17-vuotias ja itsenäistyminen

Kaikki nuoret kehittyvät eri aikaan, toiset aikuistuu nopeemmin ja toiset hitaammin.
Itse muutin kotoa 17vuotiaana, eikä mitään ongelmaa. Vastuun kaikesta aloin kantamaan itse.

Itselläni tulee ikää tänä vuonna täyteen 19 vuotta, joten voinkin kertoa näitä juttuja nuoren näkökulmasta. Kirjoitan tänä keväänä ylioppilaaksi ja muutto opiskelujen perässä toiselle paikkakunnalle ja sitä kautta omaan asuntoon on pian edessä, vaikka mikään erityinen kiire ei olisi. Minulla on (sanotaanko ikäisekseni) pitkäaikanen poikaystävä, seurustelemme nyt kolmatta vuotta, ja periaatteessa avoliitto olisi jo mahdollinen, ja varmasti siitä selviytyisimmekin.

Mutta kun muistelen aikaa pari vuotta sitten, pahimmat kriisit vanhempien kanssa osuivat juuri tuonne 16-17 vuoden korville, vaikka varsinainen murrosikä oli jo periaatteessa ohitse. Silloin haaveilin kovasti muuttoa omaan asuntoon. Koin vanhempieni käytöksen kovin tungettelevana, mielestäni heidän ei kuulunut urkkia asioitani niin paljon. Vaikka tottahan sitä hyvä vanhempi on lapsestaan ja tämän tekemisistään kiinnostanut. Sittemmin on tilanne rauhoittunut suorastaan harmoniseksi, liekö sitten vanhemmat hyväksyneet minut erillisenä ihmisenä vai oma suhtautumiseni pehmentynyt. Varmaan molempia.

Ani harva ystävistäni asuu vieläkään omassa asunnossaan, ja suuri osa muuttaneista on luikkinut takaisin vanhempien nurkkiin tajuttuaan, ettei se yksin asuminen mitenkään herkkua ole. Tämän parin vuoden aikana on tapahtunut hurja muutos nimenomaan aikuistumisen suhteen. Enää kukaan ei halua omaan kotiin vain pois vanhempien valvovan silmän alta, vaan eri tavalla arvostaa perheen kanssa asustelua. Varmaan jos olisin muuttanut omaan kämppään silloin 17 -vuotiaana "olevinaan aikuisena", olisi välit vanhempiin saattaneet jäädä todella etäisiksi, niin keittääntynyt heihin olin, vaikkeivät he varsinaisesti mitään väärää olleet tehneet..

Mutta erilaisia me kaikki olemme, jollekin 17 -vuotiaalle muuttaminen kotoa on varmasti hyvä ratkaisu. Useimmeille kuitenkin aika 17 -vuotiaasta täysi-ikäiseksi on vielä aikuistumisen aikaa, ja harva kokee itseään aikuiseksi vielä 18 -vuotiaanakaan.

Omat ei vielä ole noin isoja, mutta vastaan äitini puolesta :) Haaveilin omaan asuntoon pääsystä 13-vuotiaasta lähtien, vaihtelevalla intensiteetillä. 17-vuotiaana laitoin järkiperustein opiskelija-asunnon hakuun, ilman uhmaa. Viikko 18-vuotissynttäreiden jälkeen pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja muutin kotoa, satuin saamaan sen opiskelija-asunnon tuolloin. Tuossa vaiheessa käytös oli varmaan jo oikein kelvollista, hankalimmillani olin 13-15-vuotiaana. Ja 18-vuotiaana huolehdin kyllä jo asiani riittävän hyvin pärjätäkseni omillani oikein mainiosti.

Minua selvästi nuorempi sisareni on 17-vuotias, ja haaveilee kotoa muuttamisesta, mutta hän ei kyllä ole vielä siihen valmis, vaikka fiksu ja ihana nuori nainen onkin. Koulusta huolehtiminen vaatii patistelua jne. Isämme vain on sen verran vahva persoona, että hänestä on helpompi pitää eri osoitteesta käsin :)

Poika muutti 18 vuotiaana omaan asuntoon opiskelemaan lähtiessä. Muuttaessa lähti totaalisesti äidin helmoista. Valtava muutos tapahtui kuitenkin ihan parissa vuodessa itsenäistymisen suhteen. Samalla paranivat myös omta suhteet lapseen jotka olivat melko tulehtuneita ennen muuttoa. Täydellinen Itsenäistyminen tapahtuu kuitenkin hitaammin sillä vieläkin kelpaavat raha ja hyvät neuvot aina silloin tällöin.

17 vuotias tytär asuu vielä kotona ja on kovasti jo lähdössä tai ainakin halu lähteä on kova. Varmaankin lukion jälkeen muuttaa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Murrosiän oireita on vieläkin mutta luulisin että pahin on jo ohi.

Uskon että etäisyys tekee pelkästään hyvää enkä missään nimessä ole muuttoa vastaan enää tuossa iässä. Nuorilla on valtava halu päästä kokeilemaan itsenäistä elämää ja näyttämään että pärjäävät omillaan. Kyllä ne siivet kantavat kunhan vanhempana muistaa olla siinä takavasemmalla eli tarvittaessa sopivasti käytettävissä kun sellainen tilanne tulee.

itse muutin kotoa pois 15-vuotiaana, opiskelemaan tosin, mutta niin kauas, etten päässyt käymään kotona kovin usein, pitkillä lomilla lähinnä. Alku oli vaikeaa, mutta koulullamme oli ihmisiä jotka osasivat auttaa, ja kyllä ne asiat saatiin järjestykseen.

Itse olen 16-vuotias ja muuttamassa omilleni syksyllä koulujen alkaessa. Mielestäni (ja ilmeisesti myös sukunu mielestä) olen jo riittävän kypsä muuttamaan omilleni, vaikkeivat vanhempani tietenkään riemusta loikikaan. Minulla pahimmat murrosiän ongelmat olivat siinä 13-14-vuotiaana ja nykyään välit vanhempien kanssa ovat ihan ok. Koskaan en ole ollut vanhemmilleni vaikea, kiroillut heidän kuullen tai haukkunut heitä, enemmän ne ongelmat ovat vaikeuttaneet minun elämääni, kun päässä on kiuhunut ja on niin julmetusti tehnyt mieli kapinioda ja pistää kaikki ranttaliksi. Onneksi en laittanut. Olen itsekin huomannut että viimeisten 8-12kk aikana minua on alettu kohtelemaan koko suvun parissa huomattavasti enemmän aikuisena kuin lapsena.

Veljenikin halusi muuttaa omilleen 16-vuotiaana, muttei saanut koska ei ollut todellakaan valmis. Hänellä oli juuri silloin pahimmat kapinavaiheet menossa ja hän halusi vain pois vanhempien määräysvallan ja valvonnan alta. Hän muutti 18-vuotiaana ja silloinkin lähti väkisin vaikkeivat vanhemmat sitä halunneet. Nyt hän täyttää 20 ja alkaa vihdoin vähän kypsymään.

Veljeni ei juuri taloudellista apua muuttaessaan pyydellyt vaan hankki varsin hyväpalkkaisen 4kk työjakson jonka päätyttyä pääsi sukulaiselle töihin. Näiden töiden loppuessa hän lähti armeijaan missä on nytkin, tosin auton liikennevakuutukset taisivat vanhempamme maksaa...

Itsekin pyrin pärjääämään mahdollisimman vähillä avunpyynnöillä mutta vanhempani kyllä joutuvat maksamaan asuntoni sillä pyrin käymään lukion kahteen vuoteen (ei oikein pysty tekemään töitä samalla) enkä saa mitään tukia vanhempieni hyvien tulojen vuoksi. Kuitenkin teen satunnaisia koirien hoitotöitä, trimmailua, mainosten jakokeikkoja yms. aina kun vain voimavaroja riittää.

Mites sellanen tilanne ku itse olen 17-vuotias lukiolainen. Haluaisin muuttaa pois kotoa sillä vanhempani ovat alkoholisteja ainakin isäni. Kun he juovat, niin he juovat viikkotolkulla eivätkä välttämättä edes mene töihin ryyppäämisen takia. Äitini on vuorottelusopimuksensa tehnyt ja nykyään vain makaa sängyssä eikä tee yhtään kotitöitä. Tätäkin on jatkunut monia vuosia. He riitelevät aivan koko ajan ja ovat olleet uskottomia toisillensa, sen mitä olen kuullut heidän puhuvan toisillensa. Joskus joudun auttamaan heitä ylös sänkyyn selvittämään päänsä, autan ja mitä tapahtuu: juominen jatkuu seuraavana päivänä. Mitä vittua mun pitäs tässä tehdä ku oon sitä touhua kattellu jo lapsesta lähtien ja alkaa pinna palaa pikkuhiljaa.

No itse muutin kotoa 19-vuotiaana, mutta sinä samaisena kesänä täytin 20 vuotta. Sen jälkeen olen ollu pois kotoa ja nyt olen 23-vuotias. Isän ja äidin mielestä tietenki olisin voinnut muuttaa aikasemmin, mutta eipä itselläni ollut kiinnostusta vielä 17 vuotiaana lähteä kotoa pois, johtui varmaan siintä, kun ei ollut töitä ja opiskelu paikka sen verran lähellä, että pystyin ihan hyvin käymää kotoa koulussa. kukaan kavereistani ei edes pitänyt minua hulluna vaan normaalina.
Jos opiskelu paikka olis ollu jossaa muualla, nii toki olisin varmaa muuttan jo 16 vuotiaana vaan opiskelupaikan takia. En oo sit mikää mamman tyttö xD