ENTISET/ NYKYISET SIJAISLAPSET!

Heips vaan.
Olen nykyinen sijoituslapsi ja elämä menee ihan perseelleen. Nuorisokotiin sijoitus oli pahinta mitä minulle olisi voinut tapahtua.
Olen törmännyt niin pahoihin ja huonoihin ihmisiin, että huhhuh, (työntekijät ja nuoret mukaan lukien).
Olen alkanut käyttämään huumeita, kiitos nuorisokodin "päihteettömän" tunnelman ja lisäksi suunnittelen itsemurhaa aktiivisesti.

Nuorisokoti ei ole ratkaisu mihinkään, pelkkää paskaa 24/7

Ensimmäinen muistikuva lapsuudesta on minusta ja veljestäni. Hän oli minulle kaikki kaikessa ja jouduin välillä pitämään hänestä huolta. Sen jälkeen tulee pitkä aukko etten muista mitä oikein tapahtui, mutta muistan kun poliisit tulivat eräänä päivänä hakemaan meidät. Olimme turvakodissa vähän aikaa jonka jälkeen meidät erotettiin. Sijaisperhe tuli hakemaan veljeni ja minä jäin vielä odottamaan sijaiskotia. Sain myöhemmin tietää että kyseisessä perheessä oli jo lapsia, eikä heidän toiveissaan ollut kuin 1 lapsi. En sopinut kuvaan.

Jouduin odottamaan jonkun aikaa kunnes eräs pariskunta tuli hakemaan minut. Huusin kuin syötävä koska olin ehtinyt kiintymään jo minua hoitaneeseen omaan hoitajaan ja nyt minut haluttiin repiä hänestä irti. Huusin ja itkin: Keitä te olette? Minne viette minut? Veli ei löydä minua! Se ei auttanut. Sain siis uuden kodin. Alku oli vaikeaa, välillä tasaisempaa. Murrosiässä alkoi ongelmat. He odottivat minulta hyviä arvosanoja koulun suhteen ja valikoivat ystäviäni. En kuitenkaan onnistunut täyttämään heidän odotuksiaan ja aloin taistella kaikkea mahdollista vastaan. Minulla oli ikävä vanhempiani, mutta sain monesti vastauksen kysymyksiin, etteivät he sairautensa vuoksi olleet kykeneviä sillä hetkellä tapaamaan minua. Veljestäni ei ollut sopivaa puhua, en ymmärrä vieläkään miksi.

Sijaisperheen mitta tuli täyteen. Ei heistä ollut vanhemmiksi siihen asti kun olisin täyttänyt 18. Niinpä he veivät minut lastenkotiin. Huoneeni pieneni puolella, samoin yksityisyys ja rauha. Osa hoitajista oli ihan kivoja ja ystävällisiä, osa ei. Joistakin nuorista tuli kavereitani, joitakin inhosin. He pitivät meteliä ja olivat toisinaan levottomia. Se oli raskasta aikaa. Sain diagnoosit keski-vaikea masennus sekä kiintymys suhdehäiriö. Paikanvaihto, muutokset, ero veljestäni. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Nykyisin olen päässyt omilleni. Valehtelisin jos sanoisin että elämä on helppoa. Löysin lopulta veljeni monen mutkan jälkeen, mutta meidän piti aloittaa alusta ja rakentaa kaikki menetetyt vuodet uudestaan. Aluksi tuntui kun olisi puhunut täysin vieraan ihmisen kanssa. Isäni oli ehtinyt kuolla. Samoin isovanhempani. Äitini on kertonut kuinka hän vuosien aikana sai asiansa järjestykseen ja yritti saada minut kotiin, mutta sitä mahdollisuutta ei hänelle suotu. Aina vedottiin menneisiin asioihin vaikka ne oli aikoja sitten muuttuneet. En tiedä vieläkään mitä haluan elämältä. En saa nukuttua öisin. Tällä hetkellä haluan olla vain niiden ihmisten kanssa jotka ovat oikeasti ympärilläni, joita rakastan.

Hei haluaisin kertoa myös omasta lapsuudestani. Vanhempani erosivat kun olin 2 ja veljeni 4. minä jäin äidille ja veljeni isälleni.molemmat olivat täypäiväisiä juoppoja ja mistä huolehtivat naapurit ja isovanhemmat ja muut sukulaiset aina kun jäimme yksin/kaksin kotiin.Kun olin täyttänyt 3 menimme äidin ja veljen kanssa äidin serkkujen luo yökylään ja yllätys yllätys äitini lähti baariin ja tuli takaisin n.klo 4 aamulla.No minä ja veljeni olimme sitten päättäneet kokeilla kuinka tulitikut toimivat ja palaako paperi hyvin sohvan alla.ja hyvinhän se paloi nimittäin koko talo.Kenellekkään ei sattunut mitään mutta palokunnan mukaan kyse oli enää n.1-2minuutista että olisimme jääneet loukkuun. no joka tapauksessa äiti ei meinannut herätä huutoon kun vasta kriittisillä hetkillä ja kerkesimme ulos palavasta talosta.(ainut joka kuoli oli kissa) No piiskaahan siinä vain saatiin ja huostaan otettiin.perhekodissa sitten olimme noin 3vuotta kunnes eräs perhe tuli katsomaan meitä ja saivat meidät sijaislapsikseen(molemmat) heillä ei ollut omia lapsia kun eivät niitä saaneet.Puolen vuoden päästä sijoituksesta he laittoivat veljeni takaisin perhekotiin ja minä sain/jouduin jäämään.Jos heille tuli vieraita piti mennä omaan huoneeseen eikä tulla ulos ennen kun vieraat olivat lähteneet.He kyselivät tulipalosta ja jos en muistanut jotain asiaa oikein laaittoivat nurkkaan seisomaan tai antoivat piiskaa remmillä ja väittivät minun valehdelleen.Sitten kun sain ensimmäisen hyvän ystävän he eivät antaneet minun olla hänen kanssaan ja muutimme pois.Kun vuosi oli kulunut ja olin jo käynyt kahta eri koulua ja minut vietiin takaisin perhekotiin.ja jälleen uusi koulu ja eri perhekoti.Veljeni oli samassa paikassa jälleen kanssani ja se ei ollut hyvä asia sillä hän rupesi varastamaan,juomaan ja polttamaan ja hakkaamaan minua.meni 2vuotta ja tuli uusi perhe katsomaan minua.(tähän mennessä kävin katsomassa äitiäni säännöllisesti viikonloppuisin 1/kk.) Tähän perheeseen rakastuin heti sillä heillä oli koira,2kissaa ja 4omaa lasta(aikuista) ja 3sijais lasta.n.samanikäistä kuin minä(9v).Meni muutama viikko ja sain muuttaa heille.Se oli elämäni siihen asti paras päivä.He tosin asuivat n100km päästä kotipaikastani mutta se ei haitannut.sain muuttaa isosta kaupungista pieneen maalais kaupunkiin ja maaseudulle jossa meillä iso talo n.200-300 neliömetriä:) puolivuotta täällä asuttuani ja kotiuduttuani minulle soitettiin ja kerrottiin äitini ampuneen itsensä,murruin täysin.Olin siis 9v sijaisperheessä,isä juoppona linnakundina jossain,veli hulluna juoppona jossain ja vielä kaiken lisäksi ilman äitiä.Onneksi siaisperheeni tuki täysillä ja nyt suru jo helpottaa.täytän siis ensikuussa 18v.ylä-aste ikäisenä rupesi kuulumaan elämään kapinointi,alkoholi ja tupakka ja ennen kaikkea pojat.masennuin koko ajan enemmän ja yritin itsemurhaa(lääkkeillä) viiltelin (tosin en esitellyt käsivarsiani kaikille vaan tein sen siksi että siällä oleva kipu helpottui kun näin sen verenä) Äitini(siis siais äitini) huomasi pahan olon ja lähetti terapeutille.minua ei kiinnostanut enää mikään.Tunsin olevani turha ja mitätön ihminen mutta jotenkin vanhempani saivat minut nostettua edes vähän ylöspäin.sain vahvat masennus lääkkeet ja oloalkoi helpottua.tapasin nykyisen kihlattuni kun olin 16 ja hän 18.Siittä minun parantuminen lähti kiitämään kohti parempaa.asuimme ensimmäisestä päivästä lähtien samankaton alla ja tällä hetkellä kultani on armeijassa (20v) me asumme yhdessä ja meillä on yhteinen koira.lapsikin olisi haaveissa.Alkoholia emme pahemmin juo noin yhden kerran kahdessa kuukaudessa saatamme ottaa vähän.Tupakoinnin lopetin heti sillä kultani ei hyväksynyt sitä alkuunkaan.Joten siis olen ollut siaisperheessä n.9vuotta ja se on ollut parhainta aikaa elämässäni.Olen saanut omasta mielestä parhaat vanhemmat joita maapäällään kantaa:)