Kommentointi on sitten enemmän kuin toivottavaa!
-Tonya-
***
Roope ja Jon
Elokuun yö
Kappale 4
Jon vajosi polvilleen pimeässä varastossa. Hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Hän ei tosiaankaan tiennyt, mitä ajatella. Hän haroi tukkaansa, pyyhki poskiaan. Kyyneliä, Jon tajusi yhtäkkiä. Hän ei muistanut koskaan itkeneensä. Mutta nyt hänen poskensa olivat märät, täynnä kyyneliä.
Hän istuutui ja veti polvensa rintaansa. Nyyhkytykset purkautuivat hänen rinnastaan, mutta hän ei huomannut. Hän ajatteli vain Roopea. Ja sitä, että hän tunsi tehneensä juuri jotakin todella väärin. Ehkä peruuttamattomasti?
Jon tajusi, kuinka typerä hän oli ollut. Hän oli pitänyt Roopea sokeana tunteilleen, ja samalla oli itse jättänyt huomioimatta oman tärkeimpänsä. Hän ei ollut ymmärtänyt, että hän todella halusi Roopea, ja enemmän, hän halusi Roopen. Vasta vaaleatukkaisen silmitön viha, vasta hänen poispäin kääntynyt selkänsä sai Jonin ymmärtämään.
Mutta oliko enää mitään tehtävissä?
***
Roope ei edes katsonut häneen päin koulussa. Jon yritti muutaman kerran lähestyä vaaleatukkaista, mutta kummallakin kerralla Roope nousi seisomaan, käänsi hänelle selkänsä ja käveli pois. Eikä Jon voinut juosta kenenkään perään. Ei edes Roopen. Hän alkoi olla epätoivoinen.
Pari päivää kului niin, että Roope ja Jon eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään. Kertaakaan Jon ei saanut Roopea kiinni katsomasta häntä. Ei kertaakaan, vaikka ennen se oli ollut niin jokapäiväistä.
Jon alkoi tosiaan olla epätoivoinen.
Hänen täytyä nähdä Roope kahdestaan. Hänen täytyi. Mutta hän tiesi, ettei enää saisi huijattua Roopea mihinkään komeroon. Vaaleatukkainen oli päättänyt unohtaa hänen olemassaolonsa täysin.
Toisen päivän iltana, koulun ollessa jo aikaa ohi, Jon päätti. Hän menisi Roopen luo. Hän etsisi Roopen käsiinsä. Tänä yönä.
”Korhonen.” Jon juoksutti sormeaan puhelinluetteloa pitkin. Hän tiesi kaupunginosan, jossa Roope asui ja rukoili, ettei samoilla nurkilla asuisi muita saman sukunimisiä.
”Puistokuja 3.” Hyvä. Sen täytyi olla tuo.
Jon katsoi ulos. Luonto oli vielä vihreä. Oli harvinaisen lämmin elokuu, yöt eivät olleet kylmiä. Kello oli puoli kaksitoista. Muutaman tunnin päästä hän lähtisi. Hänen täytyi nähdä Roope. Kahdestaan. Hänen oli pakko yrittää.
***
Roope makasi selällään sängyssään ja tuijotti kattoa. Hän oli yrittänyt saada unta, mutta uni ei taaskaan tullut. No, ei hän kyllä ollut tosissaan yrittänyt. Vihaisena oli vaikea nukkua. Hän ei ollut edes sammuttanut yölamppua vielä.
Vaikka Roope oli hereillä, hän hätkähti rajusti kuullessaan jonkin osuvaan ikkunaansa. Hetken hän makasi paikallaan, selällään, ja yritti olla miettimättä sitä ainoaa vaihtoehtoa, mikä hänen mieleensä tuli äänen aiheuttajaksi.
Hän sulki silmänsä ja yritti unohtaa äänen.
Sitten se kuului taas. Ihan kuin joku olisi heitellyt kiviä hänen ikkunaansa. Pieniä kiviä. Rapisi.
Hitaasti Roope nousi istumaan. Hänellä oli yllään tiukka musta t-paita ja tiukat mustat bokserit. Yöt olivat vielä aika lämpimiä.
Hän käveli hitaasti ikkunalle, avasi sen. Loppukesän yön kuulas tuoksu tulvi sisään ikkunasta. Hänen huoneensa oli toisessa kerroksessa, joten hänen piti pistää päänsä ulos, ennen kuin hän näki maahan ikkunansa alle.
Roope veti henkeä sisään terävästi. Jon seisoi hänen ikkunansa alla, puutarhan edustalla.
Hetken he vain katselivat toisiaan. Roope katsoi vihreisiin silmiin, jotka tuijottivat häntä herkeämättä. Ilme niissä oli...erilainen. Erilainen kuin ennen. Erilainen kuin silloin varastossa. Erilainen kuin ennen. Ihan kuin, Roope ajatteli, ihan kuin Joniin sattuisi.
Tummatukkainen seisoi vain paikallaan.
Roope tuijotti häntä hetken. Sitten hän huokaisi, kirosi mielessään omaa parantumatonta tyhmyyttään, astui avonaisesta ikkunasta palotikkaille ja laskeutui alas puutarhaan.
Jonilla oli yllään iänikuiset farkkunsa ja pitkähihainen, tiukka neulepaita. Roope punastui hieman, kun huomasi kivunneensa alas alusvaatteisillaan. Yö oli lämmin, eikä hän ollut kiinnittänyt yhtään huomiota siihen, mitä hänellä oli yllään.
He seisoivat nyt molemmat nurmikolla, tuijottivat toisiaan muutaman metrin päästä.
Jon astui muutaman askeleen lähemmäksi.
”Roope, kuule.” Hänen äänensä värisi ja hän laski katseensa. Roope katsoi häntä hiljaa, odottavasti. Jon väänteli käsiään. Sitten hän katsoi Roopeen uudelleen.
”Kuule. Anteeksi.” Se oli paras, mihin hän pystyi. Se oli jo melkein liikaa. Tunnekuohun voimalla hän astui vielä viimeiset askeleet eteenpäin, tarttui paikoilleen jähmettynyttä Roopea jälleen niskan takaa kiinni ja painoi huulensa hänen huulilleen.
-Tonya-
***
Roope ja Jon
Elokuun yö
Kappale 4
Jon vajosi polvilleen pimeässä varastossa. Hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Hän ei tosiaankaan tiennyt, mitä ajatella. Hän haroi tukkaansa, pyyhki poskiaan. Kyyneliä, Jon tajusi yhtäkkiä. Hän ei muistanut koskaan itkeneensä. Mutta nyt hänen poskensa olivat märät, täynnä kyyneliä.
Hän istuutui ja veti polvensa rintaansa. Nyyhkytykset purkautuivat hänen rinnastaan, mutta hän ei huomannut. Hän ajatteli vain Roopea. Ja sitä, että hän tunsi tehneensä juuri jotakin todella väärin. Ehkä peruuttamattomasti?
Jon tajusi, kuinka typerä hän oli ollut. Hän oli pitänyt Roopea sokeana tunteilleen, ja samalla oli itse jättänyt huomioimatta oman tärkeimpänsä. Hän ei ollut ymmärtänyt, että hän todella halusi Roopea, ja enemmän, hän halusi Roopen. Vasta vaaleatukkaisen silmitön viha, vasta hänen poispäin kääntynyt selkänsä sai Jonin ymmärtämään.
Mutta oliko enää mitään tehtävissä?
***
Roope ei edes katsonut häneen päin koulussa. Jon yritti muutaman kerran lähestyä vaaleatukkaista, mutta kummallakin kerralla Roope nousi seisomaan, käänsi hänelle selkänsä ja käveli pois. Eikä Jon voinut juosta kenenkään perään. Ei edes Roopen. Hän alkoi olla epätoivoinen.
Pari päivää kului niin, että Roope ja Jon eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään. Kertaakaan Jon ei saanut Roopea kiinni katsomasta häntä. Ei kertaakaan, vaikka ennen se oli ollut niin jokapäiväistä.
Jon alkoi tosiaan olla epätoivoinen.
Hänen täytyä nähdä Roope kahdestaan. Hänen täytyi. Mutta hän tiesi, ettei enää saisi huijattua Roopea mihinkään komeroon. Vaaleatukkainen oli päättänyt unohtaa hänen olemassaolonsa täysin.
Toisen päivän iltana, koulun ollessa jo aikaa ohi, Jon päätti. Hän menisi Roopen luo. Hän etsisi Roopen käsiinsä. Tänä yönä.
”Korhonen.” Jon juoksutti sormeaan puhelinluetteloa pitkin. Hän tiesi kaupunginosan, jossa Roope asui ja rukoili, ettei samoilla nurkilla asuisi muita saman sukunimisiä.
”Puistokuja 3.” Hyvä. Sen täytyi olla tuo.
Jon katsoi ulos. Luonto oli vielä vihreä. Oli harvinaisen lämmin elokuu, yöt eivät olleet kylmiä. Kello oli puoli kaksitoista. Muutaman tunnin päästä hän lähtisi. Hänen täytyi nähdä Roope. Kahdestaan. Hänen oli pakko yrittää.
***
Roope makasi selällään sängyssään ja tuijotti kattoa. Hän oli yrittänyt saada unta, mutta uni ei taaskaan tullut. No, ei hän kyllä ollut tosissaan yrittänyt. Vihaisena oli vaikea nukkua. Hän ei ollut edes sammuttanut yölamppua vielä.
Vaikka Roope oli hereillä, hän hätkähti rajusti kuullessaan jonkin osuvaan ikkunaansa. Hetken hän makasi paikallaan, selällään, ja yritti olla miettimättä sitä ainoaa vaihtoehtoa, mikä hänen mieleensä tuli äänen aiheuttajaksi.
Hän sulki silmänsä ja yritti unohtaa äänen.
Sitten se kuului taas. Ihan kuin joku olisi heitellyt kiviä hänen ikkunaansa. Pieniä kiviä. Rapisi.
Hitaasti Roope nousi istumaan. Hänellä oli yllään tiukka musta t-paita ja tiukat mustat bokserit. Yöt olivat vielä aika lämpimiä.
Hän käveli hitaasti ikkunalle, avasi sen. Loppukesän yön kuulas tuoksu tulvi sisään ikkunasta. Hänen huoneensa oli toisessa kerroksessa, joten hänen piti pistää päänsä ulos, ennen kuin hän näki maahan ikkunansa alle.
Roope veti henkeä sisään terävästi. Jon seisoi hänen ikkunansa alla, puutarhan edustalla.
Hetken he vain katselivat toisiaan. Roope katsoi vihreisiin silmiin, jotka tuijottivat häntä herkeämättä. Ilme niissä oli...erilainen. Erilainen kuin ennen. Erilainen kuin silloin varastossa. Erilainen kuin ennen. Ihan kuin, Roope ajatteli, ihan kuin Joniin sattuisi.
Tummatukkainen seisoi vain paikallaan.
Roope tuijotti häntä hetken. Sitten hän huokaisi, kirosi mielessään omaa parantumatonta tyhmyyttään, astui avonaisesta ikkunasta palotikkaille ja laskeutui alas puutarhaan.
Jonilla oli yllään iänikuiset farkkunsa ja pitkähihainen, tiukka neulepaita. Roope punastui hieman, kun huomasi kivunneensa alas alusvaatteisillaan. Yö oli lämmin, eikä hän ollut kiinnittänyt yhtään huomiota siihen, mitä hänellä oli yllään.
He seisoivat nyt molemmat nurmikolla, tuijottivat toisiaan muutaman metrin päästä.
Jon astui muutaman askeleen lähemmäksi.
”Roope, kuule.” Hänen äänensä värisi ja hän laski katseensa. Roope katsoi häntä hiljaa, odottavasti. Jon väänteli käsiään. Sitten hän katsoi Roopeen uudelleen.
”Kuule. Anteeksi.” Se oli paras, mihin hän pystyi. Se oli jo melkein liikaa. Tunnekuohun voimalla hän astui vielä viimeiset askeleet eteenpäin, tarttui paikoilleen jähmettynyttä Roopea jälleen niskan takaa kiinni ja painoi huulensa hänen huulilleen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
..mahtavaa. Kirjota äkkiä lisää!! 8-}
joo lisää vain..hyvä novelli..odotan innolla loppua..
jatkoa äkkiä, ei malta odottaa..
parhaimpia novelleja mitä koskaan oon lukenut.
ei taida kirjoittaja olla ihan ekoja novelleja vääntämässä. ;)
Todella mahtavaa...