Otsikko tiivistääkin kysymykseni. Olen pian kolmekymppinen nainen ja hyvässä parisuhteessa kunnollisen miehen kanssa. Hääpäiväkin on jo päätetty. Olen sikäli hieman epätavallisessa tilanteessa, etten ole iästäni huolimatta havainnut mitään merkkejä vauvakuumeesta, oikeastaan päinvastoin. Ymmärrän hyvin ihmisten halun hankkia lapsia, mutta itseäni hirvittää ympärivuorokautinen vastuu seuraavan 18 vuoden ajan sekä raha- ja aikapula. En ole mikään käytännöllinen kodinhengetär -joskaan en uusavutonkaan-, joten mietityttää, että lapsen myötä olisin velvollinen laittamaan ruokaa/välipaloja useita kertoja päivässä kiinnosti tai ei. Lisäksi muidenkin kotitöiden määrä kasvaisi valtavasti. Olen ymmärtänyt, että monet vauvakuumeilevat naiset haaveilevat vauvan/pienen lapsen perushoidosta, mutta minusta juuri tuo pukeminen/peseminen/syöttäminen vuosien ajan kuulostaa velvollisuudelta, joka on vain tehtävä. Taidan suhtautua lapsen hoitoon miehen asenteella ;) Itse asiassa olisikin huomattavasti helpompi olla isä kuin äiti...
Kirjoituksestani voi saada kuvan, että olen vastuuton huithapeli, mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Olen ollut aina varhaiskypsä ja vastuuntuntoinen. Lisäksi tunnen hyvin huonot puoleni. Ehkä lapsenhankinta tuntuu siksi vaikealta, koska tiedostan jo etukäteen omat kompastuskiveni ja vastuu lapsesta tuntuu ahdistavalta. Onko kenelläkään muulla ollut samanlaisia pelkoja ja miten olette päässeet niistä yli?
Minua pelottaa myös, että entä jos en kiintyisikään lapseen. Tuntuu kauhistuttavalta ajatukselta, että huolehtisin lapsesta/nuoresta 18 vuoden ajan, mutta suhde lapseen jäisi jotenkin viileäksi/etäiseksi. Tiedän sen olevan epätodennäköistä, mutta miten saisin sen taotuksi päähäni? Jos olisin onnellisen vauvakuumeinen, en varmasti edes miettisi tällaista, vaan lapsi tuntuisi luontevalta "seuraavalta askeleelta" ja tietysti vauvasta tulisi minulle maailman tärkein ihminen. Otan mielelläni vastaan kommentteja, vinkkejä yms.
Kirjoituksestani voi saada kuvan, että olen vastuuton huithapeli, mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Olen ollut aina varhaiskypsä ja vastuuntuntoinen. Lisäksi tunnen hyvin huonot puoleni. Ehkä lapsenhankinta tuntuu siksi vaikealta, koska tiedostan jo etukäteen omat kompastuskiveni ja vastuu lapsesta tuntuu ahdistavalta. Onko kenelläkään muulla ollut samanlaisia pelkoja ja miten olette päässeet niistä yli?
Minua pelottaa myös, että entä jos en kiintyisikään lapseen. Tuntuu kauhistuttavalta ajatukselta, että huolehtisin lapsesta/nuoresta 18 vuoden ajan, mutta suhde lapseen jäisi jotenkin viileäksi/etäiseksi. Tiedän sen olevan epätodennäköistä, mutta miten saisin sen taotuksi päähäni? Jos olisin onnellisen vauvakuumeinen, en varmasti edes miettisi tällaista, vaan lapsi tuntuisi luontevalta "seuraavalta askeleelta" ja tietysti vauvasta tulisi minulle maailman tärkein ihminen. Otan mielelläni vastaan kommentteja, vinkkejä yms.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itse ajattelin aikoinani aivan samalla tavalla. Olin jopa päättänyt, että en koskaan halua lasta, koska sen hoitaminen kuulosti niin rankalta. Siten tulin vahingossa raskaaksi, pillereistä huolimatta. Kun vauva syntyi, niin en voinut kuin ihmetellä, miten ihanaa häntä oli hoitaa. Nyt lapsia on jo useita, eikä hoitaminen ole todellakaan ongelma. En edelleenkään ole se palvelualttein äiti tai kovin paapoja, mutta miksi pitäisi. Lapset ovat mukavan omatoimisia perusasioissa ja ihan hyvin ja mielellään suoritan kaikki hoitotoimenpiteet. Ja ei sinun todellakaan tarvitse heitä syöttää ja pestä 18 vuotta. Aika pian oppivat itse, joten tehtävät vaihtuvat koko ajan.
Olen samaa asiaa ja samanlaista asennettani mietiskellyt. Minä en ole ikinä halunnut lapsia, eikä minua edelleenkään haittaisi, jos jostakin syystä lapsettomiksi mieheni kanssa jäisimme. Olen nyt 36-vuotias, naimisissa, ja päätimme aivan äskettäin jättää ehkäisyn pois.
Lisääntyvien kotitöiden pelkoani on hälventänyt havainto, että mieheni on kätevä hoiva-asioissa ja kiinnostunut lasten hoitamisesta ihan käytännössä - en siis jäisi yksin lasta syöttämään ja ruokkimaan. Lisäksi tuttavapiirissä on perheitä, joissa pystytään tekemään kaikkea kivaa vaikka lapsia onkin - lasten saaminen ei selvästikään tuhoa mahdollisuuksia hyvän elämän elämiseen. Moni asia on järjestelykysymys.
Mahdollisten kiintymisvaikeuksien ongelma on ollut minulle vakavampi. Muiden vauvat kun minusta vielä näyttävät aika vastenmielisiltä, niin olen ollut kauhuissani, että entä jos siitä omastakaan lapsesta ei sitten jaksaisi välittää. Onneksi kavereiden (eivät myöskään mitään vauvakuumeilijoita!) kertoman perusteella hormoonit johtaa ainakin jonkinlaisen kiintymyksen tunteen muodostumiseen sitten raskaana ollessa ja lapsen synnyttyä. Lasken itse sen varaan, että vauvavaiheen yli kantaa hormonaalinen kiintymys, ja eiköhän siihen lapseen kiinny sitten myöhemmin kun se kehittyy ja siihen voi tutustua ihan oikeana ihmisyksilönä.
Että kyllä minä olen rohkaistunut lasta yrittämään ilman sen kummempaa "vauvakuumetta" kuin hyvä puoliso työparina ja kypsyminen kantamaan vastuu siitä mahdollisesti syntyvästä lapsesta.
Et selvästi halua lasta, miksi ihmeessä siis haluat kuitenkin haluta? Jotta voisit täyttää yhteiskunnan normit? Haloo, sen lapsen/lapset voi jättää tekemättäkin! Ei lisääntyminen ole mikään pakko, mihin pitää tsempata itsensä vaikka puoliväkisin.
Suurin syy, miksi haluaisin saada vauvakuumeen, on ajatus siitä, että katuisin mahdollisesti joskus 40 -vuotiaana lapsettomuutta. Olen ollut muissakin elämän suurissa ratkaisuissa erittäin hitaasti kypsyvää sorttia. En pitäisi siis minään ihmeenä, että alkaisin kaivata lasta vasta silloin, kun olisi biologisesti liian myöhäistä. Siitä tuleekin epävarmuus, pitäisikö yrittää "sairastua vauvakuumeeseen" nyt, kun lisääntyminen olisi vielä iän vuoksi mahdollista. On kuitenkin selvää, etten yritä raskautua ennen kuin olen saanut itselleni varmuuden asiasta. Jos varmuutta ei tule, jään vapaaehtoisesti lapsettomaksi, mitä en pidä lainkaan huonona vaihtoehtona.
Meinaatko, että haluaisit sitten >40weenä pikkuvauvan, vai että saattaisit katua sitten vanhempana ettei sinulla ole isoja lapsia? Veikkaanpa että tuota jälkimmäistä, sillä harva enää iäkkäämpänä haluaisi olla raskaana, synnyttää, imettää ja hoitaa pikkulasta.
On kuitenkin helppo katua sellaista, mitä ei ole joutunut itse tekemään. Eli vanhana on helppo syyttää "nuoruudeen itseään" siitä, että hän jätti jotain tekemättä. Koska silloin ei enää oikeasti joudu elämään sitä lapsiperheen arkea! Se on vähän kuin sanoisi jollekin toiselle ihmiselle: "kyllä minä sinuna olisin tehnyt niin ja niin", koska tietää, ettei kuitenkaan itse NYT joudu niitä asioita tekemään. Hmm, sekavasti selitetty :). Mutta siis pointtina, että en usko sinun(kaan) vanhempana katuvan sitä, että et "saanut" olla raskaana, synnyttää, kärsiä repeytymistä, imettää, vaihtaa vaippoja, nauttia univelasta, kuunnella lapsen itkua, opettaa uhmaikäistä.... Vaan pelkäät, että sinua harmittaa kun sinulla ei ole (lähes) aikuisia lapsia. Olenko oikeassa?
Tuollainen harmitus (tai harmituksen pelko) on kuitenkin hölmöä, koska se "palkinto" (aikuiset lapset) ei ensinnäkään tule helpolla vaan vaatii todellakin sen synnyttämisen ja lapsenhoidon. Ja toisekseen, vaikka kärsit sen koko työn, voi olla ettei palkintoa tulekaan - lapsi voi kuolla, se voi olla vammainen, se voi muuttaa toiselle puolelle maapalloa tai se voi vaan jostain syystä elää omaa elämäänsä niin ettei sinulle juuri pidä seuraa. Olisiko kaikki se työ silloin ollut sen arvoista?
Jos pelkää yksinäistä vanhuutta ja tuntee tarvitsevansa silloin "nuorempaa seuraa", on myös muita vaihtoehtoja kuin lisääntyminen. Kaiken sen ajan mitä menee lapsenhoitoon voi käyttää vaikka kaveruussuhteiden ylläpitoon, tuttavien lasten tai kummilasten hoitoon, varavanhempana toimimiseen... Huomattavasti "kustannustehokkaampaa" ja miellyttävämpää kuin omien lasten hommaaminen, ja mahdollisuudet pysyvien ihmissuhteiden luomiseen ovat ihan yhtä suuret kuin lisääntymällä.
Eli kannattaa miettiä hyvin tarkkaan, MIKSI niitä lapsia saattaisi kaivata sitten myöhemmin. Onko lisääntyminen ainoa keino saavuttaa ne asiat? Ja ovatko ne asiat niin arvokkaita, että niiden takia kannattaa uhrata 15-20 vuotta elämänsä parhaista vuosista, etenkin kun lopputulos on kuitenkin epävarma? Sitäkin voi 5-kymppisenä katua, että käytti parhaat vuotensa hoitamalla lapsia jotka muuttivat ties minne ja käyvät kylässä kerran vuodessa. Ihan kaikkea voi elämässä katua, ja siksi ainoa järkevä tapa päättää näin isoista asioista on tehdä niinkuin tällä hetkellä omalta tuntuu. Elät kuitenkin aina NYT.
kaikille jotka miettii halutako lapsia tai ei....
kannattaa oikeesti miettiä miten sen elämänsä haluaa järjestää...ei kaikkea voi suunnitellla mutta kannattaa ainakin miettiä hiukan ennen toimintaa..
ei ole kaikkien pakko lapsia haluta...eikä ainakaan kannata kenenkään painostuksesta..niitä painostajia riittää!
itsellä ei ole lapsia enkä ole todellakaan varma haluanko ollenkaan...
se on elämänmittainen vastuu toisesta ihmisestä...
iloa on varmasti mutta myös paljon vastuuta ja työtä..kaikki se rumba mitä siihen liittyy.
Joskus syntyy sairaita ja kehitysvammaisia lapsia, monenko pää kestää sen kaiken huolen ja hoidon...niitäkin kannattaa miettiä etukäteen.
Itsellä nimittäin perus-sairauksia jo nyt ja ei voi tietää miten ne pahenisi raskaana ollessa.. tai olisinko jo sitten sairas äiti ja en jaksaisi kunnolla hoitaa lastani..ikävää se on sekin kaikille "sijaiskärsijöille".
Ja toisaalta kun en halua toisintoa itsestäni enkä kenellekään taas sitä että sairastuu minulta perittyihin sairauksiin...¨
AIna on lapsia kenelle voi olla se läheinen aikuinen ja turva kun sitä tarvitsee, ei niiden tarvitse olla biologisia..kummilapset, sisarusten lapset ym..ja voi olla sijaisvanhempi tai jopa adoptoida...lapsia jotka tarvitsee vanhempia maailmassa riittää ilman että enää itse tartteis niitä saada!!!
Mutta tää vaan mun mielipide...jokainen katsokoon mikä itselle parhaaksi sopii.
Suosittelen kaikkia joita asia mietityttää lukemaan MINTTU HAPULIN kirjan SELIBAATTIPÄIVÄKIRJAT.. on monesta kärjistetysti kirjoitettu, mutta saa ainakin ajatukset asiasta liikkeelle... ei pidä ihan kaikkee purematta niellä mitä yritetään meille syöttää...
Aurinkoista kesää kaikille!
sinulle "mikä pakko?" jonka jälkeen kirjoitin..tekstisi oli todella hyvä ja toi monia asioita esille mitä itse unohdin mainita! luin tekstisi vasta kun olin kirjottanut omani...