Sattumuksia, kertokaa omianne

oli juopotteluillan jälkeen kusella kaupunkimme eräässä puistossa.

Kas, sattui tulemaan miliisiauto, ja sai sakot.

Kuinkas se niin sattuikaan.

Heikunkeikkupa se vinhaa vauhtia etiäpäin eteni. Eturaaja ojossa, nahkaremmi kietoutuneena eturaajan etummaiseen osaan siten, että sormet olivat pusertuneena toistensa lomaan suoranaisesti kipeää tehden.
Nahkaremmin päässä viiletti tanskandoggi, vetäen sormeni lomaammaksi, vallan inhoittavasti.

Rouva Hoolla oli alaraajoissaan ainoastaan pienen pikkuruiset sukat, joiden sisässä varpulaiset kokivat ennen näkemättömän inho-kylmyyden. Alaraajat juoksivat pitkin lumihankea, lujaa kipittivät. Vaikeutena oli pitää yläkroppa jalakojen mukana. Se onnistui kuitenkin yllättävän hyvin, koska onnekseni luustoni ja nahkapäällynen oli suunniteltu koko kropan mittaiseksi ja näin ollen alaosa pysyi yläosassa kiinni.

SATTUMAA oli se, että lumihangen pinta oli heevetin kova. Jäämainen kovuus joo.
Sattumaa oli, että doggi pisti jalkansa kiitojuoksuun ja sattumaa oli, että jään kova lumipinta petti ja plätsistä vaan, rouva Hoon kengät jäivät hangen jääreikään kiinni ja jalaat klumpsahtivat saappaista veks ja niin sitä vaan mentiin luuuuuuujaaa. Nyt mennähän lujaa, rva Hoo tuumi ihtekseen.

Oli sattumaa, että sekä koiran jalaat toimivat lujaa että hanki petti samanaikaisesti. :)

Villasukat jalassa nuorena miehenä steppailin. Sellaista omaa heel-steppiä ja vähän mitä sattuu. Kovasti lattiaa potkin ja kohta sattuikin, eikä niin vähän. Olin aivan varma että äitini viljelemään silmäneulaan olin potkaissut, joka upposi koko pituudeltaan jalkapohjaani. Niin syvälle, ettei sitä saanut edes omin neuvoin millään kaivettua pois. No lääkärille meno. Kirosin siinä lääkärillä ollessani äidin kaikki ompeluvälineet sukkapuikkoja myöten ja lääkäri sanoi että puutikkuhan se siellä, turha äitiä on torua. Pienen viillon ja pinseteillä kaivoi sen puutikun. Eipä peijakas näyttänyt sitä minulle, vaan pudotti sen sellaiseen pieneen metalliseen kulhoon ja siitä kuului "Plim".