Eikä itseasiassa vielä tiellä ollenkaan. En ole tähän kahteenkymmeneenkahteen ikävuoteenkaan mennessä löytänyt omaa juttuani. Lukion jätin kesken pitkällisen hampaat irvessä raatamisen jälkeen, kun tuli itsekin nähtyä miten turhaa lukio-opiskelu on. Miten toiset tietävät täynnä intoa jo yläasteiässä mitä he alkavat tekemään? Useimmilla ikätovereillani jo parinkin alan paperit taskussa ja uutta vaan putkeen, monella jo oma perhekin ja kaikki on niiiiin ihquuuu ja plaa plaa. En jaksa enää työkkärin hiillostamista. "Oletko nyt ajatellut kouluttautua? Oletkos nyt hakenut töitä? Mikä ala sinua kiinnostaisi? :)))" Ei mikään. Katson miltei päivittäin kaupunkini aikuiskoulutusvaihtoehtoja, mutta yksikään niistä ei iske enkä voisi kuvitellakaan tekeväni töitä millä niistä aloista. Eräs ystäväni kysyi joku päivä sitten aivan kuin vittuiluna, että "No mikä sit tuntuis olevan eniten se sun juttu?" vastasin silmät suurina että kysyikö hän ihan tosissaan tuollaista! Niin monet kerran kun ollaan näitä asioita puhuttu luulisi hänen tietävän, ettei minulla ole paskaakaan aavistusta mitä haluan. En sovi minnekään. Vanhempani, toinen isovanhempani ja moni muut tyrkyttää minua jatkuvasti lähihoitajakoulutukseen. Miksi vitussa, minua kaikkein viimeisimmäksi kiinnostaisi se ala. En hyväksy sitä että ihmiset tyrkkäävät omat vanhempansa laitoksiin kuolemaan, ja sittenkö vielä itse pitäisi mennä sinne hoitamaan! Käsittämätöntä.. Työnhakukin on mahdotonta, kun en tunne kuuluvani minnekään niistä paikoista. Töissä on aina ahdistava ja ei toivottu olo. Kahvihuoneeseen laskeutuu hiljaisuus kun menen sinne. Kyse ei ole siitä ettenkö tulisi toimeen, vaan siitä etten ole ihmisille tarpeeksi sosiaalinen. Minulla on tapana kuunnella ja ajatella mitä sanon, eikä kaakattaa eukkojen juttuja leukavärkki levällään taukoamatta. Olen niin rumakin, etten edes kehtaisi hakea enää töitä. Pari vuotta sitten olin vielä ihan ookoo näköinen, mutta sen jälkeen on tapahtunut jotain minkä takia huomaan ihmisten katsovan minua pitkään ja halveksuen. En tiedä miksi minulle on käynyt näin.
En osaa enää avautua ongelmastani koska syitä on niin monia ja joita kukaan ei ymmärrä. Olen ollut masentunut niin kauan kuin muistan, tulen rikkonaisesta perheestä vaikka minkäänlaisia isä-äitisuhteita, koulukiusattu ja syrjitty, yrittänyt nuorena itsemurhaa, ja nyt olen alkanut miettiä sitä taas. Olen katkaissut ystävyyssuhteita poikki sen takia, etten häiritsisi enää kenenkään elämää..eihän minua tarvita missään. Välillä tulee niin kummallinen olo etten osaa enää selittää..itsemurhaprosessin viimeinen vaihe. Se kun elämänhalu on kaikonnut niin täydellisesti pois, että jokainen jäsen tuntuu painottomalta. Rauhallinen ja levollinen olo, mikään ei hetkauta. Kiitos ja anteeksi.
En osaa enää avautua ongelmastani koska syitä on niin monia ja joita kukaan ei ymmärrä. Olen ollut masentunut niin kauan kuin muistan, tulen rikkonaisesta perheestä vaikka minkäänlaisia isä-äitisuhteita, koulukiusattu ja syrjitty, yrittänyt nuorena itsemurhaa, ja nyt olen alkanut miettiä sitä taas. Olen katkaissut ystävyyssuhteita poikki sen takia, etten häiritsisi enää kenenkään elämää..eihän minua tarvita missään. Välillä tulee niin kummallinen olo etten osaa enää selittää..itsemurhaprosessin viimeinen vaihe. Se kun elämänhalu on kaikonnut niin täydellisesti pois, että jokainen jäsen tuntuu painottomalta. Rauhallinen ja levollinen olo, mikään ei hetkauta. Kiitos ja anteeksi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei hukkateillä oleva!
Voin vannoa ja vakuuttaa, ettet ole ainoa laatuasi. Olen itse 29-vuotias, eikä ole niin pienintä ajatusta siitä, mitä jaksaisi loppuelämänsä tehdä. Tästä syystä on myös aika vaikea suunnitella mitään opintoja tai hakea unelmien työpaikkaan, kun ei tiedä, mikä se olisi.
Olen käynyt työkkärin ammatinvalintapsykologilla, tehtiin testejä ja juteltiin. Yhtäkään neuvoa häneltä en saanut. Hänelläkään ei tuntunut olevan ideaa siitä, mitä pitäisi tehdä. "Kyllä sinä sen keksit ja onhan sinulla kuitenkin tuo työpaikka niin pysy siellä".
Työkkärin ammattilaisten lisäksi olen kysynyt neuvoa kavereilta ammatinvalinnan suhteen. Vastaukset ovat olleet tuota "lue lähihoitajaksi"-tasoa. Eli aivan käsittämättömiä heittoja minulle täysin epäsopivista aloista.
Olen lukenut tuhat ja yksi kirjaa siitä, miten erilaiset ihmiset ovat löytäneet oman alansa ja miten näillä neuvoilla sinäkin löydät omasi. Ei toimi.
Olen käynyt kokeiluluonteisesti opiskelemassa muutamaa alaa. Mikään ei ole tuntunut natsaavan. Ei sosiaali-, terveys-, kaupallinen- tai it-alakaan, noin muutamia mainitakseni.
Oma "pelastukseni" on kuitenkin se, että vaikka lopetin suuren ahdistuksen jälkeen lukion, olen sen jälkeen 23-vuotiaana pakottanut (todellakin pakottanut olemaan paikalla ja pääsemään läpi, arvosanoista viis) itseni käymään ammattikoulun läpi. Ihan vaan saadakseni paperit, joilla pääsee korkea-asteen oppilaitoksiin. Duunariksi minusta ei ole, kai?
Elämäni on mennyt siihen, että olen tehnyt kymmenen vuotta töitä, jotka eivät kiinnosta tippaakaan ja "vapaa"-ajalla opiskellut. Ensin ammatin ja sen jälkeen kokeillut eri tiedekuntia yliopistossa. Mistään en ole vielä löytänyt mitään, joka innostaisi niin paljon, että voisin kuvitella suorittavani tutkinnon, valmistuvani ja viettäväni loppuelämäni niissä hommissa. Maa- ja metsätaloustieteelliseen täytyy varmaan mennä seuraavaksi katsomaan, jos se vaikka olisi minun paikkani.
Itse kuvittelisin, että aika monet tuskailevat sen kanssa, mitä elämällään pitäisi tehdä. Mistä löytää ammatti ja ne muut normaalit kuviot. En tiedä, voisiko joku ammattiauttaja (ammatinvalintapsykologi tms) auttaa sinua. Ehkä taas olet niin kyllästynyt kaikkeen, että voisitkin vaikka harkita ottavasi vähän etäisyyttä kaikkeen ja lähteä vaikka vuodeksi ulkomaille hommiin? Mitään kovin hienoja hommiahan ilman koulutusta ei saa, mutta ainakin vuoden aikaa olla rauhassa sukulaisten ym painostuksesta. Ja toisaalta, ehkä kaikkein pahimpia pas*ahommia tekemällä oppii ainakin sen, mitä ei enää ikinä halua tehdä työkseen.
Mikäli olet todella masentunut, ehkä ensimmäinen askel olisi laittaa masentunut mieli kuosiin. Tämä ei tietenkään tapahdu päivässä, viikossa tai välttämättä vuodessakaan. Mutta jos siitä edes saisi yliotteen, niin ehkä sen jälkeen epätietoisuus tulevaisuudensuunnitelmien suhteen ei tuntuisi niin pahalta? Itse ajattelen viikottain sitä, että pitäisi jo tietää, mitä elämällään tekisi. Olen kuitenkin oppinut hyväksymään sen asian, että näköjään tämä oman paikan etsiminen tulee vain viemään minun kohdallani hieman enemmän aikaa kuin muilla. Onhan tässä vielä aikaa ennen eläkkeelle jäämistä.
Tsemppiä sinulle!
Olen samaa mieltä että ainakin ensimmäisenä mieli kondikseen. Masennus vie kaikki voimat eikä mikään tunnu innostavalta, saatikka sitten että jaksaisi yrittää jotain kouluunhakuhommia, nekin vievät niin paljon voimavaroja että ei väsyneenä niitä jaksa. Eli lähde nyt ihan ensimmäiseksi liikkeelle siitä, että saat itsesi kuntoon:)
Seuraava askel, kun olet siihen valmis, voisi olla esim se kouluun hakeminen tai työpaikka.
Itse olen lukion jälkeen ollut töissä, samassa tilanteessa suuntaa vailla tietämättä yhtään mitä haluan tehdä.
Töissä olon jälkeen on pikku hiljaa sitten muotoutunut kuva siitä, minkälaiselle alalle ehkä hakisi kouluun. Ja, tottakai, minun tuurillani ne kiinnostuksen kohteet löytyykin sitten sieltä hankalimmilta koululilta päästä sisään. yleisesti ottaen taideaineet. Tänä vuonna tulee olemaan neljäs kerta kun haen kouluun, mutta en piru vie luovuta. Välillä tuntuu ihan samalta, että en kuulu minnekkään, koska vaikka kuinka yritän pääsykokeisiin päntätä niin ei vain koulun ovet aukea. Mutta olen luvannut itselleni yrittää niin kauan kuin pystyn.
Ja tosiaan tuli nyt mieleeni, että mitäpä jos vaihtaisit työpaikkaa? Itse olin TODELLA ujo ja varautunut niin kouluaikoina kuin sen jälkeenkin. Mutta kun lukiosta päästyäni jotakin oli tehtävä kun en kouluun ollut lähdössä, niin hain töihin. Ja täysin oman luonteeni vastaiselle alalle. Asiakaspalvelua. Aluksi oli jotenkin niin pelottavaa ja hankalaa olla tekemisissä ihmisten kanssa, en vaan jotenkin osannut suhtautua oikein. Varsinkin hankaliin asiakkaisiin. Kun piti olla ystävällinen ja silti asiallinen. Ei oikein se rooli meinannut hahmoutua. Mutta kun näiden vuosien jälkeen mietin taaksepäin, tämä työpaikka oli juuri sitä mitä tarvitsinkin. Minun oli pakko olla tekemisissä ihmisten kanssa, en enää saanutkaan vetäytyä kuoreeni vaan oli oltava siellä mukavuusalueen ulkopuolella. Enää ihmiset ei tunnu pelottavilta tai vaikeilta käsitellä, päin vastoin. Typeriähän ne on välillä:D Ja hyvät työkaverit oli plussaa. Kaupan alalla ei minun mielestäni ole sellaisia kuppikuntamuodostumia että tarvii lekan purkamiseen jos meinaa niihin päästä sisään.
Että ainakin roppakaupalla itseluottamusta töiden mukana on tullut ja uskallan olla paljon enemmän tekemisissä ihmisten kanssa.
Toivottavasti ei nyt mennyt liian lässytykseksi, mutta toivon että edes jotain apua tästäkin oli. Mutta ihan ensimmäisenä, hoida itsesi kuntoon, siitä se kaikki lähtee. Ja anna itsellesi aikaa, olet todella nuori, sinulla ei ole kiire yhtään mihinkään. Teet asiat juuri siinä ajassa kuin itsestäsi parhaalta tuntuu.
Ja ennen kaikkea, muut ihmiset voi olla niin veemäisiä, varsinkin noilla "No oletkos kouluun hakenut?" - puheilla, TIEDÄN, mutta se pitää vaan yrittää olla välittämättä, sinun elämäsihän se on, ei heidän.
Voimia kovasti sinulle ja älä missään nimessä luovuta! :)
Meinasin juuri kirjoittaa tänne tästä aiheesta viestin! Olen parikymppinen ja ollut työttömänä pari vuotta. Itse asiassa en koskaan ole työelämässä ollutkaan, ainostaan tehnyt nyt pari työharjottelua viime aikoina. Catering-alaa olen käynyt melkein sen 3 vuotta mutta jätin kesken, kun sain vain tarpeekseni. Ei ollut minun juttu lainkaan. Nyt kyllä ajattelen, että olisi pitänyt käydä edes se koulu loppuun... Pk:n todistus on niin huono, ettei sillä paljon minnekään pyritä, jos nyt edes tietäsi minne pyrkiä. Numeroita olen käynyt aikuislukiolla korottamassa, mikä tuntuu kyllä nololta... Muut siellä ovat siis 16-vuotiaita. Kaikki kaverit ovat opiskelemassa tai jo valmistuneita ja työelämässä. Suurin osa sosiaali- ja terveysalalla. Siellä töitä riittäisi, sitä kaikki yrittävät sanoa, mutta itseäni ei vaan kiinnosta. Alunperin kiinnosti kovasti kauneudenhoitoala, mutta pikkuhiljaa kiinnostus on laimentunut. Palkat ja työllisyys ovat aika huonossa jamassa, samoin kuin omat taitonikin todennäköisesti. En esimerkiksi omista kovinkaan vakaata kättä, niin kuinka voisin meikata asiakkaita? Olen viihtynyt kaupan-alan työharjotteluissa ja minulle tyrkytetään merkonomikoulutusta. Matikkani on vitosen tasoa ja merkonomien työttömyyshän on kuulemma surkea. Kyllä masentaa. Ainut, mikä voisi kiinnostaa, on liikunta-ala, mutta sitähän ei luonnollisesti tässä kaupungissa voi opiskella eikä muutto ole minulle tällä hetkellä mahdollinen. Meinaa epätoivo iskeä!
Olen kohta viiskymppinen, ja ajelehdin vieläkin. Mulla on monta ammattia, ja tuntuu että haluaisin tehdä kaikkea maailmassa, vaan ei ehdi.=) Olen sitä mieltä, että joku voi tietää nuorena mitä haluaa, mutta kun sitä sitten kymmenen vuotta tekee, niin kiinnostus lopahtaa ja väsyy. Onneksi voi vaihtaa alaa.
Jostain kuulin, että yhdessä paikassa neljä vuotta tuottaa tyydytystä ja sitten ihmismieli alkaa hamuta uutta. Kaheksankytluvulla tämä kävi, kun sai lähes valita työpaikkansa, vaan nyt ei. Tosin teillä nuoret on hyvät saumat edessänne, kun suuret ikäluokat jää eläkkeelle, töitä riittää.
Jos ei mikään ala tunnu olevan "sinun juttusi" niin olisiko pelkkä elintason nostaminen kenties sellainen? Aiemmin, kuin ei näitä sosiaalitukia ollut, oli ihmisten pakko hankkia toimeentulonsa tavalla tai toisella. Ei siinä paljon mietitty, mikä olisi tämä "oma juttu" jos vaihtoehtona oli nälkäkuolema. Sosiaaliturva on toki hyvä juttu, mutta se on tarkoitettu tilanteeseen, jossa ihminen ei kykene elättämään itseään, vaikka haluaisi.
Mitäs, jos muuttaisit suhtautumista työntekoon? Jos mikään työ ei vaikuta ylenpalttisen innostavalta ja hauskalta puuhalta, niin eivät kai ne kaikki nyt niin järjettömän vastenmelisiäkään ole? Ikävääkin työtä jaksaa tehdä, jos porukka on hyvä ja kuun lopussa tuleva tilipussi lämmittää mieltä kummasti. On paljon ammatteja, joissa ei tarvitse olla erityisen sosiaalinen, kunhan osaat kysyttäessä kommunikoida jokseenkin asiallisesti. Oikeasti varmaan 1% ihmisistä pääsee tosissaan toteuttamaan itseään työssään, eli tekemään asiat juuri niin kuin haluaa. Jopa luovissa ammateissa palkanmaksaja määrittelee ne raamit, joiden puitteissa työ pitää tehdä. Eikö voisi ajatella niin, että työ on vain työtä ja itseään voi toteuttaa vapaa-ajallakin?
Harvat ihmiset oikeati löytävät itsensä jo yläasteella, ja sitten koko loppuelämänsä nousevat lineaarisesti opinnoissaan ja urallaan. Ei. Elämän kokemuksen karttuessa alkaa asioita näkemään laajemmassa perspektiivissä, ja mieli ehtii muuttua moneen kertaan. Tämmöinen haahuilu ja itsensä etsiminen on mielestäni täysin hyväksyttävää. Suoraan yläasteelta tiukkaan opintoputkeen ja töihin työnnetyt ihmiset saattavat ajatella, noh, vähän putkimaisesti kun eivät ole koskaan ehtineet pysähtyä pohtimaan asioita.
Ulkonäkö ei ole oikeasti ongelma (ellet sitten malliksi halua), mutta itseluottamuksen puuttuminen on.Joskus yläasteella olin se, jota potkittiin päähän, mutta lopulta lakkasin uskomasta muiden puheita ja aloin uskomaan itseeni. Veihän se toki aikaa, vaivaa ja lukuisia yrityksiä ja erehdyksiä mutta nyt koen pystyväni lähes kaikkeen mihin haluan.