Tuntuu niin kamalalta tilittää tänne tämmöistä kun kyseessä on kuitenkin paras ystävä :(
En vaan voi sille mitään, että pelkään aivan älyttömästi sitä onnea tihkuvaa soittoa, jonka ystäväni pian soittaa sairaalasta pikkuinen tuhiseva nyytti sylissään. Meillä kuumeiltiin jo paljon ennen kuin ystäväni edes harkitsi ehkäisyn pois jättöä ja edelleenkään ei tulosta näy... Itkunsekaista odotusta ja pettymyksiä kuu toisensa perään jo 14kk. Tässä ajassa sitten toinen kehitti itselleenvauvakuumeen, raskautui ja synnyttänee aivan näinä päivinä. MIKSI ELÄMÄ ON NÄIN EPÄREILUA ;..( ???
Pelkään, ettei ystävyytemme kestä nyt kun koko homma muuttuu vauvan syntymän myötä yhä todellisemmaksi ja ystäväni koko maailma luonnollisesti pyörii vain pienen tuhisijan ympärillä... Vaikka miten yritän valmistautua asiaan ja olla toisen puolesta vilpittömän onnellinen, nakertaa koko ajan alitajunnassa vain ajatus siitä, että meillä on mieheni kanssa tyhjä syli edelleen ja ystävälle kaikki kävi tuosta noin vain sormia napsauttamalla. En kestä nähdä sitä vauvaonnea ;..(, mitä ihmettä teen?! En haluaisi menettää rakkainta lapsuudenystäväänikään, mutta silti tuntuu niin ylivoimaisen vaikealta koko tilanne. Toinen vielä lakkaamatta on viimeiset 9kk puhunut odotuksestaan, haalinut kaiken tiedon maan ja taivaan väliltä ja autuaasti jakanut sitä kaikille kuin maailmassa ei mitään muuta enää olisi, kinuu mukaan vauvanvaateostoksille ja vaunuja katsomaan... ja kuitenkin on alusta asti tiennyt meidän vaikeuksista vauvapuuhissa. Siksi en jaksa uskoa mihinkään hienotunteisuuteen vauvan syntymän jälkeenkään.
Kiitos jos jaksoitte lukea koko vuodatuksen ja anteeksi synkistelyni. Oli vain pakko päästä purkamaan pahaa oloa ja katkeruuttanikin jonnekin :(
En vaan voi sille mitään, että pelkään aivan älyttömästi sitä onnea tihkuvaa soittoa, jonka ystäväni pian soittaa sairaalasta pikkuinen tuhiseva nyytti sylissään. Meillä kuumeiltiin jo paljon ennen kuin ystäväni edes harkitsi ehkäisyn pois jättöä ja edelleenkään ei tulosta näy... Itkunsekaista odotusta ja pettymyksiä kuu toisensa perään jo 14kk. Tässä ajassa sitten toinen kehitti itselleenvauvakuumeen, raskautui ja synnyttänee aivan näinä päivinä. MIKSI ELÄMÄ ON NÄIN EPÄREILUA ;..( ???
Pelkään, ettei ystävyytemme kestä nyt kun koko homma muuttuu vauvan syntymän myötä yhä todellisemmaksi ja ystäväni koko maailma luonnollisesti pyörii vain pienen tuhisijan ympärillä... Vaikka miten yritän valmistautua asiaan ja olla toisen puolesta vilpittömän onnellinen, nakertaa koko ajan alitajunnassa vain ajatus siitä, että meillä on mieheni kanssa tyhjä syli edelleen ja ystävälle kaikki kävi tuosta noin vain sormia napsauttamalla. En kestä nähdä sitä vauvaonnea ;..(, mitä ihmettä teen?! En haluaisi menettää rakkainta lapsuudenystäväänikään, mutta silti tuntuu niin ylivoimaisen vaikealta koko tilanne. Toinen vielä lakkaamatta on viimeiset 9kk puhunut odotuksestaan, haalinut kaiken tiedon maan ja taivaan väliltä ja autuaasti jakanut sitä kaikille kuin maailmassa ei mitään muuta enää olisi, kinuu mukaan vauvanvaateostoksille ja vaunuja katsomaan... ja kuitenkin on alusta asti tiennyt meidän vaikeuksista vauvapuuhissa. Siksi en jaksa uskoa mihinkään hienotunteisuuteen vauvan syntymän jälkeenkään.
Kiitos jos jaksoitte lukea koko vuodatuksen ja anteeksi synkistelyni. Oli vain pakko päästä purkamaan pahaa oloa ja katkeruuttanikin jonnekin :(
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tiedän tunteen! Kannattaa ottaa välimatkaa kaveriin jos tuntuu pahalta!
Oletko puhunut asiasta ystäväsi kanssa? Eli siitä miten vaikea asia on sinulle vaikka olisitkin onnellinen hänen puolestaan. Ystäväsi voi hyvinkin luulla, että asia on sinusta ok sinunkin ollessa vauvakuumeinen ja haluaa vain jakaa onnensa samantapaisessa elämänvaiheessa olevan kanssa. 14kk ei loppujen lopuksi ole niin pitkä aika vaikka pienokaisesta kuulumisia odottava voi kokeakin niin.
Hei!
Niin täällä kommentoitiin ettei 14kk ole pitkä aika, mutta kyllä vaan odottavan aika melkoisen pitkältä pukkaa tuntumaan... Meille ei mitään nopeaa ratkaisua asiaan ole tulossakaan, koska kaikenlaista selittämätöntä vaivaa on ja niille ei voida tehdä mitään kun ei tiedetä mistä on kyse. Suoraan on sanottu, että vielä saa varautua pitkään odotukseen ja alkumetreillä ollaan ;..( Mihinkään hoitoihinkaan ei pääse ennen kuin jotain selvyyttä tilanteeseen tulee.
Tuttavapiirissäni on toinen kaveri saanut vauvan jo ihan meidän kuumeilun alkuaikoina. Silloin se hössötys ei juuri häirinnyt kun ajatteli, että pian saa itsekin siihen osallistua. Vuoden aikana on pikkuhiljaa alkanut tuntua kurjalta katsella tätäkin äitiä onnensa kukkuloillaan ja olen siitä keskustellut silloin varmaan kymmeniä tunteja tämän parhaan ystäväni kanssa. Hänkin oli silloi sitä mieltä, että hiukan hienotunteisemmin voisi lapsettoman (ja kuumeilevan) seurassa olla. Nyt sitten tilanne on ajautunut ihan samoille raiteille hänen itsensä toimesta.
En koe voivani sanoa ystävälleni totuutta eli, että olen kateellinen ja en ole onnellinen uudesta tulokkaasta kun se muistutta joka hetki oman sylin olevan tahattomasti tyhjä. Vauva on kohta (tai oikeastaan ollut jo 9kk) ystäväni elämän keskipiste ja niinhän sen kuuluu ollakin. En vain tunne kuuluvani enää joukkoon lapsettomana ja välttelen tapaamisiakin jo sen vuoksi, että en haluaisi koko ajan elää sitä toisen vauvaunelmaa. Kotona mietin lapsettomuutta joka päivä, ystävieni seurassa haluaisin edes hetkeksi unohtaa arkiset murheet ja puhua jostain muusta. Mutta ei ole onnistunut enää aikapäiviin.
En usko, että ystäväni antaisi anteeksi minulle jos ilmoittaisin etten halua nähdä koko vauvaa, sen tavaroita, kuvia tai kuulla siitä mitään. Tai jos (ja kun varmasti) purskahtaisin itkuun nähdessäni onnellisen pikkuperheen. Tämä vain on päälimmäinen fiilis tällä htekellä ja häpeän sitä tunnetta. Pitää varmaan muuttaa Timbuktuun saadakseni luontaisen tauon tilanteesta ja ystävästäni :(...
Miten olette muut vastaavassa tilanteessa hoitaneet homman tyylikkäästi?
En voi ymmärtää läheskään, miltä sinusta tuntuu, koska minulla ei ole noin paljoa yritystä takana kuin sinulla, mutta samanlaisia tunteita on kuitenkin itsellänikin, kun läheiset saavat lapsia. Sairastan endometrioosia ja siksi pelko siitä, etten voi ikinä saada lapsia kalvaa päivittäin mieltä. Endometrioosia on leikattu, mutta pelkään, että se uusii ennenkuin tulen raskaaksi. Minulta on tähän mennessä poistettu jo toinen munanjohdin sekä 1/3 munasarjoista.
Jonkun aikaa sitten, kun sisareni synnytti pojan, minustakin tuntui erittäin vaikealta mennä katsomaan poikaa. Mieli olisi koko ajan tehnyt vain lykätä tapaamista. Sanoin sisarelle tekosyyksi, että olin sillä hetkellä hieman flunssassa, enkä uskalla tulla vielä käymään, ettei tartu pieneen. Kun olin saanut sulatella asiaa hetken aikaa mielessäni, tunsin, että olin valmis menemään tapaamaan pikkuista. Sain pienen syliini ja se sulatti sydämeni sillä hetkellä! Tunsin puhdasta onnea ja rakkautta sitä pientä rakasta sylissä pitäessäni, sillä eihän hänestä voi tuntea katkeria tunteita. Olin niin onnellinen, että olimme saaneet tuon pienen pojan tähän maailmaan.
Nyt sisareni odottaa jo toista lasta, ja kun sain kuulla uutisesta, nuo katkerat tunteen valtasivat taas mieleni. Onneksi en kuullut asiasta päin naamaa, niin sain rauhassa sulatella asiaa ennen onnitteluviestin lähettämistä. Itkuhan siinä pääsi. Kuitenkin, kun taas menin hoitamaan tuota heidän esikoistaan eräänä päivänä, nuo katkerat ajatukset katosivat taas hetkeksi. Jos saisin valita, en ottaisi tuota onnea sisareltani pois, vaikka välillä kateellinen ja katkera olenkin.
Ymmärrän että on vaikeaa kun on yrittänyt kauan. Muistan kun itseänikin harmitti aina kun joku ystävistäni tuli raskaaksi ihan vain sormia napsauttamalla. Itse yritimme 1,5 v. Mutta olin kuitenkin onnellinen heidän puolestaan niinkuin sunki pitäisi olla! Ei ole ystäväsi vika ettet ole vielä raskautunut. Eikä se ole sinulta pois jos ystäväsi saa lapsen ja on onnellinen.
Saa ollaa kateellinen ja saa ärsyttääkkin mutta mielestäni ylireagoit! Jos tämä ystävä on sinulle tärkeä et voi oikeasti ajatella niin että välinne menevät sen takia että hän raskaantui ja sinä et! Koska korostan että ei ole ystäväsi vika!
Minä olen myös pahoillani joka ikisen äidin puolesta joka ei voi saada lapsia. Itse saan ja suhteellisen helposti nykyään. Ensimmäistä yritin myös pitkään mutta eipä silloin tullut mieleen ystäviä jättää heidän raskautensa vuoksi. Se kun ei ole kenenkään kohdusta napattu se vauva jonka kukin äiti saa.
Siksi asia herkkä minulle koska oma siskoni ei voi saada lapsia eikä sen vuoksi ole yhteyttä suostunut moneen vuoteen pitämään, osaa siskonlapsistaan ei ole edes nähnyt.
Todella itsekästä! Kuinka voi olla noin itsekäs että ei viitsi edes siskonlapsea tavata! Onko se jotenkin sen lapsen vika että hän ei voi saada lapsia..
Tottakai on surullista jos joku ei voi saada lapsia, mutta turha siitä on muita syyttää.