Yksipuolinen yhteydenpito

Ei ole meilläkään sukulaiset suuremmin enää käyneet.
Vanhoja päiväkirjoa selaillessa n. 30 vuotta taaksepäin ei ollut yhtä viikoa, ettei joku sukulainen meillä käynyt tai toisinpäin. Ei silloin ollut harvinaista, että jopa 2 kertaa viikossa oli näitä sukuloimisia.
Enimmäkseen isän veljen perheen luona sukuloimme. Ehkä, kun vanhemmat olivat muuttaneet maalta kaupunkiin, lapset olivat vielä pieniä ja asumme nykyäänkin samassa kaupungissa ja alle 1 km etäisyydellä toisista.
Nykyään ei meilläkään enää ole sukulaisia näkynyt pitkiin aikoihin, vaikka suurin osa on jo eläkkeellä ja tuntuisi, että heillä olisi aikaa käydä useammin.
Isän siskon luona olemme käyneet, mutta meillä he eivät ole käyneet 20 vuoteen, vaikka asuvat 50 km päässä. Joskus isän sisko soittaa, mutta aika harvoin.
Vaikka olemme siellä käyneet ja kutsuneet heitä käymään, niin eivät vain halua tulla.
Isän velikään ei ole vaimonsa kanssa käynyt meillä kohta kahteen vuoteen.
Äidin veljet ovat käyneet vähän useammin noin pari kertaa vuodessa.
Serkkujen perheiden kanssa ei ole juurikaan paljon yhteyksia. Serkut ovat työelämässä ja heillä tuntuu olevat aina mahoton kiire. Yhden serkun perheen luona olen kyllä vuosittain käynyt, mutta kun hänen perheensä tulee käymään kaupungissa, niin ovella saattavat piipahtaa, vaikka olisi kutsuttu kahville, niin heillä on aina niin kiire, etteivät jouda.

En tiedä välttelevätkö he meille tuloa, koska meillä ei ole asunto viimeisen päälle sisustettu ja remontin tarvettakin olisi hieman.
Heillä on uudet ja viimeisen päälle sisustetut asunnot, johon heillä tietenkin on varaa, kun hyväpalkkaisissa töissä ovat.
Itse olen työtön. Yhdellä serkulla on oma rakennusfirma. En ole kyllä sinne töihin kysynyt, kun en tiedä, onko epäsopivaa pyrkiä lähisukulaisen firmaan töihin, tuntuisi vähän nololta, en usko, että pääsisinkään töihin, vaikka lähisukulainen onkin.
Meillä ei ole jouluna paljon enää sukuloitu. Ennen kävimme isän veljen ja hänen vaimonsa luona jouluna ja he meillä, mutta se on jäänyttä aikaa jo parina jouluna.
En tiiä, mutta tähän on jo oppinut, että sukuloiminen on lähes loppunut.
Toisaalta, eipä tarvi huolehtia siitä, että on varalla kahvipöytään jotain laittamista, kun ei kukaan kuitenkaan tule käymään.
Useimmin meillä käy isän vanha kalakaveri, joka kohta jää eläkkeelle.
Hän on jotain kaukaisempaa sukua, kun hänen vaimonsa on jotain sukua äidilleni.

Täydellisen tarpeettomasti murehdit sukukaistesi piittaamattomuutta. Vain jätä heidät omiin oloihinsa. Sinulla ei ole minkään valtakunnan velvollisuuta ottaa heihin yhteyttä. Pelkästään tuo että he ovat sukulaisiasi, ei ole pakote yksipuoliseen yhteydenpitoon. Jos he haluavat viestittää sinulle jotain, joskus, anna heille tilaisuus tehdä se oma-alotteisesti.

Sensijaan vietä laatuaikaa huolellisti valittujen ystäviesi kanssa. Se on niin paljon antoisampaa ja rikkaampaa. Jos taa haluatte piipahtaa kotikaupunkinne ulkopuolella viikonloppuvierailuilla, noiden vierailujen ei suinkaan tarvitse kohdistua sukulaisiin. Voitte asua hostelleissa ja tutkia kaupunkeja aivan oman tahtinne mukaan. Ilman teistä välittäviä sukulaisia.

Sama tarina täällä. Mutta voin vaan kuvitella kuinka paljon kurjempaa on se tunne että lapsettomuus rankaisee muillakin elämän osa-alueilla. Meillä lapsettomuus on ollut valinta, mistä saan jatkuvasti kuulla ikäviä piikkejä jopa lähimmiltäni. Kukaan ei sitä ymmärrä, ja luulen että se on myös osasyy miksi myös meidät on eristetty muusta perheestä. Siskoni perhettä lapsineen ajetaan katsomaan sen 200 km joka toinen viikko, mutta meille ei vaan päästä sadan km:n päähän kuin nipasti kerta vuoteen. Sitten vielä muistutetaan että vastahan me teillä käytiin. "Ja onhan teillä aikaa kulkea", vedetään olettamuksia meidän arjesta. Koska kaikilla lapsettomilla ihmisillähän elämä on niin tyhjää ja pelkkää ajan kuluttamista jotenkin....

Tuntuu kurjalta kun oma elämäntilanne ja yleinen asenne sanelee sen miten läheiset suhtautuu...

Jos oikein ajattelee niin toteamus, ettei meillä ole mitään oikeaa asiaa sinnepäin , on todella loukkaava. Eikö sisaren tai veljen tapaaminen ole se oikea (ja tärkein asia)? Itsellä ei ole yhden suuntaisesta yhteydenpidosta kokemusta, koska minulla on vain yksi veli. Vanhemmat kuolleet ja serkkujen kanssa yhteydenpito hyvin harvanlaista. Mies ei koskaan soita huomattavasti vanhemmille veljilleen. Välit eivät ole huonot, mutta riittää että nähdään mökkinaapueina kesällä tai lasten rippi ym. juhlissa.

Mutta omiin ystäviini päin minulla on tämä kokemus. Alkaa näin vuosien jälkeen harmittaa, että minä olen lähes aina se joka otan yhteyttä. Ihan mukavia tapaamisia. Sitten lupaavat soittavansa, mutta yhä odotan soittoja. ehkä olen niin tylsä tyyppi sittenkin....

Jotain samoja aatoksia mullakin. Olemme jotenkin joutuneet paarialuokkaan, kun meillä ei ole lapsia. Enkä usko, että sillä olisi mitään väliä, johtuuko se valinnasta vai fyysisestä kykenemättömyydestä. Lapsia "kuuluu" olla.

Kun asuimme pääkaupunkiseudulla, tuli sinne kyllä yövieraitakin. Sehän oli niin käytännöllistä. Mutta kun muutimme pikkupaikkakunnalle, käynnit loppuivat kuin seinään. Eivät siis olleet meitä käyneet katsomassa siellä pääkaupunkiseudullakaan, vaan käyttivät asuntoamme ilmaisena hotellina. Karu totuus.

Sama on koskenut ns. ystäviä. Emme enää kiinnosta heitä mitenkään, kun meille ei kannata matkustaa ilmaisen yöpaikan toivossa.

Ei tunnu kovin kivalta. Olemme siis ilmeisesti niin tylsiä tyyppejä, että meitä voi huoleti käyttää hyväksi silloin kun muille sopii, mutta muuten ei elämämme kiinnosta ketään.

Saamme kai syyttää itseämme...

On tietty jotenkin selvempää nyt kun on tajunnut "missä mennään". Mitä turhaa huolehtia noista ihmisistä? Olemme lakanneet pyytämästä heitä meille, koska käynneistä on heidän puoleltaan näköjään ihan liikaa vaivaa. Kummallista se kyllä on, että jos heiltä on meille 100 km niin yhtä lailla meiltä on heille 100 km.

Toisaalta ei tarvitse jännittää esim. äitini ikäviä kommentteja remontoiduista huoneista tai verannan uudesta katosta. Hän ei ole koskaan ennenkään ollut tyytyväinen mihinkään tekemisiimme, no nyt ei sitten tarvitse kuulla niitä sanomisia ja muistaa semmoisia. Saamme nauttia tekemisistämme ihan rauhassa. Että semmoinen hyvä puoli.

Taitaa olla valitettavan yleistä tällainen yhteydenpidon puute tai yksipuolisuus... :(

Tuo juuri tuntuu pahalta, kun ihmiset tekee olettamuksia toisten arjesta ja elämästä. Ehkä sukulaisetkin luulee meitä kiireisiksi tai jotain, mutta eivät kuitenkaan vaivaudu ottamaan siitäkään selvää. Sitten ajatellaan, että meillä lapsettomillahan sitä on aikaa ja rahaa ja kiinnostusta kyläillä muiden luona…

Niinpä, se tuntuu tosi loukkaavalta, kun sanotaan että ei oo asiaa tänne päin. Joskus olen jopa jälkeenpäin kuullut, että isäni oli käynyt meidän asuinkaupungissa asioilla, mutta oli silloin niin kiire, että ei kerennyt tulla käymään!! Kerrankin oli siis asiaa tänne kaupunkiin, mutta ei sitten ehtinytkään meille…

Olen itsekin jo tavallaan luovuttanut ja ajatellut, että en yksinkertaisesti voi sille mitään, jos ketään ei kiinnosta. Ehkä me vaan ollaan niin tylsiä tyyppejä, että tänne ei vaan huvita tulla. Viime vuonna vähensin tietoisesti vanhempieni luona käyntejä ja katsoin mitä tapahtuu. No, eipä ollut mikään yllätys, että ei täällä ketään näkynyt. Jotenkin just tuntuu, että meihin ollaan sitten yhteydessä, kun meistä on jotain hyötyä. Tavallaan se olisikin ihan ok, että oltaisiin harvoin kanssakäymisissä, mutta tuo syyllistäminen ja vihjailu tuntuu pahalta.

Oikeastaan itsekin olen voinut paremmin silloin, kun olen ottanut etäisyyttä. Mutta aina kaikki juhlapyhät, äitienpäivät, isänpäivät ja joulu nostaa juuri tämän turhautumisen pintaan. Tulee tavallaan syyllisyys siitä, jos ei mennä käymään ja toisaalta ärsyttää, kun taaskin huomaa, että me ollaan ne, joiden pitää lähteä käymään. Nyt jotenkin joulun jälkeen jäin murehtimaan tätä asiaa enemmän juuri tuon vanhempien kommentin jälkeen.

Olisi tietysti helpompaa, jos asiasta voisi keskustella sukulaisten kanssa, mutta äitini pystyy aina kääntämään puheen omiin vaivoihin. Ja jos alkaisin väittää vastaan tästä asiasta, niin äiti vetäisi kyllä herneen niin syvälle nenään ja syyttäisi ihan varmasti riidankylväjäksi… Onneksi mieheni suku on omaani verrattuna aivan päinvastainen. Eivät hekään täällä usein käy, mutta ovat kuitenkin kiinnostuneita ja positiivisia ihmisiä. :)

Tottahan se on, että sukulaisiaan ei voi valita. Onhan se toisaalta just hyvä, että voi keskittyä omaan elämään ja sellaisiin asioihin ja ihmisiin, jotka tuottaa itselle iloa, ja joiden kanssa viihtyy, eikä tarvitse kuunnella sukulaisten arvostelua. Kun vaan pystyisin lopettamaan tämän murehtimisen, kun en asiaan sen enempää voi vaikuttaa. Onneksi alkuvuodesta ei tarvitse miettiä juhlapyhiä, niin pääsen toivottavasti taas tästä ärsytyksestä ohi...

Kurjaa. Se on vähentynyt kyläily nykyään yleisesti, jotenkin ei ihmiset ole enää yhteydessä toisiinsa niinkuin ennen, ajat muuttuu i suppose, vieraantunutaan toisistamme. Ei teidän kannata miellyttää heitä, kun ette saa takaisin mitään muuta kuin mielenpahoitusta, välien katkaisu on paikallaan.

Olisi kohteliasta käydä katsomassa uusi kotisi, siinä olet oikeassa. Kaikki muut mitä sanot, joopa joo, itsesääliä taisi pukata ihan urakalla.

Sinun tilanteessa tekisin näin. Pidät juhlat, vaikka nyt ne myöhästyneet tupaantuliaiset, ihan sama millä nimellä juhla kulkee. Päätät päivän, esim. sunnuntai 1.6. Teet kutsukortit, pistät ne postiin. Pyydät vastausta määrättyyn päivään mennessä (että voit varata oikean määrän ruokaa ja muuta tarjottavaa).
Jätät narinan ja muiden syyttelyn sikseen. Ne tulevat ketkä pääsevät. Aloitat perusasioista, ei muuta kuin tunnelmaa kehiin, olet iloinen, kyselet mitä kuuluu, olet täydellinen emäntä, vietät aikaa vieraittesi kanssa, siinä sitä sivussa tulee juteltua sinunkin kuulumiset. Seuraavaksi pidät vaikkapa halloweenit, sitten pikkujoulut jne. Näin kyläilyputki teille päin on saatu auki. Olettekin mukavia ihmisiä, teillä viihtyy, teille on kiva tulla. Vietetään laatuaikaa läheisten kanssa yhdessä nauttien hyvästä ruuasta, kahvista ja seurustelusta.

Olemme ystävien kanssa pitäneet myös nyyttikestejä, jokainen tuo tullessaan jotain ja hauskaa on. Ei sen tarjottavan tarvitse mitään huippugurmeeta olla, mutta sinun asenteen ja käyttäytymisen pitää. Huomioit niin lapset kuin aikuisetkin, et tuhahtele että taas se valittaa sitä selkäänsä.

Samalla luot suhteet sisarustesi ja ystäviesi lapsiin.
Menet siskosi ja hänen lasten kanssa Linnanmäelle, Muumimaahan, fillaroimaan, kiikaroimaan lintuja, what ever ja pidätte yhdessä hauskaa. Ei siihen omia lapsia tarvita. Elämä on mukavaa, siitä voi nauttia joka ikinen päivä muiden kanssa.
Luot suhteet lapsiin ja kas kohta alkaa siskosi porukat vierailla teillä kutsumattakin koska sinä olet niin kiva täti tai se huippumukava ihminen ystäväsi lapsille. Eikä tällainen käytös ole kenenkään perseen nuolentaa. Eivät lapsiperheet halua käydä sellaisen ihmisen luona jossa lapset roikkuvat puntissa ja mankuvat lähdetäänkö kohta kotiin kun täällä ei ole mitään tekemistä. Ei nykykersat istu hiljaa peffallaan tuntikausia kiltisti kuuntelemassa aikuisten jorinaa. Onneksi minä nautin lasten kanssa puuhailusta, on mahtavaa kun saa leikkiä barbeilla tai rakennella leegolinnaa pari tuntia ja siinä sivussa jutella lapsen vanhempien kanssa asioista. Ilman systerin kersoja en kehtaisi leikkipuiston kiipeilytelineeseen kiivetä. viimeksi oltiin hohtokeilaamassa kahden kummilapsen kanssa, aivan huippureissu. Pää nollaantuu täysin, ei paina työhuolet, ei mitkään rempat. Eipä ole vieraista ollut puutetta.

Mitä vanhempiisi tulee, niin anna olla. Äitisi ei jostain syystä halua enää kyläillä. Jospa siitä selästä ei tule yhtään sen parempaa tai lääkärit eivät osaa hommiaan. Tai voi olla ettei ole käynyt lääkärissä, ehkä taustalla on masennusta tai eristäytyneisyyttä, mutta so what, hän on äitisi. En lähtisi narsistiseksi diagnosoimaan kertomasi perusteella. Koeta keksiä äitisikin kanssa jotain yhteistä tekemistä. Leipokaa pullaa, käykää lenkillä, siivotkaa pihaa, ihan sama mitä, jotain puuhastelua, käykää vaateostoksilla, kaupassa, ulkona kahvilla, kesäteatterissa onhan näitä paikkoja Suomi täynnä. Jätä tuhahtelut ja terveydentiladiagnoosit sikseen ja vietä äitisi ja isäsi kanssa toisenlaista laatuaikaa kuin mitä nyt teet. Ehkäpä äitisikin siitä virkistyy ja alkaa liikkumaan ulkona.

Täytyy todeta, että ajat ovat muuttuneet, ihmiset eivät puhu eivätkä keskustele toistensa kanssa.
Suku ja sukulaiset ovat vieraantuneet toisistaan, häissä ja hautajaisissa sanotaan vaan päivää ja näkemiin, ja siinä se kommunikointi sitten onkin.
Ei ihme että ihmiset väsyy ja masentuu, pitäisi olla oikeasti jotain toimintaa, eikä vaan vihamielisesti katsella ympärille.

Itse tarjuodun maksamaan matkat, täyden ylläpidon ja aina on jotain uutta näkemistä ja kuultavaa ( konsertit, näyttelyt...). Minä maksan aina kaikki yhteiset menot ja kulut aterioineen jne.
Kukaan ei siitä huolimatta tule vierailulle.
Viimeksi jutellessa sanoi kin etten halua enää esittää teille vieraskutsua kun ette te kuitenkaan tule.

Silloin tällöin vaihdamme puhelimitse kuulumisia. Ja se riittää meille. Enää en pyydä näitä aikuisia( meillä kaikilla lapset jo omillaan) enkä kiusaa kyläilypyynnöillä.