Huolta ja murhetta,joskin paljon ilojakin lapsista kokeneena,mietin kumpi on pahempi asia,oman lapsen kuolema vai se että lapsi epäonnistuu kerta toisensa jälkeen elämässään?
Lapseni yllättäen kuoltua liikenneonnettomuudessa,olin niin syvällä mustassa kuilussa,ylöspääsy sieltä oli vaikeaa,luulin että jos tästä selviän olen vahva ihminen ja äiti.
Kun nyt huomaan että toinen lapseni epäonnistuu ja kompuroi kerta toisensa jälkeen,ei se sama musta kuilu kaukana ole.
Mietin missä olisi pitänyt toimia toisin,olen kasvattanut heidät yksin,isästä en saanut apua,sidoimme liikaa hänen elämää,hän lähti,hyvä niin kuitenkin,oli yksi lapsi vähemmän.
Tuntuu että voimat ei riitä.
Lapseni yllättäen kuoltua liikenneonnettomuudessa,olin niin syvällä mustassa kuilussa,ylöspääsy sieltä oli vaikeaa,luulin että jos tästä selviän olen vahva ihminen ja äiti.
Kun nyt huomaan että toinen lapseni epäonnistuu ja kompuroi kerta toisensa jälkeen,ei se sama musta kuilu kaukana ole.
Mietin missä olisi pitänyt toimia toisin,olen kasvattanut heidät yksin,isästä en saanut apua,sidoimme liikaa hänen elämää,hän lähti,hyvä niin kuitenkin,oli yksi lapsi vähemmän.
Tuntuu että voimat ei riitä.
Vastaukset 40
Vanhimmat
Vastaavaa koin. Tulin tulokseen, että parempi, kun lähti. Ei pitänyt ote elämästä, ei ryhdistäytynyt.
Hyvä näin!
En osaa sanoa mitään, mikä sinun tuskaasi helpottaisi. Olen aina ajatellut, että lapsen kuolema on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Vanhin veljeni kuoli ennen syntymääni, ja äitini kantoi tuota surua sydämessään koko elämänsä ajan. Dementia toi nuoruuden surun uudelleen pintaan, ja vanhuudessa oli vaihe, jolloin itku purkautui vapaasti.
Lapsen jatkuva epäonnistuminen elämässään on varmaan raskasta, mutta onhan sentään jäljellä toivo, että kaikki vielä kääntyy paremmaksi:
"Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
Jumalan näkevät."
(Lauri Viita)
Menetin lapseni syövälle, siitä on heti vuosi, olen yhä siinä mustassa kuilussa, en tiedä miten tästä selviän.
Lapsellani oli maallista hyvää ja elämänhalua vaikka muille jakaa, mikään ei auttanut.
Toinekin lapseni sairastui, onneksi hän parantui. Kaikki lasten kokemat epäonnistumiset ovat tuntuneet raskailta, vaikka heillä on kuitenkin mennyt muuten hyvin elämässään.
Kun sairaus iskee, kaikki maallinen mammona ym... on joutavaa.
niin kuin haaveillaan.
Tässä lisää kohtaloita:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9617763
Voimissa on se hyvä puoli, ainakin jos on voimissaan, että ne palautuvat aina.
Niin tapahtuu murheellekin, se haalistuu muistojen joukkoon.
Ihmiseen kun on kudottu sisälle Toivo ja Optimismi.
Kuivissa maissakin löytyy nälkäänkuolleita äitejä joiden käsi on viimeisenä tekonaan laittanut lapsensa suun tissille. Kaunis näky kahdesta kuolleesta.
Kuolema on niin erilainen eripuolilla maailmaa.
Mutta aina yhtä raskasta kestää.
Vahvistakoon elämä sinunkin toivoasi ja uskoasi tulevaisuuteen.
Parhaasi olet tehnyt, siitä on sinulla kaikki oikeus olla ylpeä.
H.
Jocus ja Hunksz miten kauniisti osasitte puhua - ollaksenne miehiä, anteeksi vain. Ihan saitte kyyneleet
silmiini. Ei noihin sanoihin ole mitään lisättävää.
minua silkkihanskoin moneen muuhun verrattuna. Tässä asiassa menetykseni on kaksospoikien kuolema kuuskuukautisina synnytyksessä. Eli Sinun kokeemaasi verrattuna lievä kolaus. Älä syyllistä itseäsi, varmaan olet tehnyt parhaasi ja Sinulla on ikioma elämäsikin. Omat lapseni ovat menestyneet hyvin, mutta koskaan en puhu heistä seurassa, jossa mahdollisesti on henkilöitä, joille on tapahtunut esim. sellaista, jota olet joutunut läpikäymään. Itse äitinä ajattelen, että mulle saa tapahtua mitä vain mieluummin kuin lapsilleni. Onko Sinulla vertaistukea saatavissa, voimia Sinulle?
Nytkin muistit mainita, seurassa olet.
keskusteluun, annapas tulla. Tuo kirjoittamasi ei sano mitään, kunhan tölväisit. Etkö ole kokenut mitään tässä elämässä?
on se pahin, siinä menee kaikki tulevaisuuden toivo, lapsen elämä jää kesken, ei tiedä mitä tästä lapsesta
olisi tullut. Riippuu tietysti siitäkin minkä ikäisenä lapsi kuolee.
Vaikka lapsi olisi epäonnistunut elämässään, aina on jäljellä mahdollisuus, että kaikki kääntyy parempaan suuntaan. Saatat huomata, että jonain päivänä hän seisookin vahvasti omilla jaloillaan, vastaa elämästään
ja pystyy hoitamaan asiansa ja luottamaan tulevaisuuteen.
Kolmas kohtalo on sitten vammaisuus, sen kanssa pitää vain elää ja hoitaa lastaan niin kauan kuin jaksaa.
Kun ei enää jaksa, on aika luovuttaa.
Meillä jokaisella on kuitenkin omakin elämämme elettävänä.
Minulla on kokemusta näistä kaikista kolmesta, mutta kyllä lapsen kuolema on ollut vaikein kestää.
Kuiluissa olen käynyt, mutta aina ylös päässyt.
sinua kuin 1943: itseäsi älä ainakaan syytä. Eiköhän meistä jokainen toimi elämässä parhaan kykynsä mukaan, joskus vain käy noin. Ja jokin vertaistukiryhmä varmasti löytyy sinulle kun vain jaksat etsiä.
Anceli tietää mistä puhuu ja tuo muistutus oman elämän elämisestä on aina tarpeen. Jotakin sinua voimaannuttavaa varmasti löydät.
ihan turha syyttää tai ketään muitakaan, jälkikäteen siitä ei saa muuta kuin pahan mielen.
Elämä menee joskus hankalia polkuja pitkin ja ei auta muu kuin yrittää kestää siinä polulla.
No joskus voi lipsahtaa ojaankiin, mutta ei kun äkkiä ylös ja matka jatkuu.
Ja sitten yllättäen polku muuttuukin helpommaksi kulkea, ainakin vähäksi aikaa.
En ole ollenkaan mikään vertaistuki-ryhmäläinen, minulle riittää muutama hyvä ystävä joiden kanssa asioita
käydään läpi. Aina olen sitä kautta saanut parhaat neuvot ja lämpimän suhtautumisen.
Soittaa voin vaikka keskellä yötä, niin mulle on luvattu.
Olen vahva ihminen, mutta ilman muitten apua en jaksaisi.
mutta se voi olla yksi mahdollisuus muiden joukossa. Mun yhtä tuttua, joka suhtautuu omaan vammaisuuteensa (onnettomuudessa vammautunut) esimerkillisesti, on pyydetty vertaisryhmään tukihenkilöksi, mutta hän pitää mieluiten yhteyttä entisiin ystäviinsä. Samoin mun sukulaista, jonka poika teki itsemurhan pyydettiin vertaisryhmään, mutta se ei ollut hänenkään juttunsa.
K/k:n tilannetta en ole täysin hahmottanut, mutta kaikesta "kuulee" että syvällä hänkin on käynyt,
että kovin siloinen ei ole ollut hänenkään polkunsa.
Mutta ilman mitään ryhmiäkään pystytte varmasti viestittämään muille, että elämä on aina arvokas, esiintyy se missä muodossa tahansa ja etenkin silloin kun se on uhattuna.
on samassa asemassa kuin minäkin eli hänellä on kehitysvammainen lapsi.
Meillä on oikein hyvä vertaistuki toisissamme.
Kukin toimii tavallaan, jokainen saa itse päättää ja valita mikä on hänelle paras tapa.
Toiset tykkäävät käydä ryhmissä ja minä taas pidän tutuista tukenani.
Eräs ystäväni jonka lapsi teki itsemurhan, toimii nykyisin itsemurhan tehneiden omaisten ryhmänvetäjänä.
Aikaa sekin vaati, että hän sai ensin itsensä tolpilleen. Vasta sitten voi auttaa muita.
paras ystäväni omisti aikoinaan kolme lasta.
Nykyään poikkeavat vain kylässä.
Naureskelvat vanhuksille.
Yksi idiooteista on kummilapsenikin.
Ja niin on hyvä.
H.
Vai miten juttusi liittyy ancelin kommenttiin?
oliko sulla jotain asiaakin minulle.
Mun niinku parhaalla ystävälläni on neljä lasta, tyttöjä kaikki.
Eivätkä naureskele vanhuksille, osaavat käyttäytyä tosi kauniisti.
Ja niin on hyvä.
A.
no ei se mitään, tuskin vastaa kuitenkaan.
Elämä nousee arvoon arvaamattomaan, olen usein miettinyt sellasta et.
kun tappelet rakkaasi vieressä sananmukasesti nyrkit savessa noutajan tuloa vastaan ja jos se kumminkin tulee.
Oletko sinä hävinnyt jotain jos et jää siihen lyötynä makaamaan vaan jatkat elämääsi .
Vai onko silloin hävinnyt jos antaa sen kokemuksen arpeuttaa sisimpääsi ja käpertyy sen ajatuksen ympärille.
Sanoissasi on järkeä, noin sen kuuluisi mennä.
Ei elämä palaa koskaan ennalleen lapsen kuoleman jälkeen, oli hän minkä ikäinen hyvänsä. Arpia tulee, mutta arvostaa elämää aivan toisella tavalla.
Kirjoitin vain toisenlaisesta perheestä.
Otan kyllä vastaan piikkisi, omatuntoni soimasi minua taas, hiukan liian keveistä sanoista.
Se se vaan on sillää lailla, että minä en onnistu masentumaan saati aina vakavoitumaan.
Olen kyllä tiedostanut puutteeni.
Elämä on päästänyt minut helpolla.
Kummilapseni on kaikin puolin kunnollinen nuori mies, ihan Ekonomikin, mutta välillä ihan idiootti, tuota sanaa käytetään usein rakkaista läheisistä. Itse asiassa, jos hellät sanailut voisivat muuttaa ihmistä, olisin minä ollut jo ajat sitten jossain muualla kuin näppäimistön äärellä.
Anteeksi
H.
Jos lapsi tuottaisiloa ja kunniaa kaik olis pelkkää ilotulitusta kehrosta hautaa.
Sais keekoilla ylioppilas lyyra rintapieles,mutta miks laitta lapselle kauheeta kuormaa onnistumisesta ja pahoittaa oman mielensä.
Eikö vois elää omaa elämäämsä sitten kun lapsion aikuinen ja jos lapsi pystyis eres ittensä elättään se olis hyvä asia.
Mä ainakin tyytyisin siihenkin jos likka pysyis elossa,en vaatis sitä pelastamaan mailmaa ja tekemään suurtekoja,kuhan vaan jaksais elää .
Mä ainakin tyytyisin siihenkin jos likka pysyis elossa,en vaatis sitä pelastamaan mailmaa ja tekemään suurtekoja,kuhan vaan jaksais elää .
Samaa mieltä, ollaan kamppailtu sairautta, henkistä ja ruumiillista vastaan lapseni kanssa.
ylpiänä kyl pistän kaks lyyraa äitienpäivänä rintapieleen.
Iloo ja ylpeyt tunnen kaikist kolmest;valkolakkisist ja lippalakkisest.
Ihan yhtä rakas on hän,joka keskeytti lukion.
Ylpiä olin,ku oli ens hommannu ittelles työpaikan.
18v oli samas paikas.Hiano saavutus.Kaks ihanaa lasta hänel.
Sit elämään astus epäonnistumine....
Koitan antaa tukeni...huomiseen.
Ihan erityisiä ovat,
maailman parhaita mulle,ei muille.Olenki ain luullut,ettei kukaan,koskaan mene lasteni ohi....
Kunnes sain lastenlapsia
Molemmat yhtä paha ja masentava juttu, rakastammehan lapsiamme, tahtoisimme vain hyvää, ja kun elämä kolhii lasta kaikein pahimmalla tavalla, kyllä siinä äidin sydän itkee loppu elämän.
Ainoa lohtu on rukous luojalle, ikuinen kysymys, miksi .
Voimia elämääsi.
epäonnistumiset sattuu, anikka jos vielä kuoleman kautta heistä joku pitäisi antaa pois...minulle riitti jo pojan ero, hyvä kun siitä yli pääsin.
Otan osaa, liian kova on kohtalosi..
kuin myös.
"Äiti on maailman kaunein sana,
äiti on paras lohduttaja.
Silloinkin,kun maailma kolhii lasta,
äiti ei lakkaa rakastamasta."
Teille kaikille suuri kiitos sanoistanne.
Olen oppinut hyväksymään että elämä lapsen kuoleman jälkeen ei koskaan ole enää samalaista,se on elämää tämän asian kanssa.
Turha kyllä karsitaan ihmisestä pois,uskon että arvot elämässä muuttuu,niin minulle ainakin kävi,yritän elää hetkissä.
Eihän se itsensä syyttely paljon auta,mutta kai sille miksi sanalle ettii vastausta,lapsen kompurointi elämässä sattuu niin kipeesti.
Toivoohan sitä että lapsi pärjäisi elämäsäs,elättäisi itsensä,saisi perheen,seisoisi omilla jaloilla,varmaan joskus niin onkin.
Sitä vain miettii,miksi se hälle on niin vaikeaa löytää paikkaansa.
Jokaisella on tietysti oma polkunsa kuljettavana,niin minullakin,se polku nyt vain tuntuu joskus kovin kivikkoiselta,mutta sanotaanhan "Pienenä lapsi polkee äidin syliä ja vanhempana sydäntä"
Lapsi lähti itseään avittaen pois. Parempi kaikille. En sure.
miten äitinä voit asettaa lapsen kuoleman ja elämässä epäonnistumiset vastakkain? Onko oma äitisi mahdollisesti puntaroinut ääneen sinun elämääsi vastaavasti,sillä yli kuuteenymmeneen vuoteen mahtuu ainakin yksi epäonnistuminen, vaikka olisit muuten elänyt äitiäsi tyydyttävän elämän. Olen kompuroijan äiti, ainakin tähän päivään asti ja kiitän jokaisesta päivästä, jonka hän elää. Monta kertaa olen ollut tuskasta sekaisin, kun uhkana on ollut,että hän riistää henkensä sotkettuaan asiansa jälleen kerran. Elämä on kuitenkin elettävä sellaisena kuin se vastaan tulee jokaisen, emme me itse sitä säädä loppupeleissä kuitenkaan. Emme myöskään lastemme elämää. Välillä on vain otettava ajatuksissaan lomaa lapsestaan,jotta jaksaisi.
Onkohan minun äitini mahdollisesti asetellut minua ja veljeäni mielessään vastatusten tyyliin : " Tuosta on niin paljon vaivaa, olisi joutanut kuolla..." ? Onneksi hän ei siitä ainakaan kertonut. Minun voimani tulee ja on tullut rukouksesta ja ystävistä. Yksin ei tarvitse pärjätä, vaikka yksin konkreettisesti olisikin. En oikein suostu uskomaan,että vakavissasi äitinä mietit poikasi kuolettamista. Tämä lienee vain epätoivon purkaus, tyhjennys, jotta vähän aika olisi helpompi olla. Et ole tänä aikana näissä tunnelmissa yksin. Elämä on silti ihmeellistä myös sen suhteen,että hyvääkin tapahtuu, ehkä juuri näille. Ainakin on lupa toivoa niin.
Lapsenlapsen olen menettänyt, masennuslääkkeiden ja alkoholin ansiosta. Ajankysymys liene milloin menetän toisen elämässään kompuroivista aikamiespojista.
Toisella meni lujaa jo viisitoistavuotiasta lähtien. Mikään ei auttanut, ei hoito ei tuki, ei puhuminen.
Lopulta tuli pohja vastaan, ystävät kuolivat toinen toisen perään viinaan ja yliannoksiin.
Asunnot meni aina alta, terveys petti ja tuli talvi kun hän oli taivasalla ilman vakinaista kotikuntaa.
Silloin hän myöntyi sen verran, että sain hänet lopulta suostumaan mielenterveyshoitoon suljetulle.
Kuukauden kuluttua vein hänet linja-autolle joka vei pitkäaikaiseen päihdehoitoon. Lyhytaikaisella katkolla hän on ollut vuosien varrella kymmeniä kertoja.
Nyt hän on ollut kolme vuotta raittiina, paria repsahdusta lukuunottamatta.
Hän on töissä ja haluaa tehdä töitä. Valitettavasti terveys on mennyt ja pitkän päihdekäytön seurauksena muisti pätkii ja normaali elämä on kaikin tavoin vaikeaa.
Nuorempi oli kunnollinen fiksu ja vastuuntuntoinen, koulunsa käynyt, urheilua harrastava, naimisissa ja isä, ravintola-alan ammattilainen
Yli kolmekymppisenä hän alkoi juoda, aina vain enemmän. Ongelmat kärjistyivät ja avioliitto kariutui. Työpaikka meni ja juominen paheni. Nyt hän on ollut vuosia jatkuvassa kierteessä.
Ammatteja hänellä on jo useampia, ihan koulutuksen kautta. Töitä hänellä on ollut joka ammatissa kunnes hän on juomalla ja räyhäämällä menettänyt työnsä. Elatusmaksut ja muut velat on maksamatta. Onneksi velkaa ei enää heruu.
Hänhän ei ole alkoholisti, eikä hänessä ole mitään vikaa, kaikki on aina jonkun muun syytä.
Tilanne pahenee vuosi vuodelta.
Olen itkenyt, puhunut ja rukoillut. Ostanut ruokaa ja vaatteita, maksanut laskuja auttanut asuntojen ja huonekalujen hankkimisessa. En ole haukkunut enkä tuominnut, ehkä olisi pitänyt.
Enää en jaksa. Nyt nostan kädet pystyyn ja päästän irti, he ovat aikuisia, molemmat yli nelikymppisiä. Minulla ei enää ole resursseja auttaa, ei henkisiä eikä taloudellisia.
Surullista, me emme tiedä ketä me synnytämme maailmaan.
Nuorena rakastuneena perheen äitinä aikoinaan, kuten minäki, luulin kasvattavani maailman ihanimmat, onnellisimmat, menestyneet lapset, rakastin heitä jokaista täydestä sydämmestä.
Hyviä heistä tuliki, MUTTA kaikki menetin taivaan tuuleen, eivät pidä yhteyttä, elävät omaa elämäänsä, usein metin mikä meni vikaan, kuinka osasinkaan kasvattaa itsekkäitä oman elämäänsä keskittyviä jälkeläisiä.
Vanhukset unohdetaan yksinäisyyteen, mikä meni pieleen.
Hyysäys ei auta!
liika hyvyys ja periksiantaminen kostautuu.
Tein itse saman virheen. Minulla oli onneton lapsuus, halusin että lapsille jää kauniit muistot lapsuudestaan, yritin ehkä liikaa. Lapsista tuli äärimmäisen itsekkäitä. Eivät tunne sanaa empatia, minulle kaikki, nyt heti!
äiti on lapselle aina se viimeinen toivo, tuki, jonka aikuinenkin lapsi olettaa kantavan elämän vaikeuksissa. Ei siinä ole kysymys välttämättä siitä,että äiti hyysäisi eli auttaisi rahallisesti ja hankkisi tavaraa jne. vaan enemmän henkisestä tuesta, ymmärryksen hakemisesta silloinkin, kun kukaan muu ei ymmärrä. Äidit, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät, runoili Lauri Viita joskus. Omalla tavallaan kyllä näin on. Tätä vastaan ei oikein käy kiiitäminen, sillä onhan Neitsyt Maria, äitien äiti se, jota rukoillaan ja jolta apua pyydetään vähintään yhtä paljon kuin muilta korkeimmilta voimilta. Kun oma äiti kieltää avun, se on onnettomuuksien viimeinen niitti, siksi me yritämme jaksaa. Paapominen on eri tason asia.
Sinulle torstain toivomus sanon,että kysyin kumpi koskee enempi,tarkoitin vain tuoda esille sen,miten äitiin koskee myös se kun lapsi epäonnistuu elämässään.Tämän saman kysymyksen kysyi minulta pappi,joka siunasi lapseni haudanlepoon.
Itse en omaa äitiäni edes tunne,enkä tiedä mitä hän minusta on sanonut tai ajatellut,omille lapsille olen yrittänyt olla hyvä huolehtiva äiti.
En koskaan ole sanonut tai asettanut lapsiani paremmuus järjestykseen,ihmettelen kuinka tuon käsityksen sait kirjoituksestani?En osannut varmaan asettaa sanojani oikein,koska onhan niinkin että me kukin löydetään samasta asiasta usein eri sanoma!!
Ei kukaan äiti voi sanoa"tuo tuosta olisi joutanut kuolemaan..jne.."
En uskalla sanoa enää mitään,ettei sitä ymmärretä väärin!!
Voimia ja hyvää jatkoa sinulle.
Hyysätävä alkaa vaatiakkin hyysäsystä. Pitää itsestään selvyytenä ja ei ota itse vastuuta itsestään..
Rukoukset on omaa rerapiaa..
tästä jutusta eri kanteilta. Sinä haluat uskoa,että kysymys on paapomisesta eli lapsen elämään sotkeutumisesta aina ja ikuisesti, sitomisesta kiinni juuri liiallisella huolenpidolla kuin toinen olisi avuton lapsi edelleenkin. Tietysti sellainen tekee paapottavasta paapottavan, mutta kun minä en puhu tästä paapomisesta vaan äidinkin antamasta avusta, vaikka kuuntelusta vaikeissa asioissa, henkisestä tuesta, joka on mielestäni avun vaikein muoto, sillä siinä on ihmisen mitta. Eivät kaikki äidit tällaisia henkistä apua joudu antamaan, jos ja kun elämä menee hyvin eikä tragedioita tapahdu. Hyvä,jos tämä puoli asiasta on sinulle tuntematonta, kuten näyttää. Ei se helppoa olekaan.
En tarkoita sitä,että aikuinen lapsi on aina äitinsä ovella itkemässä, jos ja kun maailma vedättää. Minulla on tällainen mielipide ja sinulla joku muu. Olen kokenut tämän henkisen avun antamisen vaikeana, koska sitä koskevat asiat ovat olleet hyvin ikäviä kaikille osapuolille, mutta en voi kieltäytyä sitä antamasta tavallani, jos ja kun sitä pyydetään. Yleensä vain kuuntelen. Suun sulkeminen ja oleminen arvostelematta ja tuomitsematta...En mene itse ehdoin tahdoin siivet levällään aikuisen lapseni asioihin ja elämään - vain ja ainoastaan pyydettäessä ja silloinkin kuuntelupuolella. Se on eri asia kuin paapominen. Vaikeista asioista aloittajakin puhuu ellen väärin ymmärrä eikä paapomisesta. Ne, joilla on vastaavia kokemuksia, ymmärtävät ja muiden ei tarvitse.
Se rukoilee, joka tuntee siihen tarvetta, vaikka oman jaksamisensa puolesta. Ellei tunne tarvetta, ok.
mutta kuten näet, me luemme tekstit sen tiedon ja kokemuksen valossa, joka meillä on omasta taustastamme ja kokemuksistamme. Äitini oli erittäin köyhän ja monilapsisen perheen kuopus aikana, jolloin syntyvyyden säännöstelystä ei ollut tietoakaan, oli vanhemmilla varaa elättää lapsensa tai ei. Mummoni eli äidinäitini oli kuulemma ilmoittanut lähes päivittäin alaikäiselle äidilleni, että tuokin nahkapää olisi saanut jäädä syntymättä. En usko, että tänäkään päivänä tämä ikävä toteamus äidin suusta on kovin vieras päätellen siitä,että lasten huostaanottoja on paljon ja sijaisvanhempia tarvitaan enemmän kuin on tarjontaa.
Kyseistä huomautusta äitini kertoi minulle aina, kun ehti. Se oli ikävää kuultavaa myös minulle lapsena ja kertoo miten syvä trauma siitä lapselle eli äidilleni jäi, ehkä myös minulle. Minä en tätä mummua koskaan tavannut, hän kuoli ennen syntymääni. Olot olivat vaikeat eikä heillä ollut ruokaa eikä vaatetta äidinäidin jäätyä seitsemän pienen lapsen kanssa yksin ukin kuoltua jo varhain lapset tehtyään. Voi olla ja varmaan onkin, että "kuulen" tämän silloinkin, kun ei ole aihetta. Ei toivottuja lapsia syntyy silti tänäänkin, vaikka ehkäisyä on saatavissa ja elinolot aivan toiset. Kerron tämän siitä sysytä,etä ehkä tajuat, miksi sanoin siten kuin sanoin. Tämä koskee minua, ei sinua.
Noh, minusta on liioittelua, että et muka uskalla sanoa mitään, jotta sinua ei ymmärretä väärin, sillä kaikki me kaiken aikaa ymmärrämme toisiamme vain niillä kyvyillä, jotka ovat tuttuja omasta elämästämme ja sen tunne- ja kokemuspuolesta. Ja tämähän on keskustelupalsta, vai kuinka? Kuten tätä edellä olevasta paapomisjutusta huomaat, kokemukset eivät mene yksi yhteen eikä silti tarvitse olla kyse pahantahtoisesta ymmärtämättömyydestä. Kiitos kuitenkin, kun selvitit, yleensä kysymykset jäävät vastauksetta.
Kukaan ei voi tietää kuolemaa, siksi on turha miettiä miksi- olis siihen mikä syy tahansa.
olet joutunu kokemaan.
Pahoillani.Voimia.