Sain taas kerran kutsun juhlaan ystävieni luokse. Tällä kertaa vuosi oli vaihtumassa ja otin toki kutsun iloiten vastaan. Samaan juhlaan tuli toinenkin pariskunta, sitten minä, ja vielä minun jälkeeni ystäväni miehen ystävä, sellainen iäkkäämpi yksinäinen mies. Olipa taas niin herttaista ajattelin, ja katselin kutsun antajaan vähän hämilläni ja huvittuneenakin. Ei tämä kutsu ollut ensimmäinen tällainen kutsu. Oli itseasiassa jo niin mones, että mietin, hentoisinko ottaa hyvää tarkoittavan ystäväni kanssa asian jo puheeksi.
Muistan kuin eilisen päivän sen ajan, kun vastakihlattuna ukkoni availi minulle ovia ja kanteli kassejani, flirttaili minkä kerkesi ja oli olevinaan niin herrasmies. Ja minä olin mukas niin nainen, että katselin vuoroin silmiinsä, vuoroin varpaisiini ja hymyilin vienosti. Joskus pyysin jotakin ja kaikki tapahtui heti. Olihan se aikaa!
Hääkellot soivat ja arki alkoi. Arjen keskellä ukko ei enää huomannutkaan ihan kaikkea itse. Ei ollut enää herrasmiesautomaatti. Jouduin yhä useammin sanomaan ukolleni, veisitkö ja toisitko ja tekisitkö, ja joskus kävi niinkin, että vaikka pyysin, veisitkö ja toisitko ja tekisitkö, niin ukko ei vienytkään, eikä tuonut eikä tehnyt. Vaan minäpä vein ja toin ja tein itse. Olin iloinen ja tarmokas, elämää pullollaan.
Sitten syntyi esikoinen, ja edelleen sanoin ukolleni, veisitkö ja toisitko ja tekisitkö, mutta sen lisäksi, kun päivä tai pari oli mennyt, huomasin ihmetteleväni pettymystäni ihan ääneen, että etkö vienytkään, etkö tuonut, etkä tehnytkään. Siihen aikaan kodissa oli paljon työtä yhdelle, vähän liikaakin, kun kolmivuorotyö painoi päälle ja vanhemmuus oli uutta. Ukko sanoi aina, että "ethän sinä käskenyt, vaan pyysit vain, akkasein. En minä ymmärtänyt. Ei kai pyyntö ole käsky, vai onko sittenkin?"
Huokasin ja opettelin käskemään ja opettelin myös kestämään sen, että käskevän kodin ilmapiiri on kireämpi. Käskeminen ei ollut minun tyyliäni. Sitä en halunnut, mutta taivuin siihen, koska arki aikatauluineen oli armoton. Sanoin siis ukolle, vie, tuo ja tee ja myöhemmin nyt viet ja nyt tuot ja nyt teet. Ei aina manana. Siihen aikaan oli jo useampia lapsia ja lasten vuoksi kiirettä, sillä pieni lapsi tarvitsee ruokansa ja leponsa ajallaan, eikä vasta huomenna. No, ukko oppi sanomaan, en vie, en tuo enkä tee ja siihen päälle myöhemmin, mitä sä aina käsket, saa ... nan akka. Samalla TV väännettiin isomalle ja lapsi alkoi itkemään. Oltiin ahtaalla.
Erään avioliiton alku, ruuhkavuodet ja loppu, osa 1
19
628
Vastaukset
- ottakaa opiksenne
Kerran sitten sanoin pojalle, nyt kerätään legot ja vasta sitten käydään levolle. Silloin poika vastasi minulle: "Mitä sä aina käsket, saa … nan akka," ja minä hätkähdin ja ajattelin, että tätä en sentään tahdo. Jos ukkoni ei osallistu, niin älköön osallistuko, minun tehtäväni ei ole häntä enää kasvattaa. Minulla ei ole myöskään haluja siihen, että lapset mallioppivat sekä laiskoiksi että rääväsuiksi. Mieluummin sitten vain laiskoiksi. En kuitenkaan ihan tähänkään vielä luovuttanut. Siihen aikaan minä nimittäin "keskustelin" vakavasti ja pitkään ja usein. Sanoin, ettei meidän perheessä enää käsketä, mutta samalla jokaisen on opittava itse kantamaan vastuunsa käskemättäkin. Sanoin myös, ettei meidän perheessä enää sanota ei - ei ainakaan lasten kuullen äidille, eikä tietenkään isällekään.
Tämän jälkeen vielä joskus varovaisesti pyytelin jotakin, ihan ystävällisesti lasten tähden. Ukko ei yleensä korvaansa lotkauttanut, mutta silloin tällöin sanoi yhä ei, vaikka olisi ihan yhtä hyvin voinut olla hiljaakin. Samoin teki poika. Ei tai ei mitään. Saatanoita ei kuitenkaan perheessämme enää kaikunut, ja se oli paljon se. Lopulta opin, ja enää vain totesin ääneen vaikka niin, että astianpesukoneessa on puhtaat astiat, ja minun pitäisi purettuani kauppakassin päästä siivoamaan keittiö niistä likaisistakin astioista. Halusin kai uskollisuuttani antaa ukolle yhä mahdollisuuden, johon tarttua, uskomatta enää itsekään ihmeeseen. Eikä se tietenkään osannut tarttua. Siitä oli tullut tyhmä vanha ukko. Eikä kukaan muukaan enää koskaan sanonut minulle yhtään mitään, eivät edes murkut, elleivät sitten pyytäneet itselleen jotakin. Olin ilmaa. Toisaalta lapset pärjäsivät koulussa omillaan ihan hyvin ja minulla oli viimein omaa aikaa. Siksi kai olin onnellinenkin. Kotona oli hiljaista ja tiuskiminen oli kadonnut. Hoidin työn ja kodin, ja ajattelin, että teen varmasti enemmän kuin oman osuuteni. Loppu aika oli siksi omaani ja aloin harrastaa ja iloita siitä, mikä perheeltä yli jäi. Ukosta oli tullut minulle kuin ohi kiitävä työkaveri tai kuin potilas töissä. Arjen välttämättömyydet hoidettiin asiallisesti ja ystävällisesti, ei muuta. Vaan olinko minäkään pitkiin, pitkiin aikoihin ollut ukolleni mitään muuta kuin pelkkä pano illalla vällyjen välissä? Olinko koskaan muuta ollutkaan? Nyt ainakin kaikki oli kai ihan ok, ja jos ei ihan ok, niin tasapuolisesti kuitenkin.
Ukkoa alkoi silti jossain vaiheessa tympiä ja ahdistaa, kun akka oli tuollainen pihtari, pelkkä lahna, aina menossa yksin tai nuorten kanssa jonnekin. Ukko oli yksin.Yhtenä päivänä se sitten osoitti seurakunnan parisuhdeviikonloppua. Olin ällikällä päähän lyöty. Pitkän ja vähän ahdistavankin harkinnan jälkeen suostuin mukaan. Pelkäsin nimittäin, etten jaksaisi tonkia kaikkia vanhoja pettymyksiäni enää esiin. Olin ne kerran yksikseni puhki mielessäni miettinyt, vatvonut ja vatuloinut, ja silloin olisin ne myös halunnut ukkoni kanssa jakaa, mutta ukko oli aina sanonut, että mitä sä akka aina vatvot ja vatuloit. Yhden kerran liikaa oli ukko näin sanonut ja sitten vielä puistellut päätään itsekseen ääneen: "Miks akat on aina tollasia". Oli kävellyt vihaisena autotalliin rassaamaan nelikymppisenä takaisin hankittua nuoruuttaan, Yamahaa. Kun aivan liian monta kertaa oli keskustelusta aikanaan kieltäydytty ja keskustelut oli siksi syvälle multaan haudattu ja unohdettu, tuntui jotenkin täysin kohtuuttomalta alkaa kaivamaan hautaa auki nyt uudelleen. Minullakin oli sentään jo omaa elämää. Lapset olivat koulussa ja harrastuksissaan. Väliin jäi niitä ihania vapaahetkiä ihan itselle. Lopulta kuitenkin suostuin pyyntöön miehen sitkeyden tähden, ehkä onnekseni, mutta lopulta liittomme epäonneksi. Siellä kirkon seurakuntasalissa parisuhdeviikonloppuna tämä astia nimittäin lopulta läikkyi yli.- ottakaa opiksenne
Katsottiin valkokankaalta kalvoja - siihen aikaan ei ollut vielä power pointeja - ja puhuttiin kommunikoinnista. "Naiset muistavat aina kaiken", sanottiin jossakin, "ja naiset kaivelevat menneitä", jatkettiin, "niin miehistä ainakin tuntuu", ja ukko nyökytteli ilahtuneena. Minä kiehuin vieressä. "Miksi täällä ollaan, muista se", sähähdin korvaan. "Minä en halunnut tulla tänne enää haudattuja ongelmia kaivelemaan, vaan sinä." Yks kaks sitten kuitenkin siirryttiin suoraa lapsuuteen ja tongittiin niita kaikkein vanhimpia aikoja yhdessä innolla. Jäin sivuun ja vähän helpotti. Miehet olivat mukana täyttä päätä ja saivat ahaa -elämyksiä. Minä jäin yksikseni miettimään, miksi ihmeessä piti mennä niin vanhoihin, kun oman parisuhteen pikkulapsivaihe ohitettiin "liian vanhana" siitä välistä ihan kokonaan. Ei tuntunut rehelliseltä eikä edes reilulta. Minulla ainakin oli ollut hyvät vanhemmat. Itse vain olimme tällaisia akkoja ja ukkoja, lapsellisia, aina hakemassa syitä muista. Minusta alkoi kuoriutua esiin piikikäs akka. Oli aikaa ulkopuolisena miettiä, kun muut höpöttivät ja hölpöttivät keskenään.
"Kommunikoinnin ongelma on usein se, että naiset käyttävät vihjailevaa kieltä", kerrottiin myöhemmin iltapäivällä, ja taas ukot myhäilivät. "Niin se on, eihän mies voi ymmärtää, että 'lattia on kurainen ja minun pitäisi hakea siihen puhdas matto narulta', tarkoittaakin yhtäkkiä, että 'pyyhkisitkö lattian'. Miksi nainen ei voi opetella puhumaan ja pyytämään suoraa", kertoi tarinaansa omakin ukkoni ihan viimeisimpiä vuosia muistellen naama virneessä ja voitonriemuisena ja katsoi vielä minuun pilke silämkulmassaan, mokoma. Silloin minä pimahdin. Minä nousin ylös seisomaan, keskeytin kaikki muut ja sanoin rauhallisesti koko piirin kuullen ukolleni: "Vitsit ja kaikki kaksimielisyydet sinä kyllä ymmärrät - ei ymmärryksessä mitään vikaa ole. Asenteissa ja vastuunotossa se vika on, eikä missään muussa." Katsoin vielä ohjaajaa silmiin ja sanoin: "Minä en kuuntele tällaista. Se mistä nyt puhut ei ole totta. Naiset eivät ole tuollaisia, vaan naiset ajetaan tuollaisiksi, ymmärrätkö". Sitten kävelin pois. Olin vapaa.
Ukko oli minulle loukkaantunut illalla, ja loukkaantuneena ukko oli minulle ilmaa, ihan niin kuin minäkin olin ollut ukolleni pelkkää ilmaa, kun olin aikanaan itse ollut loukkaantunut häneen. Minä taas olin vihainen tyhmälle maailmalle, joutaville terapeuteille ja älyttömille teorioille. Olin ehkä vihainen myös ukolle, joka uskoi palturia ja vihainen akoille, jotka uskoivat palturia. Puolen vuoden päästä ukko pakkasi laukkunsa ja muutti pois - toisen akan kainaloon - enkä sitä toisaalta ihmetellytkään. Kaikki oli kuollut jo aikapäiviä ennen parisuhdeviikonloppua.
Minä jäin kasvattamaan lapsia aikuisiksi yksin. Nyt iloitsen jo lastenlapsista - yhä yksin mutta onnellisena. Miestä en rinnalleni ole enää kaivannut.
Tiedän minä, että kunnon miehiäkin on olemassa. En minä heitä halua painaa. Tiedän myös, että erokriisi sai viimein eksänkin kasvamaan, katsomaan omaan itseensä. Tiedän, että itsekkäitä akkoja on yhtälailla olemassa, en minä sitäkään totuutta tahdo tyhjäksi tehdä. Mutta ymmärrättekö te, että minulle pieninkin riski siitä, että törmäisin samanlaiseen suhteeseen toisen kerran, on liian iso riski. Vaikka vain 1 olisi tuollainen ja 99 olisi toisenlaista, niin siltikään en sitä riskiä enää ottaisi. Nimittäin se 1 kasvatti minusta pettymysten kautta niin itsellisen, etten tarvitse miestä enää mihinkään, en yhtään mihinkään. Olen oppinut löytämään onneni muualta, ja jotenkin ymmärrän senkin, että vaikeaa on miehen elää naisen rinnalla, jos nainen ei häntä mihinkään erityisesti kaipaa eikä tarvitse. Sellainen nainen on lahna. En minä voisi innostunutta näytellä. Sellainen olisi silkkaa valehtelemista, ja valhe on vääryyttä. Minulla on nyt lapset ja lastenlapset ja ystävät. Heistä saan iloa valtavasti, ja heistä minä myös Luojaani koko sydämestäni iltaisin kiitän. Minulta ei puutu mitään. Ymmärrättekö? Koskaan en ole ollut niin yksin kuin aikanaan avioliitossa. Eron jälkeen taas en ole enää koskaan ollut yksin. Se on käsittämätön kokemus. Sellainen kääntää kaiken ympäri. Jos minä apua itselleni joskus kaipaan, Luojan puoleen minä silloin käännyn, en miehen. Aurinko paistaa risumajaan ja paistaa niin heleästi, ettei siinä paisteessa mies enää näy, ei hyväkään mies. En minä siis miehiä moiti, vaikka yksin haluankin elää. Älkää ymmärtäkö sitä niin. Kariutunut liitto vain kasvatti minut aikanaan puolikkaasta kokonaiseksi. Minulta ei enää puutu sitä toista puolta. Siksi ajatus kadotetun puolikkaan etsimisestä ei voi minua enää sytyttää.
Rakkaat ystävät, älkää siis turhaan etsikö minulle kumppania. Älkääkä turhaan surko puolestani, sillä minullakaan ei ole sydänsuruja itsestäni. Minä olen vain tällainen ikionnellinen itsellinen akka ja te olette aivan ihania ihmisiä - ystävinä. - karrex
ottakaa opiksenne kirjoitti:
Katsottiin valkokankaalta kalvoja - siihen aikaan ei ollut vielä power pointeja - ja puhuttiin kommunikoinnista. "Naiset muistavat aina kaiken", sanottiin jossakin, "ja naiset kaivelevat menneitä", jatkettiin, "niin miehistä ainakin tuntuu", ja ukko nyökytteli ilahtuneena. Minä kiehuin vieressä. "Miksi täällä ollaan, muista se", sähähdin korvaan. "Minä en halunnut tulla tänne enää haudattuja ongelmia kaivelemaan, vaan sinä." Yks kaks sitten kuitenkin siirryttiin suoraa lapsuuteen ja tongittiin niita kaikkein vanhimpia aikoja yhdessä innolla. Jäin sivuun ja vähän helpotti. Miehet olivat mukana täyttä päätä ja saivat ahaa -elämyksiä. Minä jäin yksikseni miettimään, miksi ihmeessä piti mennä niin vanhoihin, kun oman parisuhteen pikkulapsivaihe ohitettiin "liian vanhana" siitä välistä ihan kokonaan. Ei tuntunut rehelliseltä eikä edes reilulta. Minulla ainakin oli ollut hyvät vanhemmat. Itse vain olimme tällaisia akkoja ja ukkoja, lapsellisia, aina hakemassa syitä muista. Minusta alkoi kuoriutua esiin piikikäs akka. Oli aikaa ulkopuolisena miettiä, kun muut höpöttivät ja hölpöttivät keskenään.
"Kommunikoinnin ongelma on usein se, että naiset käyttävät vihjailevaa kieltä", kerrottiin myöhemmin iltapäivällä, ja taas ukot myhäilivät. "Niin se on, eihän mies voi ymmärtää, että 'lattia on kurainen ja minun pitäisi hakea siihen puhdas matto narulta', tarkoittaakin yhtäkkiä, että 'pyyhkisitkö lattian'. Miksi nainen ei voi opetella puhumaan ja pyytämään suoraa", kertoi tarinaansa omakin ukkoni ihan viimeisimpiä vuosia muistellen naama virneessä ja voitonriemuisena ja katsoi vielä minuun pilke silämkulmassaan, mokoma. Silloin minä pimahdin. Minä nousin ylös seisomaan, keskeytin kaikki muut ja sanoin rauhallisesti koko piirin kuullen ukolleni: "Vitsit ja kaikki kaksimielisyydet sinä kyllä ymmärrät - ei ymmärryksessä mitään vikaa ole. Asenteissa ja vastuunotossa se vika on, eikä missään muussa." Katsoin vielä ohjaajaa silmiin ja sanoin: "Minä en kuuntele tällaista. Se mistä nyt puhut ei ole totta. Naiset eivät ole tuollaisia, vaan naiset ajetaan tuollaisiksi, ymmärrätkö". Sitten kävelin pois. Olin vapaa.
Ukko oli minulle loukkaantunut illalla, ja loukkaantuneena ukko oli minulle ilmaa, ihan niin kuin minäkin olin ollut ukolleni pelkkää ilmaa, kun olin aikanaan itse ollut loukkaantunut häneen. Minä taas olin vihainen tyhmälle maailmalle, joutaville terapeuteille ja älyttömille teorioille. Olin ehkä vihainen myös ukolle, joka uskoi palturia ja vihainen akoille, jotka uskoivat palturia. Puolen vuoden päästä ukko pakkasi laukkunsa ja muutti pois - toisen akan kainaloon - enkä sitä toisaalta ihmetellytkään. Kaikki oli kuollut jo aikapäiviä ennen parisuhdeviikonloppua.
Minä jäin kasvattamaan lapsia aikuisiksi yksin. Nyt iloitsen jo lastenlapsista - yhä yksin mutta onnellisena. Miestä en rinnalleni ole enää kaivannut.
Tiedän minä, että kunnon miehiäkin on olemassa. En minä heitä halua painaa. Tiedän myös, että erokriisi sai viimein eksänkin kasvamaan, katsomaan omaan itseensä. Tiedän, että itsekkäitä akkoja on yhtälailla olemassa, en minä sitäkään totuutta tahdo tyhjäksi tehdä. Mutta ymmärrättekö te, että minulle pieninkin riski siitä, että törmäisin samanlaiseen suhteeseen toisen kerran, on liian iso riski. Vaikka vain 1 olisi tuollainen ja 99 olisi toisenlaista, niin siltikään en sitä riskiä enää ottaisi. Nimittäin se 1 kasvatti minusta pettymysten kautta niin itsellisen, etten tarvitse miestä enää mihinkään, en yhtään mihinkään. Olen oppinut löytämään onneni muualta, ja jotenkin ymmärrän senkin, että vaikeaa on miehen elää naisen rinnalla, jos nainen ei häntä mihinkään erityisesti kaipaa eikä tarvitse. Sellainen nainen on lahna. En minä voisi innostunutta näytellä. Sellainen olisi silkkaa valehtelemista, ja valhe on vääryyttä. Minulla on nyt lapset ja lastenlapset ja ystävät. Heistä saan iloa valtavasti, ja heistä minä myös Luojaani koko sydämestäni iltaisin kiitän. Minulta ei puutu mitään. Ymmärrättekö? Koskaan en ole ollut niin yksin kuin aikanaan avioliitossa. Eron jälkeen taas en ole enää koskaan ollut yksin. Se on käsittämätön kokemus. Sellainen kääntää kaiken ympäri. Jos minä apua itselleni joskus kaipaan, Luojan puoleen minä silloin käännyn, en miehen. Aurinko paistaa risumajaan ja paistaa niin heleästi, ettei siinä paisteessa mies enää näy, ei hyväkään mies. En minä siis miehiä moiti, vaikka yksin haluankin elää. Älkää ymmärtäkö sitä niin. Kariutunut liitto vain kasvatti minut aikanaan puolikkaasta kokonaiseksi. Minulta ei enää puutu sitä toista puolta. Siksi ajatus kadotetun puolikkaan etsimisestä ei voi minua enää sytyttää.
Rakkaat ystävät, älkää siis turhaan etsikö minulle kumppania. Älkääkä turhaan surko puolestani, sillä minullakaan ei ole sydänsuruja itsestäni. Minä olen vain tällainen ikionnellinen itsellinen akka ja te olette aivan ihania ihmisiä - ystävinä.Onpa kiva lukea kerrankin hyvin päättynyt erotarina. Pieni ongelmahan tuo kumppanintyrkytys taitaa loppujen lopuksi olla? Mutta jos hyvää vielä koettaisi parantaa, eivätkö ystävät ymmärtäisi jos suoraan kertoisit että olet tyytyväinen nykyiseen tilanteeseesi?
- nnaaiinneenn
ottakaa opiksenne kirjoitti:
Katsottiin valkokankaalta kalvoja - siihen aikaan ei ollut vielä power pointeja - ja puhuttiin kommunikoinnista. "Naiset muistavat aina kaiken", sanottiin jossakin, "ja naiset kaivelevat menneitä", jatkettiin, "niin miehistä ainakin tuntuu", ja ukko nyökytteli ilahtuneena. Minä kiehuin vieressä. "Miksi täällä ollaan, muista se", sähähdin korvaan. "Minä en halunnut tulla tänne enää haudattuja ongelmia kaivelemaan, vaan sinä." Yks kaks sitten kuitenkin siirryttiin suoraa lapsuuteen ja tongittiin niita kaikkein vanhimpia aikoja yhdessä innolla. Jäin sivuun ja vähän helpotti. Miehet olivat mukana täyttä päätä ja saivat ahaa -elämyksiä. Minä jäin yksikseni miettimään, miksi ihmeessä piti mennä niin vanhoihin, kun oman parisuhteen pikkulapsivaihe ohitettiin "liian vanhana" siitä välistä ihan kokonaan. Ei tuntunut rehelliseltä eikä edes reilulta. Minulla ainakin oli ollut hyvät vanhemmat. Itse vain olimme tällaisia akkoja ja ukkoja, lapsellisia, aina hakemassa syitä muista. Minusta alkoi kuoriutua esiin piikikäs akka. Oli aikaa ulkopuolisena miettiä, kun muut höpöttivät ja hölpöttivät keskenään.
"Kommunikoinnin ongelma on usein se, että naiset käyttävät vihjailevaa kieltä", kerrottiin myöhemmin iltapäivällä, ja taas ukot myhäilivät. "Niin se on, eihän mies voi ymmärtää, että 'lattia on kurainen ja minun pitäisi hakea siihen puhdas matto narulta', tarkoittaakin yhtäkkiä, että 'pyyhkisitkö lattian'. Miksi nainen ei voi opetella puhumaan ja pyytämään suoraa", kertoi tarinaansa omakin ukkoni ihan viimeisimpiä vuosia muistellen naama virneessä ja voitonriemuisena ja katsoi vielä minuun pilke silämkulmassaan, mokoma. Silloin minä pimahdin. Minä nousin ylös seisomaan, keskeytin kaikki muut ja sanoin rauhallisesti koko piirin kuullen ukolleni: "Vitsit ja kaikki kaksimielisyydet sinä kyllä ymmärrät - ei ymmärryksessä mitään vikaa ole. Asenteissa ja vastuunotossa se vika on, eikä missään muussa." Katsoin vielä ohjaajaa silmiin ja sanoin: "Minä en kuuntele tällaista. Se mistä nyt puhut ei ole totta. Naiset eivät ole tuollaisia, vaan naiset ajetaan tuollaisiksi, ymmärrätkö". Sitten kävelin pois. Olin vapaa.
Ukko oli minulle loukkaantunut illalla, ja loukkaantuneena ukko oli minulle ilmaa, ihan niin kuin minäkin olin ollut ukolleni pelkkää ilmaa, kun olin aikanaan itse ollut loukkaantunut häneen. Minä taas olin vihainen tyhmälle maailmalle, joutaville terapeuteille ja älyttömille teorioille. Olin ehkä vihainen myös ukolle, joka uskoi palturia ja vihainen akoille, jotka uskoivat palturia. Puolen vuoden päästä ukko pakkasi laukkunsa ja muutti pois - toisen akan kainaloon - enkä sitä toisaalta ihmetellytkään. Kaikki oli kuollut jo aikapäiviä ennen parisuhdeviikonloppua.
Minä jäin kasvattamaan lapsia aikuisiksi yksin. Nyt iloitsen jo lastenlapsista - yhä yksin mutta onnellisena. Miestä en rinnalleni ole enää kaivannut.
Tiedän minä, että kunnon miehiäkin on olemassa. En minä heitä halua painaa. Tiedän myös, että erokriisi sai viimein eksänkin kasvamaan, katsomaan omaan itseensä. Tiedän, että itsekkäitä akkoja on yhtälailla olemassa, en minä sitäkään totuutta tahdo tyhjäksi tehdä. Mutta ymmärrättekö te, että minulle pieninkin riski siitä, että törmäisin samanlaiseen suhteeseen toisen kerran, on liian iso riski. Vaikka vain 1 olisi tuollainen ja 99 olisi toisenlaista, niin siltikään en sitä riskiä enää ottaisi. Nimittäin se 1 kasvatti minusta pettymysten kautta niin itsellisen, etten tarvitse miestä enää mihinkään, en yhtään mihinkään. Olen oppinut löytämään onneni muualta, ja jotenkin ymmärrän senkin, että vaikeaa on miehen elää naisen rinnalla, jos nainen ei häntä mihinkään erityisesti kaipaa eikä tarvitse. Sellainen nainen on lahna. En minä voisi innostunutta näytellä. Sellainen olisi silkkaa valehtelemista, ja valhe on vääryyttä. Minulla on nyt lapset ja lastenlapset ja ystävät. Heistä saan iloa valtavasti, ja heistä minä myös Luojaani koko sydämestäni iltaisin kiitän. Minulta ei puutu mitään. Ymmärrättekö? Koskaan en ole ollut niin yksin kuin aikanaan avioliitossa. Eron jälkeen taas en ole enää koskaan ollut yksin. Se on käsittämätön kokemus. Sellainen kääntää kaiken ympäri. Jos minä apua itselleni joskus kaipaan, Luojan puoleen minä silloin käännyn, en miehen. Aurinko paistaa risumajaan ja paistaa niin heleästi, ettei siinä paisteessa mies enää näy, ei hyväkään mies. En minä siis miehiä moiti, vaikka yksin haluankin elää. Älkää ymmärtäkö sitä niin. Kariutunut liitto vain kasvatti minut aikanaan puolikkaasta kokonaiseksi. Minulta ei enää puutu sitä toista puolta. Siksi ajatus kadotetun puolikkaan etsimisestä ei voi minua enää sytyttää.
Rakkaat ystävät, älkää siis turhaan etsikö minulle kumppania. Älkääkä turhaan surko puolestani, sillä minullakaan ei ole sydänsuruja itsestäni. Minä olen vain tällainen ikionnellinen itsellinen akka ja te olette aivan ihania ihmisiä - ystävinä.Hieno kirjoitus perisuomalaisesta parisuhteesta!
Tähän minäkin olen monta kertaa törmännyt ja suuttunut:
"Kommunikoinnin ongelma on usein se, että naiset käyttävät vihjailevaa kieltä", kerrottiin myöhemmin iltapäivällä, ja taas ukot myhäilivät. "Niin se on, eihän mies voi ymmärtää, että 'lattia on kurainen ja minun pitäisi hakea siihen puhdas matto narulta', tarkoittaakin yhtäkkiä, että 'pyyhkisitkö lattian'. Miksi nainen ei voi opetella puhumaan ja pyytämään suoraa"
Naisten vihjaileva puhe on todellakin yksi avioparioppaiden iänikuinen klisee. Se, kuinka ihmiset puhuvat toisilleen, riippuu aina kommunikointiympäristöstä, ei sukupuolesta. Vihjaileva puhe ei ole naisellinen ominaisuus.
Jos nainen toimii esimiehenä, hän pyytää suoraan. Alaisena hän vihjailee enemmän. Samoin nainen opettajana tai äitinä pyytää ja käskee, puhuu lapsille selkeästi. Diplomaattina hän taas lukee rivien välejä ja analysoi sekä kirjoittaa asiansa rivien väleihin, aivan niin kuin diplomaattimieskin. Jos vihjaileva puhe käy kotona ongelmaksi, kyse ei ole naisellisesta ominaisuudesta tai tavasta vaan suhteen tilasta. Vihjaileva puhe kertoo tarinaansa kyseisestä ihmissuhteesta, ei ihmisistä.
Ja aivan yhtä vähän kuin vihjaileva puhe on naisen ominaisuus, putkiaivoisuus on miehen ominaisuus. Poliitikkoina, diplomaatteina, huulen heittäjinä ja kaksimielisyyksien kertojina miehet ymmärtävät kyllä kaikki vihjeet. Kyse on vain asenteesta. Haluaako kuunnella toista vai ei. Mies ei ole tollo. - niin tosi kirjoitus
ottakaa opiksenne kirjoitti:
Katsottiin valkokankaalta kalvoja - siihen aikaan ei ollut vielä power pointeja - ja puhuttiin kommunikoinnista. "Naiset muistavat aina kaiken", sanottiin jossakin, "ja naiset kaivelevat menneitä", jatkettiin, "niin miehistä ainakin tuntuu", ja ukko nyökytteli ilahtuneena. Minä kiehuin vieressä. "Miksi täällä ollaan, muista se", sähähdin korvaan. "Minä en halunnut tulla tänne enää haudattuja ongelmia kaivelemaan, vaan sinä." Yks kaks sitten kuitenkin siirryttiin suoraa lapsuuteen ja tongittiin niita kaikkein vanhimpia aikoja yhdessä innolla. Jäin sivuun ja vähän helpotti. Miehet olivat mukana täyttä päätä ja saivat ahaa -elämyksiä. Minä jäin yksikseni miettimään, miksi ihmeessä piti mennä niin vanhoihin, kun oman parisuhteen pikkulapsivaihe ohitettiin "liian vanhana" siitä välistä ihan kokonaan. Ei tuntunut rehelliseltä eikä edes reilulta. Minulla ainakin oli ollut hyvät vanhemmat. Itse vain olimme tällaisia akkoja ja ukkoja, lapsellisia, aina hakemassa syitä muista. Minusta alkoi kuoriutua esiin piikikäs akka. Oli aikaa ulkopuolisena miettiä, kun muut höpöttivät ja hölpöttivät keskenään.
"Kommunikoinnin ongelma on usein se, että naiset käyttävät vihjailevaa kieltä", kerrottiin myöhemmin iltapäivällä, ja taas ukot myhäilivät. "Niin se on, eihän mies voi ymmärtää, että 'lattia on kurainen ja minun pitäisi hakea siihen puhdas matto narulta', tarkoittaakin yhtäkkiä, että 'pyyhkisitkö lattian'. Miksi nainen ei voi opetella puhumaan ja pyytämään suoraa", kertoi tarinaansa omakin ukkoni ihan viimeisimpiä vuosia muistellen naama virneessä ja voitonriemuisena ja katsoi vielä minuun pilke silämkulmassaan, mokoma. Silloin minä pimahdin. Minä nousin ylös seisomaan, keskeytin kaikki muut ja sanoin rauhallisesti koko piirin kuullen ukolleni: "Vitsit ja kaikki kaksimielisyydet sinä kyllä ymmärrät - ei ymmärryksessä mitään vikaa ole. Asenteissa ja vastuunotossa se vika on, eikä missään muussa." Katsoin vielä ohjaajaa silmiin ja sanoin: "Minä en kuuntele tällaista. Se mistä nyt puhut ei ole totta. Naiset eivät ole tuollaisia, vaan naiset ajetaan tuollaisiksi, ymmärrätkö". Sitten kävelin pois. Olin vapaa.
Ukko oli minulle loukkaantunut illalla, ja loukkaantuneena ukko oli minulle ilmaa, ihan niin kuin minäkin olin ollut ukolleni pelkkää ilmaa, kun olin aikanaan itse ollut loukkaantunut häneen. Minä taas olin vihainen tyhmälle maailmalle, joutaville terapeuteille ja älyttömille teorioille. Olin ehkä vihainen myös ukolle, joka uskoi palturia ja vihainen akoille, jotka uskoivat palturia. Puolen vuoden päästä ukko pakkasi laukkunsa ja muutti pois - toisen akan kainaloon - enkä sitä toisaalta ihmetellytkään. Kaikki oli kuollut jo aikapäiviä ennen parisuhdeviikonloppua.
Minä jäin kasvattamaan lapsia aikuisiksi yksin. Nyt iloitsen jo lastenlapsista - yhä yksin mutta onnellisena. Miestä en rinnalleni ole enää kaivannut.
Tiedän minä, että kunnon miehiäkin on olemassa. En minä heitä halua painaa. Tiedän myös, että erokriisi sai viimein eksänkin kasvamaan, katsomaan omaan itseensä. Tiedän, että itsekkäitä akkoja on yhtälailla olemassa, en minä sitäkään totuutta tahdo tyhjäksi tehdä. Mutta ymmärrättekö te, että minulle pieninkin riski siitä, että törmäisin samanlaiseen suhteeseen toisen kerran, on liian iso riski. Vaikka vain 1 olisi tuollainen ja 99 olisi toisenlaista, niin siltikään en sitä riskiä enää ottaisi. Nimittäin se 1 kasvatti minusta pettymysten kautta niin itsellisen, etten tarvitse miestä enää mihinkään, en yhtään mihinkään. Olen oppinut löytämään onneni muualta, ja jotenkin ymmärrän senkin, että vaikeaa on miehen elää naisen rinnalla, jos nainen ei häntä mihinkään erityisesti kaipaa eikä tarvitse. Sellainen nainen on lahna. En minä voisi innostunutta näytellä. Sellainen olisi silkkaa valehtelemista, ja valhe on vääryyttä. Minulla on nyt lapset ja lastenlapset ja ystävät. Heistä saan iloa valtavasti, ja heistä minä myös Luojaani koko sydämestäni iltaisin kiitän. Minulta ei puutu mitään. Ymmärrättekö? Koskaan en ole ollut niin yksin kuin aikanaan avioliitossa. Eron jälkeen taas en ole enää koskaan ollut yksin. Se on käsittämätön kokemus. Sellainen kääntää kaiken ympäri. Jos minä apua itselleni joskus kaipaan, Luojan puoleen minä silloin käännyn, en miehen. Aurinko paistaa risumajaan ja paistaa niin heleästi, ettei siinä paisteessa mies enää näy, ei hyväkään mies. En minä siis miehiä moiti, vaikka yksin haluankin elää. Älkää ymmärtäkö sitä niin. Kariutunut liitto vain kasvatti minut aikanaan puolikkaasta kokonaiseksi. Minulta ei enää puutu sitä toista puolta. Siksi ajatus kadotetun puolikkaan etsimisestä ei voi minua enää sytyttää.
Rakkaat ystävät, älkää siis turhaan etsikö minulle kumppania. Älkääkä turhaan surko puolestani, sillä minullakaan ei ole sydänsuruja itsestäni. Minä olen vain tällainen ikionnellinen itsellinen akka ja te olette aivan ihania ihmisiä - ystävinä.Niin, mitä pitäisi tehdä ja milloin, ettei tarvitsisi lukea surullisia ja kipeitä "Avioliittoja, armoa ja uusia häitä" -kirjoituksia? Ero särkee aina jotakin sukupolvien ketjussa - kuitenkin.
- 13+6
ottakaa opiksenne kirjoitti:
Katsottiin valkokankaalta kalvoja - siihen aikaan ei ollut vielä power pointeja - ja puhuttiin kommunikoinnista. "Naiset muistavat aina kaiken", sanottiin jossakin, "ja naiset kaivelevat menneitä", jatkettiin, "niin miehistä ainakin tuntuu", ja ukko nyökytteli ilahtuneena. Minä kiehuin vieressä. "Miksi täällä ollaan, muista se", sähähdin korvaan. "Minä en halunnut tulla tänne enää haudattuja ongelmia kaivelemaan, vaan sinä." Yks kaks sitten kuitenkin siirryttiin suoraa lapsuuteen ja tongittiin niita kaikkein vanhimpia aikoja yhdessä innolla. Jäin sivuun ja vähän helpotti. Miehet olivat mukana täyttä päätä ja saivat ahaa -elämyksiä. Minä jäin yksikseni miettimään, miksi ihmeessä piti mennä niin vanhoihin, kun oman parisuhteen pikkulapsivaihe ohitettiin "liian vanhana" siitä välistä ihan kokonaan. Ei tuntunut rehelliseltä eikä edes reilulta. Minulla ainakin oli ollut hyvät vanhemmat. Itse vain olimme tällaisia akkoja ja ukkoja, lapsellisia, aina hakemassa syitä muista. Minusta alkoi kuoriutua esiin piikikäs akka. Oli aikaa ulkopuolisena miettiä, kun muut höpöttivät ja hölpöttivät keskenään.
"Kommunikoinnin ongelma on usein se, että naiset käyttävät vihjailevaa kieltä", kerrottiin myöhemmin iltapäivällä, ja taas ukot myhäilivät. "Niin se on, eihän mies voi ymmärtää, että 'lattia on kurainen ja minun pitäisi hakea siihen puhdas matto narulta', tarkoittaakin yhtäkkiä, että 'pyyhkisitkö lattian'. Miksi nainen ei voi opetella puhumaan ja pyytämään suoraa", kertoi tarinaansa omakin ukkoni ihan viimeisimpiä vuosia muistellen naama virneessä ja voitonriemuisena ja katsoi vielä minuun pilke silämkulmassaan, mokoma. Silloin minä pimahdin. Minä nousin ylös seisomaan, keskeytin kaikki muut ja sanoin rauhallisesti koko piirin kuullen ukolleni: "Vitsit ja kaikki kaksimielisyydet sinä kyllä ymmärrät - ei ymmärryksessä mitään vikaa ole. Asenteissa ja vastuunotossa se vika on, eikä missään muussa." Katsoin vielä ohjaajaa silmiin ja sanoin: "Minä en kuuntele tällaista. Se mistä nyt puhut ei ole totta. Naiset eivät ole tuollaisia, vaan naiset ajetaan tuollaisiksi, ymmärrätkö". Sitten kävelin pois. Olin vapaa.
Ukko oli minulle loukkaantunut illalla, ja loukkaantuneena ukko oli minulle ilmaa, ihan niin kuin minäkin olin ollut ukolleni pelkkää ilmaa, kun olin aikanaan itse ollut loukkaantunut häneen. Minä taas olin vihainen tyhmälle maailmalle, joutaville terapeuteille ja älyttömille teorioille. Olin ehkä vihainen myös ukolle, joka uskoi palturia ja vihainen akoille, jotka uskoivat palturia. Puolen vuoden päästä ukko pakkasi laukkunsa ja muutti pois - toisen akan kainaloon - enkä sitä toisaalta ihmetellytkään. Kaikki oli kuollut jo aikapäiviä ennen parisuhdeviikonloppua.
Minä jäin kasvattamaan lapsia aikuisiksi yksin. Nyt iloitsen jo lastenlapsista - yhä yksin mutta onnellisena. Miestä en rinnalleni ole enää kaivannut.
Tiedän minä, että kunnon miehiäkin on olemassa. En minä heitä halua painaa. Tiedän myös, että erokriisi sai viimein eksänkin kasvamaan, katsomaan omaan itseensä. Tiedän, että itsekkäitä akkoja on yhtälailla olemassa, en minä sitäkään totuutta tahdo tyhjäksi tehdä. Mutta ymmärrättekö te, että minulle pieninkin riski siitä, että törmäisin samanlaiseen suhteeseen toisen kerran, on liian iso riski. Vaikka vain 1 olisi tuollainen ja 99 olisi toisenlaista, niin siltikään en sitä riskiä enää ottaisi. Nimittäin se 1 kasvatti minusta pettymysten kautta niin itsellisen, etten tarvitse miestä enää mihinkään, en yhtään mihinkään. Olen oppinut löytämään onneni muualta, ja jotenkin ymmärrän senkin, että vaikeaa on miehen elää naisen rinnalla, jos nainen ei häntä mihinkään erityisesti kaipaa eikä tarvitse. Sellainen nainen on lahna. En minä voisi innostunutta näytellä. Sellainen olisi silkkaa valehtelemista, ja valhe on vääryyttä. Minulla on nyt lapset ja lastenlapset ja ystävät. Heistä saan iloa valtavasti, ja heistä minä myös Luojaani koko sydämestäni iltaisin kiitän. Minulta ei puutu mitään. Ymmärrättekö? Koskaan en ole ollut niin yksin kuin aikanaan avioliitossa. Eron jälkeen taas en ole enää koskaan ollut yksin. Se on käsittämätön kokemus. Sellainen kääntää kaiken ympäri. Jos minä apua itselleni joskus kaipaan, Luojan puoleen minä silloin käännyn, en miehen. Aurinko paistaa risumajaan ja paistaa niin heleästi, ettei siinä paisteessa mies enää näy, ei hyväkään mies. En minä siis miehiä moiti, vaikka yksin haluankin elää. Älkää ymmärtäkö sitä niin. Kariutunut liitto vain kasvatti minut aikanaan puolikkaasta kokonaiseksi. Minulta ei enää puutu sitä toista puolta. Siksi ajatus kadotetun puolikkaan etsimisestä ei voi minua enää sytyttää.
Rakkaat ystävät, älkää siis turhaan etsikö minulle kumppania. Älkääkä turhaan surko puolestani, sillä minullakaan ei ole sydänsuruja itsestäni. Minä olen vain tällainen ikionnellinen itsellinen akka ja te olette aivan ihania ihmisiä - ystävinä."Minä jäin yksikseni miettimään, miksi ihmeessä piti mennä niin vanhoihin (omaan lapsuuteen), kun oman parisuhteen pikkulapsivaihe ohitettiin "liian vanhana" siitä välistä ihan kokonaan. Ei tuntunut rehelliseltä eikä edes reilulta. Minulla ainakin oli ollut hyvät vanhemmat.
Muistan kerran lukeneeni jonkun psykologin sanoneen, että perheen pikkulapsivaiheessa tehdään usein ne ratkaisevat virheet, jotka jäytävät parisuhdetta lopun ikää. Kun 30 vuotta naimisissa elänyt pari eroaa yllättäen lähellä eläkeikää, löytyvät katkeruuksien juuret sieltä, missä lapset olivat pieniä.
Toisaalta nykyään ei enää odoteta, vaan erotaan heti, eli erotaan jo silloin kun lapset ovat pieniä.
Pitäisikö siis nuorille opettaa enemmän vanhemmuutta kuin parisuhdetta? Voisiko kirkko paikata neuvolan resurssivajetta ja tarjota vanhemmuusvalmennusta esikoisiaan odottaville isille ja äideille? 13+6 kirjoitti:
"Minä jäin yksikseni miettimään, miksi ihmeessä piti mennä niin vanhoihin (omaan lapsuuteen), kun oman parisuhteen pikkulapsivaihe ohitettiin "liian vanhana" siitä välistä ihan kokonaan. Ei tuntunut rehelliseltä eikä edes reilulta. Minulla ainakin oli ollut hyvät vanhemmat.
Muistan kerran lukeneeni jonkun psykologin sanoneen, että perheen pikkulapsivaiheessa tehdään usein ne ratkaisevat virheet, jotka jäytävät parisuhdetta lopun ikää. Kun 30 vuotta naimisissa elänyt pari eroaa yllättäen lähellä eläkeikää, löytyvät katkeruuksien juuret sieltä, missä lapset olivat pieniä.
Toisaalta nykyään ei enää odoteta, vaan erotaan heti, eli erotaan jo silloin kun lapset ovat pieniä.
Pitäisikö siis nuorille opettaa enemmän vanhemmuutta kuin parisuhdetta? Voisiko kirkko paikata neuvolan resurssivajetta ja tarjota vanhemmuusvalmennusta esikoisiaan odottaville isille ja äideille?Vanhemmuuden tukeminen on tärkeää työtä ja sitä ev.lut.kirkkomme omalta osaltaan tekeekin. Esimerkiksi Vantaalla seurakuntien Perheasiain neuvottelukeskuksessa työskentelee perheneuvoja, jonka työajasta osa on suunnattu nimenomaan ennaltaehkäisevään perhekasvatustyöhön. Hän toimii yhteistyössä lastenneuvoloiden kanssa ja pitää mm. kursseja tuoreille vanhemmille. Vantaalla toimii myös hyvin suosittu Valoa vanhemmuuteen -ryhmä 4-10 -vuotiaiden lasten vanhemmille.
Paula, perheneuvojaottakaa opiksenne kirjoitti:
Katsottiin valkokankaalta kalvoja - siihen aikaan ei ollut vielä power pointeja - ja puhuttiin kommunikoinnista. "Naiset muistavat aina kaiken", sanottiin jossakin, "ja naiset kaivelevat menneitä", jatkettiin, "niin miehistä ainakin tuntuu", ja ukko nyökytteli ilahtuneena. Minä kiehuin vieressä. "Miksi täällä ollaan, muista se", sähähdin korvaan. "Minä en halunnut tulla tänne enää haudattuja ongelmia kaivelemaan, vaan sinä." Yks kaks sitten kuitenkin siirryttiin suoraa lapsuuteen ja tongittiin niita kaikkein vanhimpia aikoja yhdessä innolla. Jäin sivuun ja vähän helpotti. Miehet olivat mukana täyttä päätä ja saivat ahaa -elämyksiä. Minä jäin yksikseni miettimään, miksi ihmeessä piti mennä niin vanhoihin, kun oman parisuhteen pikkulapsivaihe ohitettiin "liian vanhana" siitä välistä ihan kokonaan. Ei tuntunut rehelliseltä eikä edes reilulta. Minulla ainakin oli ollut hyvät vanhemmat. Itse vain olimme tällaisia akkoja ja ukkoja, lapsellisia, aina hakemassa syitä muista. Minusta alkoi kuoriutua esiin piikikäs akka. Oli aikaa ulkopuolisena miettiä, kun muut höpöttivät ja hölpöttivät keskenään.
"Kommunikoinnin ongelma on usein se, että naiset käyttävät vihjailevaa kieltä", kerrottiin myöhemmin iltapäivällä, ja taas ukot myhäilivät. "Niin se on, eihän mies voi ymmärtää, että 'lattia on kurainen ja minun pitäisi hakea siihen puhdas matto narulta', tarkoittaakin yhtäkkiä, että 'pyyhkisitkö lattian'. Miksi nainen ei voi opetella puhumaan ja pyytämään suoraa", kertoi tarinaansa omakin ukkoni ihan viimeisimpiä vuosia muistellen naama virneessä ja voitonriemuisena ja katsoi vielä minuun pilke silämkulmassaan, mokoma. Silloin minä pimahdin. Minä nousin ylös seisomaan, keskeytin kaikki muut ja sanoin rauhallisesti koko piirin kuullen ukolleni: "Vitsit ja kaikki kaksimielisyydet sinä kyllä ymmärrät - ei ymmärryksessä mitään vikaa ole. Asenteissa ja vastuunotossa se vika on, eikä missään muussa." Katsoin vielä ohjaajaa silmiin ja sanoin: "Minä en kuuntele tällaista. Se mistä nyt puhut ei ole totta. Naiset eivät ole tuollaisia, vaan naiset ajetaan tuollaisiksi, ymmärrätkö". Sitten kävelin pois. Olin vapaa.
Ukko oli minulle loukkaantunut illalla, ja loukkaantuneena ukko oli minulle ilmaa, ihan niin kuin minäkin olin ollut ukolleni pelkkää ilmaa, kun olin aikanaan itse ollut loukkaantunut häneen. Minä taas olin vihainen tyhmälle maailmalle, joutaville terapeuteille ja älyttömille teorioille. Olin ehkä vihainen myös ukolle, joka uskoi palturia ja vihainen akoille, jotka uskoivat palturia. Puolen vuoden päästä ukko pakkasi laukkunsa ja muutti pois - toisen akan kainaloon - enkä sitä toisaalta ihmetellytkään. Kaikki oli kuollut jo aikapäiviä ennen parisuhdeviikonloppua.
Minä jäin kasvattamaan lapsia aikuisiksi yksin. Nyt iloitsen jo lastenlapsista - yhä yksin mutta onnellisena. Miestä en rinnalleni ole enää kaivannut.
Tiedän minä, että kunnon miehiäkin on olemassa. En minä heitä halua painaa. Tiedän myös, että erokriisi sai viimein eksänkin kasvamaan, katsomaan omaan itseensä. Tiedän, että itsekkäitä akkoja on yhtälailla olemassa, en minä sitäkään totuutta tahdo tyhjäksi tehdä. Mutta ymmärrättekö te, että minulle pieninkin riski siitä, että törmäisin samanlaiseen suhteeseen toisen kerran, on liian iso riski. Vaikka vain 1 olisi tuollainen ja 99 olisi toisenlaista, niin siltikään en sitä riskiä enää ottaisi. Nimittäin se 1 kasvatti minusta pettymysten kautta niin itsellisen, etten tarvitse miestä enää mihinkään, en yhtään mihinkään. Olen oppinut löytämään onneni muualta, ja jotenkin ymmärrän senkin, että vaikeaa on miehen elää naisen rinnalla, jos nainen ei häntä mihinkään erityisesti kaipaa eikä tarvitse. Sellainen nainen on lahna. En minä voisi innostunutta näytellä. Sellainen olisi silkkaa valehtelemista, ja valhe on vääryyttä. Minulla on nyt lapset ja lastenlapset ja ystävät. Heistä saan iloa valtavasti, ja heistä minä myös Luojaani koko sydämestäni iltaisin kiitän. Minulta ei puutu mitään. Ymmärrättekö? Koskaan en ole ollut niin yksin kuin aikanaan avioliitossa. Eron jälkeen taas en ole enää koskaan ollut yksin. Se on käsittämätön kokemus. Sellainen kääntää kaiken ympäri. Jos minä apua itselleni joskus kaipaan, Luojan puoleen minä silloin käännyn, en miehen. Aurinko paistaa risumajaan ja paistaa niin heleästi, ettei siinä paisteessa mies enää näy, ei hyväkään mies. En minä siis miehiä moiti, vaikka yksin haluankin elää. Älkää ymmärtäkö sitä niin. Kariutunut liitto vain kasvatti minut aikanaan puolikkaasta kokonaiseksi. Minulta ei enää puutu sitä toista puolta. Siksi ajatus kadotetun puolikkaan etsimisestä ei voi minua enää sytyttää.
Rakkaat ystävät, älkää siis turhaan etsikö minulle kumppania. Älkääkä turhaan surko puolestani, sillä minullakaan ei ole sydänsuruja itsestäni. Minä olen vain tällainen ikionnellinen itsellinen akka ja te olette aivan ihania ihmisiä - ystävinä.Tuntui hyvältä kuulla, että olet löytänyt elämäntavan, jossa voit elää itsenäisenä ja tyytyväisenä. On totta, että yksinäisyys parisuhteessa voi tuntua paljon pahemmalta kuin itse valittu yksinäisyys. Kaikki rakkaustarinat eivät tosiaankaan pääty "ja he elivät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun saakka". Joskus onnellinen loppu tulee eron kautta, jonka jälkeen molemmat puolisot voivat jatkaa elämäänsä uudella, ehkä itselleen paremmin sopivalla tavalla. Sinä itsenäisenä naisena ja miehesi uudessa suhteessaan. Toivottavasti lapsillanne säilyi hyvät suhteet teihin molempiin ja voitte molemmat iloita ihanista lapsenlapsistanne.
Kun olit niin rohkea, että kirjoitit tänne ja kerroit tarinasi, pystyt varmasti kertomaan viestisi myös suoraan ystävillesi. Ehkä näin ollen voitte jatkossakin viettää juhlia ja muita mukavia hetkiä yhdessä ilman, että he suotta yrittävät etsiä seuraa sinulle.
Paula. perheneuvoja- 13+6
kuunteleva_kirkko kirjoitti:
Vanhemmuuden tukeminen on tärkeää työtä ja sitä ev.lut.kirkkomme omalta osaltaan tekeekin. Esimerkiksi Vantaalla seurakuntien Perheasiain neuvottelukeskuksessa työskentelee perheneuvoja, jonka työajasta osa on suunnattu nimenomaan ennaltaehkäisevään perhekasvatustyöhön. Hän toimii yhteistyössä lastenneuvoloiden kanssa ja pitää mm. kursseja tuoreille vanhemmille. Vantaalla toimii myös hyvin suosittu Valoa vanhemmuuteen -ryhmä 4-10 -vuotiaiden lasten vanhemmille.
Paula, perheneuvojaKerrotko vielä, kuinka aktiivisia osallistujia isät ovat näihin ryhmiin?
13+6 kirjoitti:
Kerrotko vielä, kuinka aktiivisia osallistujia isät ovat näihin ryhmiin?
Lastaan odottavien vanhempien sekä juuri vanhemmiksi tulevien ryhmien osallistujista pääsääntöisesti puolet on miehiä. Otan tarkemmin selvää Valoa vanhemmuuteen -ryhmien osallistujista ja palaan asiaan.
Paula, perheneuvojakuunteleva_kirkko kirjoitti:
Tuntui hyvältä kuulla, että olet löytänyt elämäntavan, jossa voit elää itsenäisenä ja tyytyväisenä. On totta, että yksinäisyys parisuhteessa voi tuntua paljon pahemmalta kuin itse valittu yksinäisyys. Kaikki rakkaustarinat eivät tosiaankaan pääty "ja he elivät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun saakka". Joskus onnellinen loppu tulee eron kautta, jonka jälkeen molemmat puolisot voivat jatkaa elämäänsä uudella, ehkä itselleen paremmin sopivalla tavalla. Sinä itsenäisenä naisena ja miehesi uudessa suhteessaan. Toivottavasti lapsillanne säilyi hyvät suhteet teihin molempiin ja voitte molemmat iloita ihanista lapsenlapsistanne.
Kun olit niin rohkea, että kirjoitit tänne ja kerroit tarinasi, pystyt varmasti kertomaan viestisi myös suoraan ystävillesi. Ehkä näin ollen voitte jatkossakin viettää juhlia ja muita mukavia hetkiä yhdessä ilman, että he suotta yrittävät etsiä seuraa sinulle.
Paula. perheneuvoja>>itse valittu yksinäisyys>Minulla on nyt lapset ja lastenlapset ja ystävät. Heistä saan iloa valtavasti, ja heistä minä myös Luojaani koko sydämestäni iltaisin kiitän. Minulta ei puutu mitään. Ymmärrättekö? Koskaan en ole ollut niin yksin kuin aikanaan avioliitossa. Eron jälkeen taas en ole enää koskaan ollut yksin.
- vreya
ottakaa opiksenne kirjoitti:
Katsottiin valkokankaalta kalvoja - siihen aikaan ei ollut vielä power pointeja - ja puhuttiin kommunikoinnista. "Naiset muistavat aina kaiken", sanottiin jossakin, "ja naiset kaivelevat menneitä", jatkettiin, "niin miehistä ainakin tuntuu", ja ukko nyökytteli ilahtuneena. Minä kiehuin vieressä. "Miksi täällä ollaan, muista se", sähähdin korvaan. "Minä en halunnut tulla tänne enää haudattuja ongelmia kaivelemaan, vaan sinä." Yks kaks sitten kuitenkin siirryttiin suoraa lapsuuteen ja tongittiin niita kaikkein vanhimpia aikoja yhdessä innolla. Jäin sivuun ja vähän helpotti. Miehet olivat mukana täyttä päätä ja saivat ahaa -elämyksiä. Minä jäin yksikseni miettimään, miksi ihmeessä piti mennä niin vanhoihin, kun oman parisuhteen pikkulapsivaihe ohitettiin "liian vanhana" siitä välistä ihan kokonaan. Ei tuntunut rehelliseltä eikä edes reilulta. Minulla ainakin oli ollut hyvät vanhemmat. Itse vain olimme tällaisia akkoja ja ukkoja, lapsellisia, aina hakemassa syitä muista. Minusta alkoi kuoriutua esiin piikikäs akka. Oli aikaa ulkopuolisena miettiä, kun muut höpöttivät ja hölpöttivät keskenään.
"Kommunikoinnin ongelma on usein se, että naiset käyttävät vihjailevaa kieltä", kerrottiin myöhemmin iltapäivällä, ja taas ukot myhäilivät. "Niin se on, eihän mies voi ymmärtää, että 'lattia on kurainen ja minun pitäisi hakea siihen puhdas matto narulta', tarkoittaakin yhtäkkiä, että 'pyyhkisitkö lattian'. Miksi nainen ei voi opetella puhumaan ja pyytämään suoraa", kertoi tarinaansa omakin ukkoni ihan viimeisimpiä vuosia muistellen naama virneessä ja voitonriemuisena ja katsoi vielä minuun pilke silämkulmassaan, mokoma. Silloin minä pimahdin. Minä nousin ylös seisomaan, keskeytin kaikki muut ja sanoin rauhallisesti koko piirin kuullen ukolleni: "Vitsit ja kaikki kaksimielisyydet sinä kyllä ymmärrät - ei ymmärryksessä mitään vikaa ole. Asenteissa ja vastuunotossa se vika on, eikä missään muussa." Katsoin vielä ohjaajaa silmiin ja sanoin: "Minä en kuuntele tällaista. Se mistä nyt puhut ei ole totta. Naiset eivät ole tuollaisia, vaan naiset ajetaan tuollaisiksi, ymmärrätkö". Sitten kävelin pois. Olin vapaa.
Ukko oli minulle loukkaantunut illalla, ja loukkaantuneena ukko oli minulle ilmaa, ihan niin kuin minäkin olin ollut ukolleni pelkkää ilmaa, kun olin aikanaan itse ollut loukkaantunut häneen. Minä taas olin vihainen tyhmälle maailmalle, joutaville terapeuteille ja älyttömille teorioille. Olin ehkä vihainen myös ukolle, joka uskoi palturia ja vihainen akoille, jotka uskoivat palturia. Puolen vuoden päästä ukko pakkasi laukkunsa ja muutti pois - toisen akan kainaloon - enkä sitä toisaalta ihmetellytkään. Kaikki oli kuollut jo aikapäiviä ennen parisuhdeviikonloppua.
Minä jäin kasvattamaan lapsia aikuisiksi yksin. Nyt iloitsen jo lastenlapsista - yhä yksin mutta onnellisena. Miestä en rinnalleni ole enää kaivannut.
Tiedän minä, että kunnon miehiäkin on olemassa. En minä heitä halua painaa. Tiedän myös, että erokriisi sai viimein eksänkin kasvamaan, katsomaan omaan itseensä. Tiedän, että itsekkäitä akkoja on yhtälailla olemassa, en minä sitäkään totuutta tahdo tyhjäksi tehdä. Mutta ymmärrättekö te, että minulle pieninkin riski siitä, että törmäisin samanlaiseen suhteeseen toisen kerran, on liian iso riski. Vaikka vain 1 olisi tuollainen ja 99 olisi toisenlaista, niin siltikään en sitä riskiä enää ottaisi. Nimittäin se 1 kasvatti minusta pettymysten kautta niin itsellisen, etten tarvitse miestä enää mihinkään, en yhtään mihinkään. Olen oppinut löytämään onneni muualta, ja jotenkin ymmärrän senkin, että vaikeaa on miehen elää naisen rinnalla, jos nainen ei häntä mihinkään erityisesti kaipaa eikä tarvitse. Sellainen nainen on lahna. En minä voisi innostunutta näytellä. Sellainen olisi silkkaa valehtelemista, ja valhe on vääryyttä. Minulla on nyt lapset ja lastenlapset ja ystävät. Heistä saan iloa valtavasti, ja heistä minä myös Luojaani koko sydämestäni iltaisin kiitän. Minulta ei puutu mitään. Ymmärrättekö? Koskaan en ole ollut niin yksin kuin aikanaan avioliitossa. Eron jälkeen taas en ole enää koskaan ollut yksin. Se on käsittämätön kokemus. Sellainen kääntää kaiken ympäri. Jos minä apua itselleni joskus kaipaan, Luojan puoleen minä silloin käännyn, en miehen. Aurinko paistaa risumajaan ja paistaa niin heleästi, ettei siinä paisteessa mies enää näy, ei hyväkään mies. En minä siis miehiä moiti, vaikka yksin haluankin elää. Älkää ymmärtäkö sitä niin. Kariutunut liitto vain kasvatti minut aikanaan puolikkaasta kokonaiseksi. Minulta ei enää puutu sitä toista puolta. Siksi ajatus kadotetun puolikkaan etsimisestä ei voi minua enää sytyttää.
Rakkaat ystävät, älkää siis turhaan etsikö minulle kumppania. Älkääkä turhaan surko puolestani, sillä minullakaan ei ole sydänsuruja itsestäni. Minä olen vain tällainen ikionnellinen itsellinen akka ja te olette aivan ihania ihmisiä - ystävinä.Olisinko sinulla kaiken läpikäyneenä neuvoa niille, jotka ovat vielä parisuhdetaipaleen alussa? Kuvailemasi ongelmat vaikuttavat niin surullisen yleisiltä. Miten niitä voisi ratkoa tai välttää? Muutkin saavat toki vastata.
- ......
ottakaa opiksenne kirjoitti:
Katsottiin valkokankaalta kalvoja - siihen aikaan ei ollut vielä power pointeja - ja puhuttiin kommunikoinnista. "Naiset muistavat aina kaiken", sanottiin jossakin, "ja naiset kaivelevat menneitä", jatkettiin, "niin miehistä ainakin tuntuu", ja ukko nyökytteli ilahtuneena. Minä kiehuin vieressä. "Miksi täällä ollaan, muista se", sähähdin korvaan. "Minä en halunnut tulla tänne enää haudattuja ongelmia kaivelemaan, vaan sinä." Yks kaks sitten kuitenkin siirryttiin suoraa lapsuuteen ja tongittiin niita kaikkein vanhimpia aikoja yhdessä innolla. Jäin sivuun ja vähän helpotti. Miehet olivat mukana täyttä päätä ja saivat ahaa -elämyksiä. Minä jäin yksikseni miettimään, miksi ihmeessä piti mennä niin vanhoihin, kun oman parisuhteen pikkulapsivaihe ohitettiin "liian vanhana" siitä välistä ihan kokonaan. Ei tuntunut rehelliseltä eikä edes reilulta. Minulla ainakin oli ollut hyvät vanhemmat. Itse vain olimme tällaisia akkoja ja ukkoja, lapsellisia, aina hakemassa syitä muista. Minusta alkoi kuoriutua esiin piikikäs akka. Oli aikaa ulkopuolisena miettiä, kun muut höpöttivät ja hölpöttivät keskenään.
"Kommunikoinnin ongelma on usein se, että naiset käyttävät vihjailevaa kieltä", kerrottiin myöhemmin iltapäivällä, ja taas ukot myhäilivät. "Niin se on, eihän mies voi ymmärtää, että 'lattia on kurainen ja minun pitäisi hakea siihen puhdas matto narulta', tarkoittaakin yhtäkkiä, että 'pyyhkisitkö lattian'. Miksi nainen ei voi opetella puhumaan ja pyytämään suoraa", kertoi tarinaansa omakin ukkoni ihan viimeisimpiä vuosia muistellen naama virneessä ja voitonriemuisena ja katsoi vielä minuun pilke silämkulmassaan, mokoma. Silloin minä pimahdin. Minä nousin ylös seisomaan, keskeytin kaikki muut ja sanoin rauhallisesti koko piirin kuullen ukolleni: "Vitsit ja kaikki kaksimielisyydet sinä kyllä ymmärrät - ei ymmärryksessä mitään vikaa ole. Asenteissa ja vastuunotossa se vika on, eikä missään muussa." Katsoin vielä ohjaajaa silmiin ja sanoin: "Minä en kuuntele tällaista. Se mistä nyt puhut ei ole totta. Naiset eivät ole tuollaisia, vaan naiset ajetaan tuollaisiksi, ymmärrätkö". Sitten kävelin pois. Olin vapaa.
Ukko oli minulle loukkaantunut illalla, ja loukkaantuneena ukko oli minulle ilmaa, ihan niin kuin minäkin olin ollut ukolleni pelkkää ilmaa, kun olin aikanaan itse ollut loukkaantunut häneen. Minä taas olin vihainen tyhmälle maailmalle, joutaville terapeuteille ja älyttömille teorioille. Olin ehkä vihainen myös ukolle, joka uskoi palturia ja vihainen akoille, jotka uskoivat palturia. Puolen vuoden päästä ukko pakkasi laukkunsa ja muutti pois - toisen akan kainaloon - enkä sitä toisaalta ihmetellytkään. Kaikki oli kuollut jo aikapäiviä ennen parisuhdeviikonloppua.
Minä jäin kasvattamaan lapsia aikuisiksi yksin. Nyt iloitsen jo lastenlapsista - yhä yksin mutta onnellisena. Miestä en rinnalleni ole enää kaivannut.
Tiedän minä, että kunnon miehiäkin on olemassa. En minä heitä halua painaa. Tiedän myös, että erokriisi sai viimein eksänkin kasvamaan, katsomaan omaan itseensä. Tiedän, että itsekkäitä akkoja on yhtälailla olemassa, en minä sitäkään totuutta tahdo tyhjäksi tehdä. Mutta ymmärrättekö te, että minulle pieninkin riski siitä, että törmäisin samanlaiseen suhteeseen toisen kerran, on liian iso riski. Vaikka vain 1 olisi tuollainen ja 99 olisi toisenlaista, niin siltikään en sitä riskiä enää ottaisi. Nimittäin se 1 kasvatti minusta pettymysten kautta niin itsellisen, etten tarvitse miestä enää mihinkään, en yhtään mihinkään. Olen oppinut löytämään onneni muualta, ja jotenkin ymmärrän senkin, että vaikeaa on miehen elää naisen rinnalla, jos nainen ei häntä mihinkään erityisesti kaipaa eikä tarvitse. Sellainen nainen on lahna. En minä voisi innostunutta näytellä. Sellainen olisi silkkaa valehtelemista, ja valhe on vääryyttä. Minulla on nyt lapset ja lastenlapset ja ystävät. Heistä saan iloa valtavasti, ja heistä minä myös Luojaani koko sydämestäni iltaisin kiitän. Minulta ei puutu mitään. Ymmärrättekö? Koskaan en ole ollut niin yksin kuin aikanaan avioliitossa. Eron jälkeen taas en ole enää koskaan ollut yksin. Se on käsittämätön kokemus. Sellainen kääntää kaiken ympäri. Jos minä apua itselleni joskus kaipaan, Luojan puoleen minä silloin käännyn, en miehen. Aurinko paistaa risumajaan ja paistaa niin heleästi, ettei siinä paisteessa mies enää näy, ei hyväkään mies. En minä siis miehiä moiti, vaikka yksin haluankin elää. Älkää ymmärtäkö sitä niin. Kariutunut liitto vain kasvatti minut aikanaan puolikkaasta kokonaiseksi. Minulta ei enää puutu sitä toista puolta. Siksi ajatus kadotetun puolikkaan etsimisestä ei voi minua enää sytyttää.
Rakkaat ystävät, älkää siis turhaan etsikö minulle kumppania. Älkääkä turhaan surko puolestani, sillä minullakaan ei ole sydänsuruja itsestäni. Minä olen vain tällainen ikionnellinen itsellinen akka ja te olette aivan ihania ihmisiä - ystävinä.Me olemme täällä maailmassa kasvamassa ensin avuttomista lapsista puolikkaiksi miehiksi ja naisiksi ja sitten kokonaisiksi aikuisiksi. Taivasten valtakunnassa avioliittoa ei enää tarvita.
Jeesus sanoi:
"Ei ylösnousemuksessa oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi. Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa."
Ihminen on aikuinen vasta, kun on kasvanut (seksuaali)vieteistään ulos. Näin se vain menee. Ikävää sinänsä, ettei tämä kehitys kulje puolisoilla tasatahtiin ja siksi tulee eroja. Olisihan se lapsenlapsille mukavaa, että olisi oikea mummopappala. - ottakaa opiksenne
vreya kirjoitti:
Olisinko sinulla kaiken läpikäyneenä neuvoa niille, jotka ovat vielä parisuhdetaipaleen alussa? Kuvailemasi ongelmat vaikuttavat niin surullisen yleisiltä. Miten niitä voisi ratkoa tai välttää? Muutkin saavat toki vastata.
Kiitos kysymästä.
Minulle viimeinen niitti oli ilman muuta aviopariviikonloppu. Sieltä matkaevääkseni sain vain ärtymystä ja vihaa, sillä opit eivät mätsänneet meihin. En tiedä, olisimmeko ilman tuota kokemusta jatkaneet välinpitämättömän riidattomaksi ja koruttomaksi muuttunutta liittoa (jonka antamasta vapaudesta minä olin pelkästään kiitollinen), vai olisimmeko joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin päätyneet eroon. Ehkä olisimme, ehkä emme.
Sysäys se viikonloppu oli meille molemmille, ilman muuta, sillä ymmärrän toki, että ukkokin oli loukkaantunut, olihan tilanne ollut aika nolo hänelle, ja lisäksi äärimmäisen häkellyttävä, jopa järkyttävä, sillä ei hän sellaista tempperamenttipuuskaa ollut osannut minulta odottaa. Eikä hän osannut temperamenttipuuskaani jälkeenpäinkään millään lailla jäsentää. Kun haudatut tunteet pulppuavat pintaan, niin sitten ne pulppuavat.
Jotenkin se vain meni niin, että ukko alkoi kaivata läheisyyttä ja ystävyyttä vasta sen jälkeen, kun oli ne menettänyt. Ovet eivät olleet auenneet silloin, kun niitä nuorempana kolkuttelin ja lopulta ryskyttelin. Siksi minun oli pitänyt kasvaa itsessäni. Vuosien vieriessä olin löytänyt ystävän itsestä itselle, eikä siltä tieltä ole enää paluuta taaksepäin. Itsellinen ihminen voi elää tasapainoista elämää vain toisen itsellisen ihmisen kanssa, ja toisaalta itsellinen ihminen ei kaipaa kumppania, ellei sitä satu jostain syystä valmiiksi rinnalla olemaan.
Ukko eli vielä sitä vaihetta elämässä, että tarvitsi symbioosia toiseen ihmiseen. Mitä siinä silloin on tehtävissä? Joskus toinen kulkee liian suuren askeleen toisen perässä. Avioliitto ei voi kuitenkaan olla jonkinlainen äiti - poika -seksisuhde.
Joku vastaaja mainitsi keskustelusta "Avioeroja, armoa ja uusia häitä" ja toinen kirjoitti "mummopappalasta". Molemmat ovat äärimmäisen tärkeitä näkökulmia. Sitä vartenhan me täällä vain olemme, että jatkaisimme sukupolvien ketjua. Mikä olisikaan ihanampaa kuin antaa lapsen lapsille ehyt "mummopappala"?
Joten ottakaa opiksi, jos tästä on jotakin opiksi otettavissa! Phoebus kirjoitti:
>>itse valittu yksinäisyys>Minulla on nyt lapset ja lastenlapset ja ystävät. Heistä saan iloa valtavasti, ja heistä minä myös Luojaani koko sydämestäni iltaisin kiitän. Minulta ei puutu mitään. Ymmärrättekö? Koskaan en ole ollut niin yksin kuin aikanaan avioliitossa. Eron jälkeen taas en ole enää koskaan ollut yksin.
Itse valitulla yksinäisyydellä tarkoitan tässä elämisen muotoa, en tunnetta. Hyvä, kun tuli tarkennettua. Samalla sanalla on eri merkityksiä, joten ei ihme, että erilaisia tulkintoja tapahtuu. Isommissakin asioissa :-).
Paula, perheneuvojakuunteleva_kirkko kirjoitti:
Lastaan odottavien vanhempien sekä juuri vanhemmiksi tulevien ryhmien osallistujista pääsääntöisesti puolet on miehiä. Otan tarkemmin selvää Valoa vanhemmuuteen -ryhmien osallistujista ja palaan asiaan.
Paula, perheneuvojaKaikissa Vantaan Perheasiain neuvottelukeskuksessa järjestetyissä Valoa vanhemmuteen -ryhmissä on ollut mukana vaihteleva määrä isiä, puolisoidensa kanssa tai ilman. Äidit ovat olleet enemmistönä, mutta niinhän on kaikissa ihmissuhdeasioita käsittelevissä ryhmissä.
Paula, perheneuvoja- ateistix
...... kirjoitti:
Me olemme täällä maailmassa kasvamassa ensin avuttomista lapsista puolikkaiksi miehiksi ja naisiksi ja sitten kokonaisiksi aikuisiksi. Taivasten valtakunnassa avioliittoa ei enää tarvita.
Jeesus sanoi:
"Ei ylösnousemuksessa oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi. Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa."
Ihminen on aikuinen vasta, kun on kasvanut (seksuaali)vieteistään ulos. Näin se vain menee. Ikävää sinänsä, ettei tämä kehitys kulje puolisoilla tasatahtiin ja siksi tulee eroja. Olisihan se lapsenlapsille mukavaa, että olisi oikea mummopappala."Ihminen on aikuinen vasta, kun on kasvanut (seksuaali)vieteistään ulos."
Mitä ihmettä? Ihminen on seksuaalinen olento, ei siitä voi "kasvaa ulos". - 13+6
kuunteleva_kirkko kirjoitti:
Kaikissa Vantaan Perheasiain neuvottelukeskuksessa järjestetyissä Valoa vanhemmuteen -ryhmissä on ollut mukana vaihteleva määrä isiä, puolisoidensa kanssa tai ilman. Äidit ovat olleet enemmistönä, mutta niinhän on kaikissa ihmissuhdeasioita käsittelevissä ryhmissä.
Paula, perheneuvojaMitä pitäisi tehdä, ettei näin olisi. Eikö isien vähäinen osallistuminen lastensa elämään ole lopulta yksi keskeisimpiä avioeron syitä?
- ...
...... kirjoitti:
Me olemme täällä maailmassa kasvamassa ensin avuttomista lapsista puolikkaiksi miehiksi ja naisiksi ja sitten kokonaisiksi aikuisiksi. Taivasten valtakunnassa avioliittoa ei enää tarvita.
Jeesus sanoi:
"Ei ylösnousemuksessa oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi. Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa."
Ihminen on aikuinen vasta, kun on kasvanut (seksuaali)vieteistään ulos. Näin se vain menee. Ikävää sinänsä, ettei tämä kehitys kulje puolisoilla tasatahtiin ja siksi tulee eroja. Olisihan se lapsenlapsille mukavaa, että olisi oikea mummopappala."Ihminen on aikuinen vasta, kun on kasvanut (seksuaali)vieteistään ulos."
Silloin hän on vainaja.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Rukoilimme Länsimuurilla 2000 vuoden jälkeen, Jumalamme oli antanut meille kaiken takaisin
Western Wall, In our Hands. 55th Para. https://www.youtube.com/watch?v=u4BJAppyCSo https://en.wikipedia.org/wiki/55th_252480Kerro kaivattusi
Jokin tapa/piirre mikä sinua viehättää ja mistä hän voisi myös tunnistaa itsensä.551786Saako kantaa asetta
Voiko olla koskaan kotelossa lonkalla ase.. Siis ei mikään luvaton ase. Johon on luvat. Esim luottamustoimessa, tai kaup111164Vakkuri puhuu että Suomi joutuu sotaan.
Hänen mukaansa asiantuntijat ovat yhtä mieltä että Suomi joutuu sotaan Venäjän kanssa. En tiedä kuinka lähellä se on, mu2991067- 259992
- 146903
- 56874
Mitä laitatte karjalanpiirakan päälle?
Voita tietenkin, mutta mitä muuta? Itse yleensä juustoa, jotain leikkelemakkaraa ja tuorekurkkua9787Mies mitä ajattelet naisista?
Kerro mitä ajatuksia nousee. Mitä naiset sinulle merkitsee? Sana on vapaa.111775- 46755