Voiko olla totta että suurin osa lepakoista on jollain tavalla traumaattisia vai miksi sitä nyt oikein sanoisi. Tuttavapiirissäni on useita lepakoita ja tuntuu että kaikilla on jotain ihme ongelmia koko ajan. Yksi painii aina vaan oman itsetuntonsa kanssa ja on kaikintavoin sulkeutunut, toinen syö karkkia ja herkkuja joka murheeseen ja lihoo lihomistaan, kolmas on ilkeä narsisti muuten vaan, neljäs on ihan selkeä alkoholistin alku, viinaa menee järjettömät määrät ja aina kun on menokenkä jalassa niin siihen kuuluu aina hillitön kännääminen jne ja sen takia on laskut maksamatta ja velkaa joka suuntaan. IHAN TOTTA. Ja listaa vois vieläkin jatkaa.
Missä olis se aikuinen lepakko joka ei häpeä itseään, käy töissä, maksaa laskunsa, osaa pitää hauskaa ilman isoa määrää alkoholia, pitää itsestään huolta, ulkoilee ja urheilee, tykkää elämästä ja ystävistään, tekee kotitöitä koska viihtyy siistissä asunnossa, osaa jutella asioistaan ja tunteistaan, tykkää antaa ja saada kumppaniltaan hellyyttä ja läheisyyttä. Eipä ole tähän päivään asti näkynyt. Mä olen oikeasti tosi väsynyt ja kyllästynyt kaikkien ihmisten henkisiin ongelmiin. Sad.
Missä olis se aikuinen lepakko joka ei häpeä itseään, käy töissä, maksaa laskunsa, osaa pitää hauskaa ilman isoa määrää alkoholia, pitää itsestään huolta, ulkoilee ja urheilee, tykkää elämästä ja ystävistään, tekee kotitöitä koska viihtyy siistissä asunnossa, osaa jutella asioistaan ja tunteistaan, tykkää antaa ja saada kumppaniltaan hellyyttä ja läheisyyttä. Eipä ole tähän päivään asti näkynyt. Mä olen oikeasti tosi väsynyt ja kyllästynyt kaikkien ihmisten henkisiin ongelmiin. Sad.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Suurin osa ihmisistä on jollain tavalla traumatisoituneita, esim. alkoholistien lapsia on Suomi täynnä - se käy ilmi aika nopeasti, kun ihmisiin tutustuu vähän paremmin. Taidan täyttää useimmat kriteerisi ja tunnen joitakin muitakin melkein täyspäisiä, joten kai niitä vähemmän traumatisoituneitakin lesboja on.
Tehnyt mieli kysyä samaa ääneen mutta joku tulee kuitenkin heristämään etusormea että ei saa yleistää. Bullshit. Hyvin monet lepakot vaan on traumatisoituneita tai muuten ongelmaisia. Surullista mutta totta. Ongelmat tässä on itselläkin, mutta ei niihin saa takertua vaan on puskettava eteenpäin. On mietittava mitä oikeasti haluaa elämältänsä.
T: 'mistähän-tosiaan-löytyisi-se-tasapainoinen-ja-terveelliset-elämäntavat-omaava-toinen-puolisko'
ettei kukaan enää välitä, kukaan ei auta enää ihmisiä vaikeuksista ylös. Yhä nuorempana voidaan huonosti johtuen jo siitäkin että kotiolot eivät välttämätä täytä minkäänlaisia inhimillisyyden puitteita. Se tuki mitä ihminen tarvitsee kasvaakseen vahvaksi ja omilla jaloilla seisoakseen jää monella täysin väliin. On tietysti yksilöitä jotka huonosta alusta huolimatta nousee omille jaloilleen ja pärjää ja selviää, mutta enemmistö ei sellaisia ole.
Se on kurjaa nähdä ettei ihminen osaa itse enää pitää huolta elämänsä suunnasta, vaan antaa mennä vain.
Jos jokainen auttaisi vähän sitä kaveriaan, puuttuisi vähän tiukemmin siihen ja auttaisi niin ehkä moni saisi uuden alun tai edes kipinän ja vilauksen toivosta että asiat voivat olla toisinkin.
Se mitä sinä etsit ei ole mikään täsyin harvinaisuus, ehkä he eivät vain niin viihdy ravintoloissa ja heitä löytää enempi sieltä lenkkipolulta ja saleilta ja muista harrastuksien parista. Jos itse mietin missä liikumme niin me käydään syömässä kavereiden kanssa, leffassa, lenkillä, erilaisissa tapahtumissa, ihan vain kahvilla, jne. Ihan normi asioita. Kukaan meistä ei oikeastaan käytä alkoholia, joten jos käymme jossain yökerhossa niin se on kyllä sellainen muutaman tunnin keikaus. Loppuun asti ei jaksa olla, humalaiset ihmiset ei muutu illan mittaan hauskemmiksi, kuin ehkä omasta mielestään=)
Älä nyt anna muiden ongelmien väsyttää sinua tai luovu toivosta että löydät jonkun, eihän sinun tarvitse löytää kuin yksi ihminen, sellainen kunnollinen ja häen kauttaa tutustut varmasti useampaan. Joten etsi ystävää ihan ensin, laita ilmoitusta esim lenkki tai saliseurasta ja pidä silmäsi auki muuallakin kuin baareissa.
Älä vaivu epätoivoon tai kohta huomaat että se mielentila latistaa jokaisen pienekin positiivisen ajattelukyvin. Jos asut isommassa kaupungissa niin varmasti löytyy toimintaa missä kohdata muuallakin kuin raflassa. Laitat ilmoitusta johonkin hyvään paikkaan, en tiedä olisiko setan omilla sivuilla sitten apua ja niissä keskusteluista löytäisi jonkun samanhenkisen ketjun. Laitat vain mielikuvituksesi liikkeelle ja lähdet liikkeelle sillä mielellä että löydät alun. Ei sinun tarvitse heti etsiä täydellistä naista vaan samanhenkistä hyvää seuraa, sitä kautta sulle aukeaa uusia mahdollisuuksia. Joten nyt käännä se mieli positiiviselle asenteelle ja etsi ratkaisuja.
Tällä hetkellä asun yksin ja olen oikeasti tyytyväinen elämääni. En ole epätoivoinen ja etsi ketään, olen oikeasti vain jotenkin väsynyt siihen että ystävilläni on niin paljon näitä ongelmia. Toki he ovat ystäviäni siitä huolimatta. En vain aina jaksaisi ratkoa jotakin kriisejä ;) olisi kiva vaihteeksi viettää aikaa jonkun ihmisen kanssa jolta saisi jotain postiviivista energiaa sen sijaan että tuntuu että minusta imetään sitä kaiken aikaa. Uskon kyllä siihen että joskus se joku ihana "tavis" kävelee vastaan, ei minulla ole kiirekään ketään kumppania löytää, viihdyn omassa elämässäni muuten kyllä ihan hyvin.
Mä oon ihastunut suhun!
Ootsä vapaa?Tuu tänne ja hae mut sun viekkuu!Oot niin turvallisen tuntuinen, tarviin sut mun tyynyks;)
t.Mieli terve, sielu puhdas
kriteerit täyttävä, täysjärkinen kypsä nainen ;D
Miten hieno persoona olet lololololozzz! Olen paljolti lukenut sinun kirjoituksiasi:)
Hyvin mielenkiintoinen ihminen,ja varmasti varattu nainen ,hmm ja ihalijoita:)
Toivotan sinulle oikein Hyvää Kevään aurinkoisia päiviä:) Ja Ruusu.
Mengelet kehittäneet teille vielä(kään) täydellistä kumppania?
"Missä olis se aikuinen lepakko joka ei häpeä itseään, käy töissä, maksaa laskunsa, osaa pitää hauskaa ilman isoa määrää alkoholia, pitää itsestään huolta, ulkoilee ja urheilee, tykkää elämästä ja ystävistään, tekee kotitöitä koska viihtyy siistissä asunnossa, osaa jutella asioistaan ja tunteistaan, tykkää antaa ja saada kumppaniltaan hellyyttä ja läheisyyttä. "
Täytän nuo kriteerit ja tiedän pari muuta kaltaistani. Ainoa ongelma mihin olen törmännyt, kun olen treffeillä käynyt on se, että monella lesbolla on niin kiire sitoutumaan. Tämä antaa minulle sellaisen vaikutelman, että hänellä on jonkinlainen läheisyysriippuvuus. En pelkää sitoutumista, mutta haluan edetä hitaasti ja oppia tuntemaan hänet ja hän minut; keskustelemalla, harrastamalla jotain yhteistä juttua jne.
Millaista kiirehtimistä sitoutumiseen tarkoitat, siis sellasta joka tulee esiin jo treffailuvaiheeessa?
Mietin vain, että olenkohan itse juuri sellainen... Täytän myös nuo em. kriteerit. Myönnän että jos joku ihana nainen kolahtaa kunnolla, niin hän on mulle kaikki kaikessa..yritän toki peitellä sitä alkuvaiheessa, mutta aika nopeasti musta taitaa huomata että olen sen naisen pauloissa, asenteella "kaikki käy kulta". Alkuun se usein on molemminpuolista mutta ainakin nykyisessä "suhteessa" tuntuu että toinen antaa itselleen oikeuden kohdella välillä vähän huonomminkin.
Tällanen taitekohta tuntuu tosi pahalta, ja harkitsen vakavasti itseopiskelua että muuttaisin itseäni haastavammaksi persoonaksi. Umpirakastuneena vaan se tuntuu tosi vaikealta, silloin vain olen tosi joustava, sovitteleva ja toisen elämään sopeutuva. Sitten kun aikansa kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi niin kyl tuli sammuu sit aika äkkiä, ja yleensä lopullisesti.
Tää ei ehkä liipannut ihan tuota sitoutumiseen kiirehtimistä, mutta joskus olen pähkäillyt et olenko jonkin tasoinen läheisriippuvainen. Sit kun vietän huoletonta sinkkuelämää, olen tyytyväinen elämääni, rakastan itseäni ja olen tosi itsenäinen. Tuntuu että ihastumisen ja romanssin myötä muutun tosi paljon, ja voihan olla että toinen osapuoli vaan huomaa etten olekaan se sama ihminen johon alunperin ihastui vaan joku ihme nössö.
Olette varmaan kaikki tavanneet samaa naista, niin tutulta kuulostaa rivien välistä:)
Mitä on kuunnellut lepakoitten elämäntarinoita,niin kaikkien ongelmaisten takaa löytyy yksi tai useampi lapsuustrauma. Siis toki heteroillakin voi olla ollu vaikea lapsuus,ei sillä...Mutta.On myös lesboja,jotka on "lesboja" nuitten traumojen takia, ei sisäsyntyisesti. Niillä niitä aikuisiän ongelmiakin tuppaa sitten olemaan vielä enemmän,kun esitetään jotain mitä ei olla eikä kohdata itseä ja tapahtuneita. Siis ihan perus kyökkipsykka-settiä.
Olen huomannut ihan saman. Nuorempana ajattelin niitä ehkä vain kasvukivuiksi, mutta tuntuu, että lesbot, joilla näitä henkisiä ongelmia on, eivät sitten kasva koskaan aikuisiksi. Lapsuudesta löytyy monelta ihan varmasti juttuja, mistä moni asia kumpuaa, mutta mikä on, ettei asioita osata käydä läpi, käsitellä niin, että voisi elää eläämäänsä tasapainossa ja onnellisena?
Ne, me, tasapainoiset lesbot ollaan kotona parisuhteissamme. Tai jossain arjen pyörityksessä, ei näytillä.
Niin... traumoja on lapsuudessa ollut minullakin ja joutunut vaikeita asioita käymään läpi. En kuitenkaan kanna noita asioita mukanani vaan olen päässyt niistä yli ja jättänyt ne taakseni. Tuntuu vain että monien lepakoitten "elämäntehtävä" on elää kriisistä toiseen. Mun mielestä elämä on kiinnostavaa ilman jatkuvia kriisejäkin, paljon kiinnostavampaa itse asiassa ;o)
Surettaa jotenkin se kuinka monet ihmiset tuhlaavat elämänsä ongelmissa rypemiseen. Jotenkin toisaalta tunnen vähän itseni erakoksi kun en jaksa kuunnella ystävieni alituista valitusta elämän vaikeudesta vaan olen sitten mielummin tämänkin perjantain omissa oloissani. Kapakoissa en viihdy joten ne eivät kutsu näin perjantai-iltana lainkaan ja pienellä paikkakunnalla ei noita vaihtoehtojakaan paljon olisi.
"Umpirakastuneena vaan se tuntuu tosi vaikealta, silloin vain olen tosi joustava, sovitteleva ja toisen elämään sopeutuva."
Bingo. Normaalisti pidän itsenäisyydestäni ja päätäntävallastani kiinni takahampaita myöten, dominoin, ja yleisasenteeni varmaan vaikuttaa muutenkin jopa välinpitämättömältä ja kovalta. Auta vaan, kun sitten joskus harvoin tulee vastaan näitä ihmisiä, joiden kanssa asenne on luonnostaan erilainen heti alkumetreiltä. Se sitten myös on. Huh. Sen moodin toivoisi pystyvänsä kääntämään piiloon.
Itse kysymykseen - vissiin niitä tasapainoisia jossain on. Ei vaan ole niin kovin helppoa olla onnellinen; sehän suorastaan pelottaa, kun on tottunut kulkemaan kriisistä katastrofiin ja takaisin. :-)
Itse en taida olla sen paremmin tasapainoinen kuin erityisen ongelmainenkaan. Oikkuni ja fobiani tunnustan, mutta johan tämä elo rullaa.
Sä oot kyllä melkoinen vitsi! XD
Jos sun elämässäsi tapahtuu jokin TODELLINEN kriisi..... Onko mukavaa kun ystäväsi eivät kuuntele sua? Tollasta paskaa jauhavat vain ne jotka ovat onnekkaita, että elämä ei ole tuonut eteen TODELLISIA kriisejä. Kyse ei siis ole mistään sellaisesta kuin "Se ja se jätti mut. Se ja se petti mua".
Kannattaa myös muistaa että kriisi tai vaikka mielenterveysongelmat voivat kohdata ihan ketä tahansa. milloin vain.
Niin, olen todella käynyt läpi todellisia kriisejä. Alkoholisti-isäni kuoli nuorena, 17-vuotiaana muutin pois kotoa ja olen siitä lähtien pärjännyt omillani, olen ollut onnettomuudessa josta toipuminen kesti tosi kauan ja pakotti luopumaan rakkaasta urheilu-urasta, olen lisäksi sairastanut vaikean työuupumuksen mutta selvinnyt siitä jne ... mutta olen näistä selvinnyt, kääntänyt selviytymisen vahvuudeksi ja elämänasenteeni on postitiivinen. En vain jaksaisi aina olla se järkkymättömän vahva tyyppi johon voi nojautua vaan haluaisin joskus olla kavereiden kanssa joilla olisi myös jotain positiivista energiaa jaettavana ;o)
Ja juu, takana on kaksi pidempää ihmissuhdetta joissa loppujenlopuksi tunsin olevani enemmän terapeutti kuin tasavertainen kumppani...
No, toiset ymmärsivät pointtini ja joku ei. That´s life. Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille :o)
Se onkin ollut sun onni, että olet pystynyt käymään kriisisi läpi ja jättää ne taaksesi. Kaikista ei ole siihen, siitä se sairastuminen sitten alkaa. Heteronaisistakin löytyy kyllä niitä ongelmaisia, ollaan elämään tyytymättömiä, mutta ei olla valmiita tekeen mitään muutoksen suuntaan. Hyvää viikonloppua sullekin :)
niin ajattele sitten sitä, että kun löytää mukavan tyypin ja kaikki on niin maan perusteellisen hienosti, niin mitäs sitten jos puristaakin hammastahnaa väärästä päästä ja kaikki kaatuu siihen? (kuten heterot muistavat aina mainita, mistä riidat ja erkaantuminen aina alkaa, vaikka missään ei kolottaisi eikä viiraisi?).
Tarkoittaa varmaan sitä, että en lähtisi erottelemaan homoseksuaaliparisuhde kaavaa heteroseksuaalikaavoista. Voi tietysti olla, että suurempi prosenttiosuus osuus sellaiseen piirakanosaan, jossa halutaan tietyllä tavalla käsitellä ongelmia ja suurennellaan niitä, kun vertailukohdaksi on ehkä luotu joku barbie ja ken tyyppinen kuvio.
Muutenkin tuntuu, että se sanonta, -täydennät minua- on käsitetty homsek.piireissä väärin siten, että tarvitsen sinua täydentämään itseäni, jolloin voivat ajautua siihen pisteeseen, että niitä asioita käsitellään todellakin turhan ns.terapeuttis sävyisesti ja jää muut elämän hyvät asiat huomioimatta tai elämättä.
Ja koska harvoin tuntuvat edes pääsevän tuohon vaiheeseen, että joku täydentäisi, niin astuvat miinaan sen suhteen, että jäävät etsimään niitä vikoja toisesta, jotta voivat peilata omaa "täydellisyys"pisteitään toiseen, eivät siis koe riittävänsä itsenään ja saavansa toisesta voimaan, vaan he ikäänkuin hakevat toisesta jotain ns.heikkoutta tai vikaa, jotta voivat tuntea pärjäävänsä tai paremmuutta. Mikä tietysti vaikeuttaa aina kaikenlaisia kuvioita. Tasavertainen kumppanuuskäsite on hieno.
hyvän haastattelun Me Naiset lehdessä, jossa tangokuninkaalliset TR ja PH kertovat suhteestaan ja siitä, miten erosivat seitsemän avioliittovuoden jälkeen, mutta palasivat yhteen. Laitan tässä muutaman lainauksen, kun jotenkin kun tätä ketjua lukee, tulee sellainen mielikuva, että luullaan, että ongelmat tai ristiriidat olisivat jotenkin tavattoman outoja tai harvinaisia (tietysti ne todella vakavat ongelmat, jotka ilmenevät vakavina masennuksina tai alkoholismina ovatkin sitten niitä vakavia).
-Pitääkö tämän olla näin ylivoimaisen vaikeaa, miettivät laulajat, parisuhteestaan kolmisen vuotta sitten. Vanhat käsittelemättömät asiat nousivat pintaan yhä uudelleen, ja konfliktitilanteissa he jumittuivat omiin poteroihinsa. Tie oli noussut pystyyn.
Tiinan ja Petrin erossa ei ollut kyse rakkauden puutteesta, ja se teki asiasta monin verroin kipeämmän. Pertin mukaan Tiina on juuri sitä, mitä hän kumppaniltaan haluaa: tasavertainen, sanavalmis ja naisellinen nainen. Vähät rauhaiset hetket yhdessä kotona olivat niin arvokkaita, ettei kumpikaan halunnut sotkea niitä vaikeilla asioilla, vaan ne lakaistiin vuodesta toiseen maton alle. Pienistä asioista tuli suuria. Tiina sanoo olleensa kovilla oman jos toisenkin raadollisuuden kanssa. -Minulla on norsun muisti, jokin pieni, aivan muu asia saattoi nostaa pintaan muiston, että jaahas, söit mun eväät silloin ja silloin. Ei mitään kypsää käytöstä, mutta väsyneenä tuli usein olo, että paskaako minä tässä yritän, voin minä heittää pyyhkeen kehään.
Erossa ei ollut kysymys vain meidän yhdessäolostamme, vaan se oli meille molemmille kasvun paikka.Piti miettiä, miten on itse muuttunut, minkälaisen elämän haluaa ja mitä asioita olisi syytä tehdä toisin.
Vaikka Tiinalla on voimakkaat mielipiteet, hän on lapsesta saakka ollut myös kiltti. Ristiriita on aiheuttanut sen, että parisuhteessakaan hän ei ole saanut sanottua kantaansa ajoissa ääneen. Ja kun limiitit ovat täyttyneet, ne ovat myös paukkuneet. Vastapuolelle on voinut olla yllätys, että oho, menipä tämä pitkälle.
Sekä Tiina että Petri ovat temperamenttisia luonteita. Riidellessä toimimme ennen aina samalla kaavalla.
Kun ero tuli eteen, Petri olisi halunnut vielä vängällä yrittää, mutta Tiina ei.
Yhteenpalaaminen vaati asioiden perinpohjaista selvittelyä. Samoja juttuja jauhettiin kerta toisensa jälkeen, ja välillä oli pakko pitää taukoa.
-Se ei mennyt -aletaanko oleen- tyyliin. Kysymykset olivat paljon suorempia: sano suoraan, mikä on oma fiilis tällä hetkellä. On kauhea raskasta käydä kaikki kura läpi. toisinaan tuli olo, että jos vielä puhutaan, niin minulta tulee oksennus!
Nyt Tiina ja Petri ovat vakuuttuneita siitä, että vierellä on se oikea kumppani. Kenenkään muun ihmisen kanssa en voi jakaa asioita, kuten Tiinan, Petri sanoo. On vaikea kuvitella, että voisin kenenkään muuhun tuntea samanlaista yhteyttä kuin Peteen. Tiina komppaa.
Suhdemankelissa aikuistunut kaksikko ei suinkaan välttele riitelyä, koska tietää, että toinen kestää sen kyllä eikä lähde kävelemään. Provovoitumista he tosin osaavat välttää, koska nyt tietävät, mistä toisen reagointi johtuu.
-Olemme molemmat jo pienestä omaksuneet tyylin, että meidän yli ei kävellä!
Nyt yritämme olla vähemmän kärkkäitä. Vaikka turha minusta on sellaista muokata, ettenkö välillä tulistuisi, Petri sanoo. Hän on oppinut näkemään myös Tiinan työroolin taakse. Tiina tunnetaan hyvänä jätkänä, joka ei valita turhasta eikä diivaile. Se loi leimansa yhteiseloonkin. -Tiinan herkkyys ei päässyt esille sen rempseän ja poikamaisen käytöksen alta, Petri sanoo.
Ero opetti molemmille, että kun välillä käy kauempana, oppii arvostamaan kumppaniaan ja niitä yhteisiä hyviä asioita. Petrille selkeni myös, että ettei toista voi ohjailla vaan tämän on annettava olla mikä on.
-Minä yritän olla vähän pitkäpinnaisempi. Ehkä se onnistuu, kun olen vanha ja viisas. Nyt minun ei tarvitse hyperventiloida koko ajan, kun tiedän, että asiat järjestyvät.
Rakkaus on pariskunnalle syvää kiintymystä, toisesta huolehtimista ja hyvän mielen tuottamista. Minulla ja Tiinalla on ollut hankalia aikoja, mutta välillämme on jotakin sellaista, että vaikka emme osanneet olla yhdessä, emme osaa olla erilläänkään, Petri tiivistää. On vaikeaa kuvailla Peten merkitystä sanoin. Mutta se, mikä on tärkeintä, on isompaa. Se on tunne siitä, että hän on minulle hyvä ihminen, Tiina kertoo."
Siis varsin avoin haastattelu parisuhteesta ja sen tarkoituksesta, josta voisi jotain ajatuksia itse kukin saada.
kuulostipa tutulta, kaikki toi!!
Kummallista sekin, kun haluaisin, että ihmiset kertoisivat minulle ongelmistaan, niin minulle niitä ei kerrota, vaan jutellaan niitä näitä. Tylsii pinnalliset aiheet.
Oon miettinyt ihan samaa. Ja miksi tuntuu, että kaikki masentuneet yrittävät käyttää suhdetta parantumiseen? En halua enkä pysty olla kumppanilleni mikään terapeutti.
Itselläni oli teininä jonkinlainen angstimasennuskausi kaiken sen hämmennyksen sun muun keskellä, mutta eikö meillä kaikilla ole se siinä iässä...? Nykyään olen kuitenkin juuri kriteerisi täyttävä henkilö.
Itse olen pohtinut tätä sama usein... Eksäni ja eräs entinen säätöni esimerkiksi syövät kaiketi vielläkin vahvoja masennuslääkkeitä ja käyvät viikottain terapiassa ja eräs kaverini on jo vuosia ollut vakavasti masentunut jna ollut sen takia sairaalassakin... Listaa voisi jatkaa loputtomiin...
Huoh.. mistä sitä löytäsi täyspäisen kauniin tytön, joka ei jaksa murehtia elämän veemäisyyttä :/
Mielenkiintoinen aihe. Olen usein miettinyt samaa. Itselläni... noh, on vaikea perhetausta. En usko että sen vuoksi olisin kovinkaan seko, vaikka jälkiä se on jättänyt. Olen hyvä ihmistuntija, olen analysoinut myös omaa elämääni ja pyrkinyt kiinnittämään huomiota ja korjaamaan asioita, jotka eivät ole toimineet. Henkinen kapasiteettini on mielestäni aikamoinen. Terapeuttina olen tottunut olemaan myös. Pelkästään lesbot eivät ole traumaattisia, vaan myös homot. Olen miettinyt johtuisiko se siitä, että homot ja lesbot ovat ehkä keskivertoheteroa herkempiä. Aika moni joutuu teini-iässä tai nuorena pelkäämään että lähipiiri ja maailma eivät hyväksy asiaa, joka on homoseksuaaleille ihanin ja kamalin: rakkaus. Itsekin kävin aika pitkän tien tullakseni kaapista. Olen ulkonäöltäni naisellinen, joten minusta ei heti arvaa. Itse käyn töissä, koulussa ja minulla on laaja ystäväpiiri. Pidän teatterista ja kulttuurista, olen ulospäin suuntautunut ja minulla on ihan kiva koti. Silti tuntuu tyhjältä. Olen positiivinen luonteeltani, liiankin ehkä joskus. Haluaisin naisystävän, mutta "en pidä lesboista" juuri mainitsemiesi syiden vuoksi. Minusta on silti aika rankkaa sanoa, että minulla on kaikki kunnossa mutta muut sekoilevat. Meillä jokaisella on oma tapamme käsitellä asioita. Jos perhetaustat ovat mitä ovat, kaikki eivät välttämättä ole saaneet elämään samanlaisia eväitä. Lesbona Suomessa on tosi vaikeaa, koska täällä on ihmisiä muutenkin vähän. Minä sen tiedän jos kuka, koska itse ihastun itseäni vanhempiin naiselli¨siin naisiin joilla löytyy asennetta ja itsevarmuutta. Sellaisia ei kasva edes joka toisen puun oksalla. Mutta uskon että vielä jonain päivänä... Ja minulle riittää yksi. Sitä kannattaa odottaa vaikka vähän pidempäänkin :)
Vau, taidanpa olla tuon tekstin persuteella yksi niistä harvoista, jolla ei ole tollasia ongelmia tai muita vastaavia mielenterveydellisiä pulmia tai johonkin alkoholiin liittyen, ym. Eikä suhteiden puolelle vaikeuksia jne.
Nuori aikuinen lepakki :)
Perusteella... näköjään typottaminen on yksi ongelma ;D
Eikä muuten mitään traumojakaan ole lapsuudessa tullu.
En ikinä ole ollu kiinnostunu pojista/miehistä millään tavalla. Korkeintaan kaverina. Että kai sitä sen perusteella "puhdas" lesbo sitten on.
Tiedän kyllä lepakki-tuttuja joilla on vaikeuksia suuntaan tai toiseen, kun puhutaan omista sisäisistä konflikteista, mitkä voi näkyä masennuksena, ryyppäämisenä jne.
ei johdu seksuaaliseta suuntautumisesta toi, vaan se on ihan yleista suomessa että ihminen on masentunu, painii itsetunnon kans tai on alkoholisoitunu. suomessa joka neljäs ihminen on ollu masentunu tai on masentunu.
joten näillä mennään.
ONKO MEISTÄ IHMISISTÄ KUKAAN TÄYSIN KASASSA? MINÄ TAHDON TAVATA SEN JOKA ON SELVINNYT KOLHUITTA. ETTET OLISI ITSE SAIRASTUNUT VAHVUUTEEN ;)
Mitä oikeastaan tarkalleen ottaen etsit. Itsetunto-ongelmainen, karkin popsija ja alkoholistikin voi hoitaa laskunsa, pitää kotinsa siistinä, pitää huolta itsestään, ulkoilla, urheilla, tykätä ystävistään jne. Narsistilta onnisuu myös suurin osa mainitsemistasi jutuista. Eli mainitsemasi ongelmat eivät ole yhtä noiden vaatimustesi kanssa. Ihmiset ovat paljon moninaisempia kuin viestisi perusteella käy ilmi. Ja on se niinkin, että ihminen joka julistautuu "täydelliseksi" ihmiseksi, ei ole vielä oivaltanut omia kipupisteitään. Esim. siistiä asuntoa vaativa ihminen saattaa olla sisäisesti kaaoksessa ja yrittää näin hallita sisäistä ulkoisen kautta.
ja arkisen normaaleja naisia varmasti on paljonkin. Ilman ongelmia. Senhän nämä iänikuiset tarinat täällä todistavat.
Miksi eivät kaksi saman oloista naista sitten kohtaa toisiaan, eivät edes silloin, kun istuvat saman pöydän ääressä? Tätä olen usein miettinyt.
Voiko joissain tapauksissa syynä olla liiallinen samankaltaisuus? Jos treffeillä tapaat naisen, joka on itsevarma ja haluaa hoitaa kaiken, niin mitä, jos sinäkin olet sellainen? Ei toimi, ellei toinen anna periksi ja ole vähemmän ”vahva”. Toimivassa parisuhteessa toisen on jo käytännön syistä parempi antaa periksi enemmän, kuin toisen tyyliin: ”ei jaksa tapella joka asiasta”.
Jos kumpikin on itsenäinen ja ehkä liian kauan ollut yksin, niin vaikea on vastaan tulla – vaikka pitäisi, että pääsisi edes seurustelussa kalkkiviivoille.
Toinen ääripää on se, että treffaat naisen, joka on ”ihan sama mulle” ja ”päätä sä”- tyyppi. Huh huh, ei vois vähempää kiinnostaa.
No mihin johtopäätökseen tässä tullaan? Siihen, että ihanan normaaleja naisia on varmasti hurumycce, mutta pakko alkaa kouluttamaan itseään pois vanhoista kaavoista, jotka vain estävät paremman tutustumisen näihin naisiin :)
Olen ajatellut aivan samaa..en väitä ettei ihmisellä saisi olla ongelmia, mutta lepakot tuntuvat (yleistäen) olevan hyvin ongelmarikasta porukkaa :) Itse kun en etsi/halua ihmistä, jonka oljenkortena voisin toimia vaan ihmistä jonka kanssa elämän eteen heittämistä ongelmista voisi selvitä. Valitettavan usein vastausta ongelmiin haetaan suhteesta..
täällä on juuri sellainen nainen jota kuvailit tuossa loppuvaiheessa. olen urheilullinen, ripaus poikamaisuutta, mutta kuitenkin naisellinen, androgyyni siis ilmeisesti. en käytä alkoa, maksan laskuni ja viihdyn kotona yksinkin ja vielä paremmin hyvässä seurassa :) ota yhteyttä jos kiinnostuis.. ulkoluukkini: pituus 170, paino 59, hiukset tummat ja puolipitkät.