Oletko halunnut olla seuran keskipiste, suosittu ja ylistetty, mutta et ole saanut tilaisuutta? Miksi suosituimmuus on tärkeää - vai onko? Osaatko kiittää itseäsi vai onko tärkeämpää,että ulkopuolinen kiittää sinua jostakin?
Harrastatko valkoisia valheita kaunistellen itseäsi koskevia asioita, jotta teet paremman vaikutuksen? Onko nykyinen julkkiskultti ja tarve olla keskipisteenä tärkeää vielä tässäkin iässä, jolloin ura on jo luotu ja elämä yli puolenvälin vähintään? Onko kiitoksen kipeys kehittymättömyyttä vai luonteenpiirre?
Harrastatko valkoisia valheita kaunistellen itseäsi koskevia asioita, jotta teet paremman vaikutuksen? Onko nykyinen julkkiskultti ja tarve olla keskipisteenä tärkeää vielä tässäkin iässä, jolloin ura on jo luotu ja elämä yli puolenvälin vähintään? Onko kiitoksen kipeys kehittymättömyyttä vai luonteenpiirre?
Vastaukset 33
Vanhimmat
takarin taavi olen ja viihdyn siinä roolissa.
En kaipaa kiitoksia. Kiitän itse itseäni että olen selvinnyt tänne asti itseäni tyydyttävällä tavalla.
Kyllä ulkopuolisen vilpitön kehu kuitenkin sielua hivelee.
En tiedä noista keskipisteistä.
Riippuu asioista mutta keskipiste ei ole itseisarvo.
Nuorempana kyllä, molempia.
En enää, helpompi olla kun sulautuu massaan.
Vaikutusta ei puheilla voi tehdä kuin hetkeksi.
yritän pidätellä, kaikin voimin.
Vaan mitenkä pääsee Olmi karvoistaan..?
H.
seuran keskipiste. Johtuu varmaan ulkonäöstä ja karismasta. Täysin en vieläkään ole siihin tottunut. Joskus vaan tuntuu häiritsevältä. Tottakai olen myös hyötynyt. Ennen kaikkea naisten seurassa.
Mikä on Olmi ja mikä on loila?
koira pään taputuksella. -
Kiitoksen kipeys on varmaankin lapsuuden trauma, kun lapsiparka ei ole saanut silloin tarpeeksi myötämielistä huomiota kohtaansa.
- Kehittymättömyyttä, vai luonteenpiirre. -
Ehkäpä kuitenkin perustaltaan luonteenpiirre, itsekkyyden merkki
Yritin pohtia aloittajan ajatusmaailmaa. Mietin onko aloittaja jäänyt huomion hunajasta syrjään?
Miksi aloittaja kysyy harrastatko valkoisia valheita, kaunisteletko itseäsi koskevia asioita? Kertoisitko tarkemmin miksi kysyt tällaista?
Aloittaja kysyy kiitätkö itseäsi, siis kiitänkö itseäni... näinkö....kiitos mandi ; ) En ; ))) Vaikka joskus kylläkin pelleilemme mieheni kanssa kun toinen ei huomaa kiittää.
Keskipisteen valospottia eivät harmaat hiiret saavuta vaan on uskallettava pistää itsensä likoon ja antaa ryvettyä pohjamutia myöten ilman, että menettää mielenrauhansa ja repii pelihousunsa silloin keskipiste on saaavutettu ; ).
Kiitoksen kipeys kehittymättömyyttä tai luonteenpiirre, no joo ja just. Eläimiäkin opetetaan... tee temppu niin saat sokeripalan, taitaa olla elämän kokemuksista opittua käytöstä tuo kiitoksen kipeys.
jättäisit minun ajatusteni pohtimisen syrjään ja pohtisit kysymyksiä, joita esitin. Ei ole tärkeää, mitä olen ajatellut vaan mitä sinä ajattelet, koska todennäköisesti emme ajattele samoin. Haluan myös jättäytyä keskustelusta ja antaa muiden keskustella. Jokainen käsitelköön aihetta tavallaan. Siitä syntyy riemujen rikkaus ja joskus surujen summa. Sen verran voi paljastaa, että en ole kiitoksen kipeä enkä halua olla seuran keskipiste eikä ihmisten ihailu ole ollut minulle henkilökohtaisesti tavoite tai ihanneolotila. Kylläkin olen myös näitä saanut kokea enkä jäänyt niille persoksi - päinvastoin. Kolikolla on aina vähintään kaksi puolta ja ihmisillä vähintään kahdet kasvot.
On luonnollista jos lukee ajatuksella tekstejä ja ymmärtää luetun, alkaa myös miettimään mitä kirjoittaja ajaa asiallaan takaa. Näinhän syntyy asiakeskustelu. Ei siten, että kysynpähän ja siirryn syrjään se lienee utelua ei keskustelua. Miten aijot hyödyntää tämän keskustelun annin?
Kerroit, että et halua olla kiitosken kipeä ja keskipiste. Moniko tunnustaa haluavansa ihan vakavissaan olla ihailtu ja keskipiste? Joku palstakirjoittaja ehkä huumori mielessä, mutta muut tuskin uskaltavat vaikka haluaisivatkin joten he vakuuttavat päinvastaista.
Kouluttajana opin olemaan ihmisten edessä, tuijotuksen kohteena. Aluksi uusien ryhmien edessä olemisen totutteluun vei aikansa, mutta kun olotilaan tottui, tunne siitä, että pystyy antamaan muille ryhmän keskipisteestä infoa ja se tieto hyväksytään kiitoksin, onnistumisen ilo ja tunne on mahtava.
Viittauksesi koulutustilanteisiin sai minutkin miettimään sitä.
Minulle tuli silloin lähinnä tyydytyksen tunne vaikuttamisesta.
Alkuaikoina se oli kai omien pelkojen voittamista, myöhemmin silkkaa hallinnan tunnetta.
Myöhemmin se ilmeni pk-yritysten toimitusjohtajasopimuksella, rehellisesti sanottuna, vallan tunteena niissä vaatimattomissakin puitteissa.
En tarkoita sanelua koska se ei olisi pitkälle vienyt, vaan vaikutusmahdollisuuksien valikoimaa.
Alkuun näillä palstoilla en oikein ymmärtänyt miten voimakkaasti joidenkin ihmisten ajatuksia ja toisten kirjoitusten tulkintaa, ohjaavat omat kokemukset ja asenteet.
Tulkinnat saattavat täysin poiketa aloittajan tai kommentoijan tarkoituksesta.
Mielenkiintoista!
Nyt ymmärrän miksi ymmärrän sinua ja tekstejäsi ; )) Kokemuspohjamme ja asenteemme ovat saman suuntaiset.
Kiitos tuo tyydytystä ja kohentaa itsetuntoa. Kiitoksen anelu on aivan jotain muuta kun saada kiitosta anomatta ja nauttia sen tuomasta hyvästä olosta.
Tyydytyksen tunne vaikuttamisessa...mielestäni jos pystyy itse vaikuttamaan antamalla ahaa...elämyksiä toisille tai saamaan niitä toisilta lienee vaikuttamisen tyydytystä parhaimmillaan.
Pelot ja arkuus voitetaan laittamalla itse itsemme likoon, sillä aina on mahdollista ryvettyä tai joutua nolatuksi ja jos näin tapahtuu pettymyksen tunteiden käsittely, maton alta nousu, kuikistelu ympärille ja itsensä uudelleen hyväksyminen vie oman aikansa ja onneksi niitäkin kokemuksia on plakkarissani.
liittyi esillä oleminen. "Vaikuttaminen" oli sinällään jo ihan antoisaa. Kiitos, hyvä palaute, oli sivutuote. Silti se kelpasi ja kelpaa yhä vaikka harvemmin sitä tavikselle satelee.
En kaipaa noita esilläolon aikoja koska, kuten joku kirjoittaja totesi, ne myös repivät ihmistä sisältä. Nobody on vapaa...
Moiks! dementer, sama täällä olen osani saanut ja nyt olen onnellinen pienissä ympyröissäni.; ))
Nyt lähden ulos, otan sauvat ja kävelen viitisen kilsaa, polvikin on kunnossa.
Taivas on kirkas, aurinko paistaa ja pakkanen paukkuu ; )
kun pääset ulos. Meikäläinen on virunut sisätiloissa toista viikkoa - mikä lie flunssa, kun röörit
on niin täynnä sitkeätä limaa, että henki pihisee vain heikosti. Ja mä kun en ole flunssaa potenut kohta kymmeneen vuoteen. Mutta onhan tässä puolensa: hyviä kirjoja, videoita, musiikkia. Hienot linkit sulla tuolla kaunislesken ketjussa... Olen hartaudella kuunnellut.
Vielä yleisesti tuosta keskipisteenä olemisesta. Olen tykönäni miettinyt, että olisiko tämä ikä sellaista, että nyt siirrytäänkin kuuntelu- ja vuorovaikutuslinjalle. Päteminen on saanut väistyä ja se "muu" mitä on tullut tilalle on eräänlaista peilaamista, itsensä ja toisten kuuntelua. Ainakin mulle on tainnut käydä niin, eikä se ole vähemmän vaan enemmän kuin ennen.
Korpikirjailija hyvä, tekstisi on lapsellista kiukuttelua siltä osin,että minun pitäisi kertoa mitä ajattelin kirjoittaessani aihetta ja että ohjailisin keskustelua osallistumalla siihen itse. Sitä ei tee juuri kukaan tällä palstalla enkä itse sellaista ole kaivannut keneltäkään. Jos kuitenkin joku niin tekee, siitä vaan, muta pakko se ei voi olla eikä este muulle keskustelulle. Myöskään sinä et tee täällä sääntöjä mistään. En oikein tajua, miksi ryhdyt riitelemään tästä muka asiajutun varjolla. Niitä on suurin osa palstan aiheista, mutta eipä tuolla ole suurtakaan väliä.
Aikuisia ihmisiähän me olemme, emme alakoulussa, jossa opettaja kertoo, mitä pitää tehdä. Et ole opettamassa täällä enkä minä ole oppilas. Aion on muuten verbin perusmuoto eli infinitiivi ja yksikön ensimmäisen persoonan taivutusmuoto preesensissä on aion, minä aion, en aijo. Kummallinen kardinaalivirhe opettajalta ja tässä ikäluokassa, koska käyttämäsi murremuoto on jopa yli kuusikymppisten kielenkäytössä vanhentunut. Taidat olla paljon vanhempi iältäsi kuin 60 . Ei ihme,että Lasse tuntuu sielunkumppanilta. Vai niin, tämäkö onkin sitä huvittelua taholtasi...
Oikeana kouluttajana tietäisit myös,että kaikki koulutettavat eivät ole kiitollisia, lähinnä se on kouluttajan harhakuvaa itsestään. Osa kuuntelee ja osa ei, eikä se ole edes ikäkysymys. Voihan kouluttaja tuntea vaikka minkälaisia väristyksiä onnistumisesta, mutta vasta käytäntö eli kuuntelijan/oppilaan kyky soveltaa opittua käytännön elämässä paljastaa, oliko koulutus kiitoksen arvoista vai ei. Oppimistilanteessa sitä ei tiedä kukaan. Palautteet ovat kiitosten suhteen siksi hieman harhaanjohtavia ja kertovat lähinnä koulutustilanteen sosiaalisesta puolesta, miellyttikö kouluttaja persoonana, asian hyödyntämisestä ne eivät vielä kerro. Vasta myöhemmin saadut kiitokset ovat aitoja.
Jotenkin tekstisi ja kertomasi antaa voimakkaasti kuvan ja tunteen,että et itse asiassa ole opettanut ja kirjoitat mutu-tuntumalla, mutta kovasti sinulla on haluja päteä edelleen. Tämä hahmosi eli korpikirjailijan on oikeastaan aika hauska. Vanhakantainen kärtty, joka omaa niukasti oppineisuutta, mutta sitäkin enemmän määräämishalua ja paroni von Munchausenin mielikuvituksen. Ei millään pahalla, mutta voisit joskus olla aito itsesi - miksi se ei kelpaa?
Tänään otit personallisuuksiesi kopasta äidinkielen opettajan.
Muutama päivä sitten olit huonosti kouluttu ja yksinkertainen ihminen, silloin kirjoitit "mieheni mottona on taas;"Lukutaito hyvä, mutta luetun ymmärtäminen -0".?????"
Oliko tuo motto kuolleen miehesi motto vai tämän nykyisen mielikuvitusmiehesi motto. Taisin olla aikasti oikeassa joskus muutama vuosi sitten kun otimme eka kertaa yhteen. Kyllähän miehet rinnallasi vaihtuu kun persoonallisuushäiriösi paljastuu.
Ethän pahastu, että kopioin tekstejäsi kuten olen aina tehnyt ja tallentanut ne, hullun päiväkirja kansiooni ; ) Eiliset tekstisi ovat myös turvassa.
Se, että yrität johtaa viesteilläsi minua muita palstalaisia vastaan ei onnistu. Et ollut sinä jolle lähetin kerran "kommunisti" heiton. Tuon heiton lähetin vain kerran ja sen saaja sen muistanee. Joten hän voi olla huoleti en yhdistä häntä sinuun.
Mitä tulee menneeseen muotoon lipsahtaminen kirjallisessa esityksessä ei ole mitenkään epänormaalia äidinkielen opettajallekaan, virheitä sattuu. Huolimattomuuttamme teemme silloin tällöin virheitä, niin minä kuin sinäkin.
Olen tietoinen, että sinulla on peroonallisuushäiriö. Minä profiilin viesteihini ilmestyt aika ajoin uutena "kaverina" hieromaan ystävyyttä.
Ei millään pahalla, mutta en epäile lainkaan sitä ettetkö sinä olisi oma itsesi. Hän, joka kulloinkin hallitsee mieltäsi on juuri sinä ja uskonhan toki, että olet tosissasi.
Olet saanut "lunta tupaan" joistain minun kirjoituksistani. Ilmankos näitä persoonia yhdistellään, kun otetaan eri kirjoittajilta mieleisiä lauseita ja nekin käsitetään väärin.
Kun itse kysyy ja itse vastaa saa mieluisinta palautetta.
Onhan sanomattakin selvää, että tarvitaan vain yksi epävakaa ja sekasorto on vallallaan. Yksi joka vaihtaa persoonaansa ja kirjoitustyyliä. Sama henkilö, rakastaa isojen ja pienien kirjaiten leikkiä, se vaihtuu välillä sekoiluksi sairaan maailmaan, muuntuu tyyneksi sivistyneeksi kirjoittajaksi.
Olen lukenut sinun tekstiäsi kun kirjoitat esim. politiikasta. Kaunista hyvää suomen kieltä. Toinen minäsi kirjoittaa murteellista naivia tekstiä. Kolmas raksataa isoja kirjaimia. Yksi minäsi on tomera metsänraivaaja toinen äidinkielen opettaja kolmas seksuaalisesti palstahiplaaja miesten kalun kaihoaja. Joskus olet sairas, joka asuu hoitolaitoksessa. Mielenkiinnolla seuraan tekstejäsi ja poimin parhaat kansiohini.
jos lapsi on saanut tarpeeksi kiitosta kehitysvaiheessa omilta vanhemmiltaan se kestää aikuisenakin toiseksi jäämisen.
Luulenpa, että näitä kiitoksen kipeitä on eniten ikääntyneissä.
Moni näyttää uskovan, että Vanhuus ja Viisaus ovat symbioosi.
Olisiko perintöä ?
Joutunut osoittamaan arvostusta ja kunnioitusta lapsuudessa ja nuoruudessaan jollekin, joka ei ole täyttänyt mitään kriteereitä siihen. Jutuissa asioista muisti muuttaa asioita, jälkiviisaus lisätään tapahtuneena.
Tein kymmenen vuotta vapaaehtoista avustustyötä vanhuksien parissa, oivallukseni juontaa siellä kuulluissa ja tapahtuneissa.
.
Ehkei seuran keskipisteenä mutta kiitoksen kyllä kuuntelisin. Naapurissa asuu vuokralla alta 30 kymppinen tyttö joka pyysi minua, eläkkeellä kun olen, lapioimaan hänen pihansa pyryjen jälkeen. Viime talvi meni mutta ei vaivautunut keväällä kiittämään. Tämä talvi kun tuli eikä päässyt autolla pihalle jo puhelin soi ja pyyntö lumitöiden tekemisestä tänäkin talvena tuli.
Naapurille soitettiin kun joku nainen oli ajanut ojaan lähistöllä. Hän meni traktorilla paikalle ryömi ojaan kiinnittämään köyden autoon ja kiskoi auton tielle. Irroitti köyden ja siirsi traktorin syrjään ja meni kuuntelemaan kiitokset mutta eukko lähti kuin hauki rannasta.
Tämmöisia kiitoksen kipeitä me miehet olemme ja tykkäämme vielä huonoa jos ei kiitosta saada kun omasta mielestä olisimme sen ansainneet.
ja antaminen on kai ihan normaalia vuorovaikutusta?
Kiitän ja osoitan arvostusta kun on sen paikka ja myös odotan jonkinlaista kiitosta, silloin kun olen selvästi sen ansainnut (ja vastapuoli sen ymmärtää).
Ilman kiitosta en voi tietää, oliko toinen toimintaani tyytyväinen vai olinko esim. jo alunperin ymmärtänyt hänen tarkoituksensa/tilanteensa/sanansa jotenkin väärin. En halua jäädä miettimään epävarmana, että olikohan oma hyvää tarkoittava tekoni sittenkään sitä mitä toivottiin.
Työssä minulle riittää palkka ja asiallinen palaute.
Ylimitoitettu tai aiheeton kiittely on minusta kiusallista joka paikassa. Mielistelyä inhoan.
Kun työssäni asiakas on kiittänyt, olen sanonut että älä turhaan kiittele, lasku tulee perässä. Toki kiittäminen on usein aiheellinenkin, puolin ja toisin.
Naapurikaupungissa oikein kerjään kiitosta. Missä 40 km/h nopeusrajoitus alkaa, on näyttötaulu joka vihaisesti vilkuttaaa ja sanoo "ylinopeus", mutta kun lähestyy sallitulla nopeudella taulussa lukee "kiitos". Tosin taulun jälkeen saatta nopeus taas huomaamattomasti nousta.
Seuran keskipisteenä en halua olla, eikä resurssini siihen riittäisikään. Minulla oli taannoin pitkäaikainen naisystävä, joka aina halusi olla, ja jos ei saanut, hän loukkaantui ja heittäytyi asiattomaksi. Tilanne kehkeytyi usein kiusalliseksi.
tuo kiitoksen kerjäämisesi. :)
En ole tuollaista sattunut koskaan näkemään, tai huomaamaan. Vähän hassulta tuntuu, että liikenne sääntöjen noudattamisesta oikein kiitetään.
Tavalliset, hyvät käytöstavat mielestäni riittävät normaalissa kanssakäymisessä. Niitä olemme tottuneet noudattamaan ja niiden noudattamista muiltakin odottamaan, ne toimivat kuin liikennesäännöt. "Vaje" tai "liika" aiheuttaa turhia "tilanteita".
Huumori ja leikin lasku tietenkin sisältyy tavalliseen ja normaaliin kanssakäymiseen, mutta ihan ainahan ei sillekään ole tilaa.
Keskipisteenä en minäkään ole ikinä viihtynyt, puhumattakaan että sellaiseksi pyrkinyt, ne resurssitkin tosiaan puuttuu. Olenkin joskus peräti etukäteen joissain tilanteissa pyytänyt, ettei minua vaan vedettäisi framille.
;D olen saanut/joutunut olemaan esillä jo lapsuudessani. Oli sitten koulu tai harrastus, yleensä päädyttiin valitsemaan minut, ilman että minulta kysyttiinkään.
Olen toivottanut niin presidentin, kuin piispankin tervetulleeksi. Samoin runoja lausunut poliitikkojen syntynäpäivillä. Lisäksi tietysti kaikissa koulujen juhlissa, sekä laulanut, soittanut, että lausunut, näytellyt. Avustajana myös teatterissa, lapsena, nuorena.
Eri työtehtävänikin, on ollut suurin osa esiintymistä, ison joukon keskellä.
Oikeastaan vain pariin tehtävään olen hakeutunut, muuten työ on tuonnut toisen.
Kiitosta saan lapsiltani, lapsenlapsiltani, ja ne ovat niitä parhaita kiitoksia.
Varmaan joitakin valkoisiakin valheita on ollut, kuitenkin useimmiten niinpäin, etten ole kertonut kaikkea, minkä tiedän, jos se olisi haavoittanut, loukannut toista. Silloin olen tietämätön, mieluimmin.
En kaipaa "parrasvaloja", mutta ei se mikään paniikin paikkakaan ole.
Nuoruuden tuttavistani monet ovat julkisuudessa, eri aloilla, enkä taatusti kadehdi heitä, olen iloinen ihan taviksena olemisesta, kun näkee miten julkisuus nykyisin repii ihmisiä, teitpä mitenpäin tahansa.
Ihmettelen näitä nuoria, joilla onni tuntuu olevan "julkkis", no ei onneksi kaikilla, vaan näkyvällä pienellä osalla.
kiitosta on mukavampi saada kuin moitteita, vaikkei nyt niin kiitoksen kipeä oisikaan..
liika kiittely saa olon jo vaivautuneeksi.
Mut kivalt se tuntuu,kun miniä kehuu kutimia :)
Omat pojat ikinä sukist,vanttuist jne. muuta kuin kiittäneet,
mut miniä ihan innoissaan kehuu
mutta osaan minä itsekin itseäni kiittää; aika usein hoen 'Hyvä Minä' , 'Hyvä Minä', kun saan vihdoin tehdyksi jotain tai suoriudun viho viimein jostakin pakollisesta tehtävästä.
Silloin, kun olin äitinä perhe ympärillä sain olla aina keskipisteenä 'toimintakeskuksena ja informaatiopisteenä' ja antavana puolena - kyllähän se oli hyvä että oli langat käsissä.
Työelämässä työn puolesta keskipisteenä olo kuului asiaan ja olin onnellinen, jos se suijui, asioita kuunneltiin ja pohdittiin vuorovaikutteisesti. Palaute välittömästi tai jälkeenpäin kruunasi onnistumisen ja positiivisen pointin.
Nyt mummona taidan taas olla keskipisteenä ja nautin täysin siemauksin olosta - lapsenlapseni suorastaan kilpailevat suosiostani.
meillä suomalaisilla, kiusaannumme liiallisista kiitoksista, mikä lie geenivirhe :))
Tuosta esillä olosta vielä, mieluummin jään taustalle tarkkailemaan, - auta armias jos pitäisi pitää puhe, kai pyörtyisin siihen paikkaan :(
En minä kaipaa kiitosta mistään, kun saan sitä ihan liiaksikin ihanilta lapsiltani ja ihanalta puolisoltani, useilta ihanilta ystäviltäni sekä tuntemattomilta. Varmaankin minua kiitetään siksi, että olen niin hyvännäköinen, älykäs, sydämeltäni sivistynyt empaattinen ja epäitsekäs paljon maailmaa nähnyt kosmopoliitti, ja hallitsen sujuvasti lukemattomia kieliä. Kun olen luova persoona, minua kehutaan liikaakin, mutta tietenkin ihan aiheesta, palstan parhaaksi kirjoittajaksi. En myöskään pyri seuran keskipisteeksi, mutta tietysti joudun valokeilaan fyysisen olemukseni sekä luontaisen karismani vuoksi. Mitä minä enää lisää voisin saavuttaa valehtelemalla?
vähän epäluuloiseksi...
H.
Varsinkin, jos on joutunut saamaan enemmän haukkuja.