Roope ja Jon eivät ole oikeita henkilöitä. Kaikki mahdolliset samankaltaisuudet tosielämän henkilöiden kanssa ovat täysin sattumanvaraisia.
-Tonya-
Kappale 3
Jon pamautti nyrkkinsä seinään täysiä. Ellei musiikki olisi ollut niin kovalla, joku olisi juossut saman tien huoneeseen. Ihan kuin joku palokunta, perkele. Koskaan saa olla rauhassa.
Helvetti. Jon löi uudestaan. Se sattui enemmän kuin ensimmäisellä kerralla.
Mikä häntä vaivasi? Mitä helvettiä hän oikein oli ajatellut? Jon ei viitsinyt lyödä enää nyrkkiään seinään, se tuntui yhtäkkiä tarkoituksettomalta. Sen sijaan hän heittäytyi sänkyynsä ja hautasi päänsä tyynyihin.
Mikä häneen oli oikein mennyt siellä varastossa? Se täytyi olla se yhtäkkinen läheisyys, Jon ajatteli. Joku hormonijuttu, sellainen sen täytyi olla. Miksi muuten hän olisi seonnut sillä tavalla ROOPEN läsnäolosta. Roopen, voi helvetti. Siis Roopen. Roope on kauhea. Kauhea vaalea tukka. Platinanvaalea, Jon ajatteli. Siniset silmät, ja, helvetti. Ei helvetti!
Siinä, heidän kantaessaan viimeisiä laatikoita hyllyyn, Jon oli hiljalleen alkanut käsittää, mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut sanonut mitään silloin, mutta oli jo laatikoiden kantamisen aikana päättänyt unohtaa kaiken. Roopen vaaleanruskean ihon ja halusta kiiltelevät silmät, silkkiset hiukset, värisevät lihakset….hän ei halunnut ajatella enempää.
Jon inhosi tunnetta, joka oli herännyt hänen sisällään. Hän ei tiennyt mikä se oli, mutta hän inhosi sitä. Ja hän inhosi Roopea.
Kaiken täytyi olla niin kuin ennenkin, Jon oli ajatellut. Hän oli aikonut tehdä kaiken samanlaiseksi. Hän suhtautuisi Roopeen niin kuin aina ennenkin, eikä antaisi toiselle vaihtoehtoa. Jos hän ennen oli tehnyt Roopen elämän inhottavaksi, nyt hän aikoi tehdä siitä helvettiä. Roope saisi maksaa, maksaa siitä että oli tehnyt Jonille tällaisen olon.
Roopen näkeminen oli kuitenkin ollut paljon vaikeampaa kuin Jon oli kuvitellut. Jokin vaaleatukkaisen läsnäolossa hermostutti Jonia valtavasti. Ja hän inhosi, voi että hän inhosi sitä. Koulupäivän alussa hän olisi halunnut löydä nyrkkinsä Roopen leukaan ja ravistaa hänen laukkunsa sisällön käytävälle. Roope, Roope, voi helvetti. Helvetin Roope.
Huomenna, Jon päätti yhtäkkiä. Huomenna hän hoitelisi Roopen. Tekisi hänelle jotain, satuttaisi tai jotain. Jotain, niin että hänen ei enää ikinä tarvitsisi olla Roopen kanssa tekemisissä.
Jon ei suinkaan nukahtanut tähän ajatukseen. Ei, sen jälkeen makasi hereillä kauan, yrittäen kovasti olla ajattelematta mitään.
***
Tunnilla se ei onnistu, Jon ajatteli, tuijottaessaan Roopen selkää. Heillä oli taas matematiikkaa.
Mutta ei se kyllä oikein onnistu välitunnillakaan. Jon oli sitä mieltä, että hänen oli saatava Roope yksin jonnekin. Sitten kaikki hoituisi. Mutta minne? Vessassakin oli yleisöä koko ajan.
Jaa mutta! Jonin mieleen juolahtanut idea oli jo sinällään niin hyvä, että hänen katseensa kirkastui. Köksäntunnin ruokavarasto. Se, mikä oli köksänluokkaan johtavalla käytävällä. Kukaan ei ikinä käynyt jauhohyllyä kauempana siellä, jos edes jauhohyllyllä. Se oli ylisuuri tarpeeseen nähden, koko varasto, muutenkin. Eikä ikinä lukossa. Mutta heillä ei ollut köksää. Miten hän saisi Roopen sinne? Väkivalloin, Jon päätti. Luonnollisesti.
Hän tiesi, että Roope kulkisi köksänluokan oven ohi ruokailun jälkeen. Jon ei viitsinyt mennä syömään. Tämä olisi tärkeämpää. Sen sijaan hän nojasi köksänluokan oveen, ja odotti.
Ja yhtä ennalta-arvattavasti kuin ikinä, kohta Jonin näköpiiriin ilmestyi vaalea pää. Roope käveli häntä kohti Kallen kanssa.
Nähdessään Jonin seisovan edessään Roope jäykistyi. Hän käveli hitaammin, oli selvästi varuillaan. Jon oli tarpeeksi lähellä huomatessaan yllätyksen Roopen silmissä, kun tämä totesi Jonin olevan yksin. Ilman tavanomaista saattuettaan.
Ja sitten he olivat jo puhe-etäisyydellä.
”Korhonen. Meidän pitää puhua.”
Kalle katsoi Jonia yllättyneenä ja käänsi sitten päänsä Roopeen, odottaen tämän vastausta.
Roope katsoi Jonia hyvin vihaisena.
”Vitut. Meidän tartte puhua yhtään mistään.”
”Eikun kuule. Mä, ööh, mulla on yks enkun tehtävä missä mä todella tartten sun apua, siis kiltti.” Jon kirosi mielessään, sillä hän tiesi kuulostavansa idiootilta. Kalle katsoi Jonia vielä äskeistäkin yllättyneempänä. Roope katsoi Jonia edelleen vihaisena, mutta ei vastustellut, kun Jon tarttui häntä käsipuolesta, avasi köksänluokan oven ja veti hänet sisään.
”Sori vaan”, koulun harmillisin häirikkö ja tyttöjen suosituin päiväunien kohde huikkasi Kallelle, ennen kuin ovi sulkeutui, jättäen Roopen ja Jonin käytävään.
”Mikä helvetti sua vaivaa?” Roope ehti muotoilla, ennen kuin Jon alkoi vetää häntä kohti varastoa. Hän avasi oven ja tökkäsi Roopen sisään. Sytyttämättä valoja hän raahasi puoliksi vastustelevan Roopen jauhohyllyn taakse. Varastossa oli hämärää, siellä näki, mutta huonosti. Jon oli ollut varastossa ennenkin. Hän tiesi minne mennä.
”Nyt jumalauta selvitetään tää”, Jon sihisi.
”Mikä muka?” Roope oli vähintään yhtä vihainen.
”Miksi sä aina tuijotat mua?”
”Miten niin?”
Jon tarttui Roopea rinnuksista kiinni ja työnsi hänet hyllyyn kiinni.
”Älä esitä, ettet tajuaisi muka mitään. Sä tiedät hyvin, mistä mä puhun.”
Kun Jon puhui, Roope tunsi pojan kuuman hengityksen kasvoillaan. Hän ei sanonut mitään. Jon piti häntä paikallaan ja hengitti kiivaasti, huomaten yhtäkkiä itsekin huohottavansa. Heidän kasvot olivat lähellä toisiaan. Hyvin lähellä.
Sitten Jon hellitti otteensa ja perääntyi vähän. Roope rentoutui, ja astui nyt vuorostaan lähemmäksi. Hänen katseensa oli pehmennyt aavistuksen verran.
”Kerro nyt vaan, mikä sua vaivaa, Jon”, Roope sanoi melkein lohduttavaan äänensävyyn.
Jon tunsi Roopen lämmön lähellään. Hän huomasi olevansa ytimiä myöden kiihottunut. Hänen ruumiinsa joka ainoa solu halusi vetää Roopen lähelle ja suudella häntä, koskettaa häntä, tehdä hänelle kaikki mahdollinen...Roopen kuuma hengitys pyyhki Jonin kasvoja, he olivat hyvin lähekkäin, huulet vain parin sentin päässä toisistaan.
Se oli Jon, joka tarttui Roopea niskan takaa kiinni ja painoi huulensa tämän huulia vasten. Ja Roope reagoi niin halukkaasti kuin ikinä. Hän äännähti matalasti nautinnosta ja avasi suunsa. Poikien kielet kohtasivat. Roope nosti kätensä Jonin ympärille, hyväili tämän alaselkää. Jon painautui Roopea vasten ja kiersi vapaan kätensä hänen lanteille. Roopen painaessa lantiotaan Jonia vasten, Jon tunsi heidän erektionsa vastakkain, hänen kätensä oli laskeutunut alemmas ja tunnusteli nyt Roopen kiinteää takapuolta, ja sitten Jon yhtäkkiä tajusi, mitä oli tapahtumassa.
”Ei!” Jon huusi ja vetäytyi pois. Vaikka Roope seisoi rauhassa paikallaan, Jon tökkäsi häntä kovaa. Roope lensi päin hyllyä kipeästi.
”Vittu sä olet sairas.” Roopen ääni oli äkkiä täynnä aitoa vihaa. Jon huomasi kauhukseen vapisevansa.
”Minkä vitun takia sä vedit mut tänne? Meillä ei oo mitään yhteistä. Mä inhoan sua. Se oli kaikki yhtä vitun isoa erehdystä.”
Jon avasi suunsa vastatakseen jotain, mutta Roope oli jo kääntynyt lähteäkseen.
”Mä todella inhoan sua.” Ne olivat Roopen viimeiset sanat, sitten hän oli poissa.
-Tonya-
Kappale 3
Jon pamautti nyrkkinsä seinään täysiä. Ellei musiikki olisi ollut niin kovalla, joku olisi juossut saman tien huoneeseen. Ihan kuin joku palokunta, perkele. Koskaan saa olla rauhassa.
Helvetti. Jon löi uudestaan. Se sattui enemmän kuin ensimmäisellä kerralla.
Mikä häntä vaivasi? Mitä helvettiä hän oikein oli ajatellut? Jon ei viitsinyt lyödä enää nyrkkiään seinään, se tuntui yhtäkkiä tarkoituksettomalta. Sen sijaan hän heittäytyi sänkyynsä ja hautasi päänsä tyynyihin.
Mikä häneen oli oikein mennyt siellä varastossa? Se täytyi olla se yhtäkkinen läheisyys, Jon ajatteli. Joku hormonijuttu, sellainen sen täytyi olla. Miksi muuten hän olisi seonnut sillä tavalla ROOPEN läsnäolosta. Roopen, voi helvetti. Siis Roopen. Roope on kauhea. Kauhea vaalea tukka. Platinanvaalea, Jon ajatteli. Siniset silmät, ja, helvetti. Ei helvetti!
Siinä, heidän kantaessaan viimeisiä laatikoita hyllyyn, Jon oli hiljalleen alkanut käsittää, mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut sanonut mitään silloin, mutta oli jo laatikoiden kantamisen aikana päättänyt unohtaa kaiken. Roopen vaaleanruskean ihon ja halusta kiiltelevät silmät, silkkiset hiukset, värisevät lihakset….hän ei halunnut ajatella enempää.
Jon inhosi tunnetta, joka oli herännyt hänen sisällään. Hän ei tiennyt mikä se oli, mutta hän inhosi sitä. Ja hän inhosi Roopea.
Kaiken täytyi olla niin kuin ennenkin, Jon oli ajatellut. Hän oli aikonut tehdä kaiken samanlaiseksi. Hän suhtautuisi Roopeen niin kuin aina ennenkin, eikä antaisi toiselle vaihtoehtoa. Jos hän ennen oli tehnyt Roopen elämän inhottavaksi, nyt hän aikoi tehdä siitä helvettiä. Roope saisi maksaa, maksaa siitä että oli tehnyt Jonille tällaisen olon.
Roopen näkeminen oli kuitenkin ollut paljon vaikeampaa kuin Jon oli kuvitellut. Jokin vaaleatukkaisen läsnäolossa hermostutti Jonia valtavasti. Ja hän inhosi, voi että hän inhosi sitä. Koulupäivän alussa hän olisi halunnut löydä nyrkkinsä Roopen leukaan ja ravistaa hänen laukkunsa sisällön käytävälle. Roope, Roope, voi helvetti. Helvetin Roope.
Huomenna, Jon päätti yhtäkkiä. Huomenna hän hoitelisi Roopen. Tekisi hänelle jotain, satuttaisi tai jotain. Jotain, niin että hänen ei enää ikinä tarvitsisi olla Roopen kanssa tekemisissä.
Jon ei suinkaan nukahtanut tähän ajatukseen. Ei, sen jälkeen makasi hereillä kauan, yrittäen kovasti olla ajattelematta mitään.
***
Tunnilla se ei onnistu, Jon ajatteli, tuijottaessaan Roopen selkää. Heillä oli taas matematiikkaa.
Mutta ei se kyllä oikein onnistu välitunnillakaan. Jon oli sitä mieltä, että hänen oli saatava Roope yksin jonnekin. Sitten kaikki hoituisi. Mutta minne? Vessassakin oli yleisöä koko ajan.
Jaa mutta! Jonin mieleen juolahtanut idea oli jo sinällään niin hyvä, että hänen katseensa kirkastui. Köksäntunnin ruokavarasto. Se, mikä oli köksänluokkaan johtavalla käytävällä. Kukaan ei ikinä käynyt jauhohyllyä kauempana siellä, jos edes jauhohyllyllä. Se oli ylisuuri tarpeeseen nähden, koko varasto, muutenkin. Eikä ikinä lukossa. Mutta heillä ei ollut köksää. Miten hän saisi Roopen sinne? Väkivalloin, Jon päätti. Luonnollisesti.
Hän tiesi, että Roope kulkisi köksänluokan oven ohi ruokailun jälkeen. Jon ei viitsinyt mennä syömään. Tämä olisi tärkeämpää. Sen sijaan hän nojasi köksänluokan oveen, ja odotti.
Ja yhtä ennalta-arvattavasti kuin ikinä, kohta Jonin näköpiiriin ilmestyi vaalea pää. Roope käveli häntä kohti Kallen kanssa.
Nähdessään Jonin seisovan edessään Roope jäykistyi. Hän käveli hitaammin, oli selvästi varuillaan. Jon oli tarpeeksi lähellä huomatessaan yllätyksen Roopen silmissä, kun tämä totesi Jonin olevan yksin. Ilman tavanomaista saattuettaan.
Ja sitten he olivat jo puhe-etäisyydellä.
”Korhonen. Meidän pitää puhua.”
Kalle katsoi Jonia yllättyneenä ja käänsi sitten päänsä Roopeen, odottaen tämän vastausta.
Roope katsoi Jonia hyvin vihaisena.
”Vitut. Meidän tartte puhua yhtään mistään.”
”Eikun kuule. Mä, ööh, mulla on yks enkun tehtävä missä mä todella tartten sun apua, siis kiltti.” Jon kirosi mielessään, sillä hän tiesi kuulostavansa idiootilta. Kalle katsoi Jonia vielä äskeistäkin yllättyneempänä. Roope katsoi Jonia edelleen vihaisena, mutta ei vastustellut, kun Jon tarttui häntä käsipuolesta, avasi köksänluokan oven ja veti hänet sisään.
”Sori vaan”, koulun harmillisin häirikkö ja tyttöjen suosituin päiväunien kohde huikkasi Kallelle, ennen kuin ovi sulkeutui, jättäen Roopen ja Jonin käytävään.
”Mikä helvetti sua vaivaa?” Roope ehti muotoilla, ennen kuin Jon alkoi vetää häntä kohti varastoa. Hän avasi oven ja tökkäsi Roopen sisään. Sytyttämättä valoja hän raahasi puoliksi vastustelevan Roopen jauhohyllyn taakse. Varastossa oli hämärää, siellä näki, mutta huonosti. Jon oli ollut varastossa ennenkin. Hän tiesi minne mennä.
”Nyt jumalauta selvitetään tää”, Jon sihisi.
”Mikä muka?” Roope oli vähintään yhtä vihainen.
”Miksi sä aina tuijotat mua?”
”Miten niin?”
Jon tarttui Roopea rinnuksista kiinni ja työnsi hänet hyllyyn kiinni.
”Älä esitä, ettet tajuaisi muka mitään. Sä tiedät hyvin, mistä mä puhun.”
Kun Jon puhui, Roope tunsi pojan kuuman hengityksen kasvoillaan. Hän ei sanonut mitään. Jon piti häntä paikallaan ja hengitti kiivaasti, huomaten yhtäkkiä itsekin huohottavansa. Heidän kasvot olivat lähellä toisiaan. Hyvin lähellä.
Sitten Jon hellitti otteensa ja perääntyi vähän. Roope rentoutui, ja astui nyt vuorostaan lähemmäksi. Hänen katseensa oli pehmennyt aavistuksen verran.
”Kerro nyt vaan, mikä sua vaivaa, Jon”, Roope sanoi melkein lohduttavaan äänensävyyn.
Jon tunsi Roopen lämmön lähellään. Hän huomasi olevansa ytimiä myöden kiihottunut. Hänen ruumiinsa joka ainoa solu halusi vetää Roopen lähelle ja suudella häntä, koskettaa häntä, tehdä hänelle kaikki mahdollinen...Roopen kuuma hengitys pyyhki Jonin kasvoja, he olivat hyvin lähekkäin, huulet vain parin sentin päässä toisistaan.
Se oli Jon, joka tarttui Roopea niskan takaa kiinni ja painoi huulensa tämän huulia vasten. Ja Roope reagoi niin halukkaasti kuin ikinä. Hän äännähti matalasti nautinnosta ja avasi suunsa. Poikien kielet kohtasivat. Roope nosti kätensä Jonin ympärille, hyväili tämän alaselkää. Jon painautui Roopea vasten ja kiersi vapaan kätensä hänen lanteille. Roopen painaessa lantiotaan Jonia vasten, Jon tunsi heidän erektionsa vastakkain, hänen kätensä oli laskeutunut alemmas ja tunnusteli nyt Roopen kiinteää takapuolta, ja sitten Jon yhtäkkiä tajusi, mitä oli tapahtumassa.
”Ei!” Jon huusi ja vetäytyi pois. Vaikka Roope seisoi rauhassa paikallaan, Jon tökkäsi häntä kovaa. Roope lensi päin hyllyä kipeästi.
”Vittu sä olet sairas.” Roopen ääni oli äkkiä täynnä aitoa vihaa. Jon huomasi kauhukseen vapisevansa.
”Minkä vitun takia sä vedit mut tänne? Meillä ei oo mitään yhteistä. Mä inhoan sua. Se oli kaikki yhtä vitun isoa erehdystä.”
Jon avasi suunsa vastatakseen jotain, mutta Roope oli jo kääntynyt lähteäkseen.
”Mä todella inhoan sua.” Ne olivat Roopen viimeiset sanat, sitten hän oli poissa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.