Te jokainen tiedätte sen. Ehkä. Mitä on olla yksin. Ihan yksin. Lähes aina.
Okei. Mulla on ihana poikaystävä, ja ihana ystävä, joka tosin asuu n. 50km päässä toisessa kaupungissa.
Kaikesta huolimatta. Koulussa olen ihan yksin. Joskus vietän aikaa yhen Miian kanssa, mutta en jaksa häntä aina. En tunne häntä sellaiseksi, joka vois olla mun ystävä. On hän ihan kiva ja tällasta, mutta...
Ei mua inhotakaan. Monetkin moikkaa ja jotkut sillon tällön vaihtaa muutaman sanan. Mutta ei mua kaivatakaan. Mun poissaoloa tuskin huomataan.
Oonko todellaki niin tylsä ja väritön, ettei mun seuraan hakeuduta. Älkää sanoko mulle, että hakeudu itse. Olen yrittänyt. Ei siitä mitään tule. Eikä mua kiinnostakaan ihmiset, joiden mielessä päällimmäisenä on kännien vetäminen ja perjantai-illan sekoilut. Tai sellaiset, jotka ajattelevat vain poikien iskemistä ja omaa upeaa egoaan. Tai ne, joiden elämässä koulunumerot ovat tärkeimpiä. Jotain siltä väliltä...sellainen, joka osaa realistisesti ajatella asioita ja tulevaisuuttaan. Terve järki ja päihteetön huumori mukaan.
Mä olen ihan erilainen ku moni muu. En polta, en vedä kännejä, mutta en nipotakaan kuin joku hullu. Monessa asiassa ajattelen ihan erilailla ku moni muu...jotkut mua vanhemmat tyypit sanookin, että olen kypsempi ku monet muut ikäiseni.
Toivoisin vain edes yhden kaverin samasta lukiosta jossa olen.
Mutta kohtaloon on kai tyydyttävä. Yritän ainakin. Elämä jatkuu, vaikka sitten yksin. Tunnen itseni yksinäiseksi koulussa, en oikeastaan muualla. Viihdyn kyllä näinkin, mutta silti kaipaan kaveria.
Ratkaisu tulee jos on tullakseen. Annan kaiken sujua omalla painollaan. Vaikkei tämä kohtalo mua hirveästi miellytäkään, mä hyväksyn sen. Kai olen vähän erakkoluonne.
Kiitokset voin antaa ihanalle poikaystävälleni, jonka kanssa oon seurustellu 1½ vuotta, ja ystävälleni, joka jaksaa mua tällaisena kuin olen. He ovat tukeneet mua, hyväksyneet mut sellaisen kuin olen. Ja he ovat nähneet myös sen toisen puolen minussa: villi, elämänmyönteinen, riehakas, hauska. He ovat myös kuulleet todelliset mielipiteeni.
En nimittäin helposti paljasta sisimpää minääni. Vain henkilöille, joihi todella luotan. Niinpä, kuva, jonka nämä koulukaverit ovat saaneet, ei ihan vastaa todellisuutta. Ehkä he ajattelevat mun olevan tylsä hikipinko, joka ei kulje iltaisin missään, eikä "revitä" ja on "äitin kiltti pikku tyttö". Niin, ja lesta kaikenlisäks. Olen ollut sellainen, mutta en ole enää.
Mutta. Itse asiassa. Mä en paljon välitä. Ajatelkoot kukin miten ajattelee. Jos on niin ahdasmielistä, ni olkoot. Joka näkee pinnan läpi, ja hyväksyy sen mitä näkee, tervetuloa tänne, ystävystymään.
Aurinkoista kesää kaikille jotka jakso lukee ja muillekin.
Okei. Mulla on ihana poikaystävä, ja ihana ystävä, joka tosin asuu n. 50km päässä toisessa kaupungissa.
Kaikesta huolimatta. Koulussa olen ihan yksin. Joskus vietän aikaa yhen Miian kanssa, mutta en jaksa häntä aina. En tunne häntä sellaiseksi, joka vois olla mun ystävä. On hän ihan kiva ja tällasta, mutta...
Ei mua inhotakaan. Monetkin moikkaa ja jotkut sillon tällön vaihtaa muutaman sanan. Mutta ei mua kaivatakaan. Mun poissaoloa tuskin huomataan.
Oonko todellaki niin tylsä ja väritön, ettei mun seuraan hakeuduta. Älkää sanoko mulle, että hakeudu itse. Olen yrittänyt. Ei siitä mitään tule. Eikä mua kiinnostakaan ihmiset, joiden mielessä päällimmäisenä on kännien vetäminen ja perjantai-illan sekoilut. Tai sellaiset, jotka ajattelevat vain poikien iskemistä ja omaa upeaa egoaan. Tai ne, joiden elämässä koulunumerot ovat tärkeimpiä. Jotain siltä väliltä...sellainen, joka osaa realistisesti ajatella asioita ja tulevaisuuttaan. Terve järki ja päihteetön huumori mukaan.
Mä olen ihan erilainen ku moni muu. En polta, en vedä kännejä, mutta en nipotakaan kuin joku hullu. Monessa asiassa ajattelen ihan erilailla ku moni muu...jotkut mua vanhemmat tyypit sanookin, että olen kypsempi ku monet muut ikäiseni.
Toivoisin vain edes yhden kaverin samasta lukiosta jossa olen.
Mutta kohtaloon on kai tyydyttävä. Yritän ainakin. Elämä jatkuu, vaikka sitten yksin. Tunnen itseni yksinäiseksi koulussa, en oikeastaan muualla. Viihdyn kyllä näinkin, mutta silti kaipaan kaveria.
Ratkaisu tulee jos on tullakseen. Annan kaiken sujua omalla painollaan. Vaikkei tämä kohtalo mua hirveästi miellytäkään, mä hyväksyn sen. Kai olen vähän erakkoluonne.
Kiitokset voin antaa ihanalle poikaystävälleni, jonka kanssa oon seurustellu 1½ vuotta, ja ystävälleni, joka jaksaa mua tällaisena kuin olen. He ovat tukeneet mua, hyväksyneet mut sellaisen kuin olen. Ja he ovat nähneet myös sen toisen puolen minussa: villi, elämänmyönteinen, riehakas, hauska. He ovat myös kuulleet todelliset mielipiteeni.
En nimittäin helposti paljasta sisimpää minääni. Vain henkilöille, joihi todella luotan. Niinpä, kuva, jonka nämä koulukaverit ovat saaneet, ei ihan vastaa todellisuutta. Ehkä he ajattelevat mun olevan tylsä hikipinko, joka ei kulje iltaisin missään, eikä "revitä" ja on "äitin kiltti pikku tyttö". Niin, ja lesta kaikenlisäks. Olen ollut sellainen, mutta en ole enää.
Mutta. Itse asiassa. Mä en paljon välitä. Ajatelkoot kukin miten ajattelee. Jos on niin ahdasmielistä, ni olkoot. Joka näkee pinnan läpi, ja hyväksyy sen mitä näkee, tervetuloa tänne, ystävystymään.
Aurinkoista kesää kaikille jotka jakso lukee ja muillekin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuinka vanha
Osittain tuntu siltä, että toi vois olla mun kirjottama.
Mäkin oon lähes aina koulussa yksin. Mä en koskaan vietä aikaa esim. meidän luokkalaisten tyttöjen kanssa. Edes tunneilla en paljookaan juttele niiden kanssa. Poikien kanssa kyllä enemmänkin, mutta en mä niidenkään kaa välitunteja oo.
Tällä paikkakunnalla mulla ei oo kun muutama kaveri. Yks niistä on mun entinen paras kaveri, joka ei oo tällä hetkellä missään koulussa ja jota mä näen tosi harvoin, tuskin koskaan. Mutta onneks sentään mun paras kaveri asuu tällä samalla paikkakunnalla, ja vieläpä naapurissa, n. 40 metrin päässä. Se vaan, että sitäkään mä en ehdi nähdä kovin usein, mutta sekin auttaa, että tiedän ainakin, että se on olemassa.
No, onneks mulla on sentään yks rakas urheiluharrastus, jossa pärjään. Siellä mulla on myös paljon kavereita, ja tunnen, että siellä mut hyväksytään just tällaisena ku oon. Harmi vaan, että suurin osa niistä kavereista asuu ihan eri puolella Suomea ku mä. Mutta nään mä niitä onneks yleensä muutaman kerran kuukaudessa.
Mutta sitten siihen alkuperäiseen. Eli kaikista noista kavereista huolimatta, mä oon koulussa lähes aina yksin, koska nuo kaverit ei joko asu samalla paikkakunnalla, tai sitten ne on mua vanhempia, niin kuin tuo paras kaverikin, joka on jo lukiossa.
Mä oon ite siis ysillä. Se hyvä tässä on, että mä en oo vielä lukiossa. Mä muutan lukioon yhelle toiselle paikkakunnalle, ja siellä mulla on ainakin hyvät mahdollisuudet tutustua uusin ihmisiin ja saada kavereita ja "aloittaa uus elämä".
Onneks ei oo kuitenkaan tätä yläastetta enää jäljellä kun puolitoista viikkoa. Tai no, mä en oo enää koulussa kun neljänä päivänä, kun mulla on tuohon harrastukseen liittyviä juttuja. Eipähän tartte enää seisoskella aina yksin välitunneilla, istua yksin ruokalassa syömässä...
Toisaalta mä lähen aika haikein mielin yläasteelta. Tiiän, etten tuu moniakaan ihmisiä sieltä enää näkemään. Siellä olis ollu muutamia tutustumisen arvoisia ihmisiä, etenkin yks poika... =)
Että näin.
Mihin tiesi vie lukioon vai amikseen
Sinä, "tyttö-88" loistava päätös kun lähdet muualle lukioon! Itse olin yläasteella myös täysin yksin, joka johtui siitä että olen täysin raitis, enkä siis "ollt tarpeeks cool" ollakseni muiden luokkalaisten kanssa heidän mielestään, ei sen puoleen, sellaista seuraa en kaivannutkaan. Päätin lähteä lukioon jossa kukaan ei tiedä taustaani... Ajattelin niin ehkä tutustua uusiin ihmisiin. Ja niin kävi! Sain aivan loistavia ystäviä, ei raittiita, mutta ei sen väliä koska he kunnioittavat päätöksiäni. Minulla nyt lukiossa siis on 5ystävää, eli enemmän kun mulla koko lapsuudessani oli yhteensä! Ja täytyy myöntää että olen onnellinen:) Heitä vaan ärsyttää osittain se, että vieläkin, kysyn usein, häiritsenkö, olenko tiellä, ärsytänkö, anteeksi ym. Se on jäänyt elämään muhun, että aina olen toisten tiellä...
Niin, siinähän se jo oli.
Mulla on osittain samasta syystä kun sulla niin vähän kavereita. Siis kun mä en halua enkä ehdi olla joka perjantai kaupungilla ryyppäämässä enkä oo polttamisestakaan innostunu, enkä ymmärrä mikä siinä on niin hienoo. Sen takia mä oon niistä joistakin kavereista etääntynykin. Mua ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta sellanen touhu, ja sitä paitsi tuon harrastuksen takia mä oon perjantaisin yleensä nukkumassa siihen aikaan, kun muut lähtee kaupungille, koska mun on yleensä lauantaisin herättävä esim. kisoihin tosi aikaisin.
Mä lähden siis urheilulukioon, koska oon maajoukkueessakin tuossa harrastuksessa. On siellä lukiossa mulla jo muutama tuttu näin ennestään, oon tutustunu niihin tän harrastuksen parissa. Mä tiiän, että ne ainakin hyväksyy mut.
Sen lisäks on yks poika, joka on kyllä myös mun hyvä kaveri. Sen kanssa mä aion siellä lukiossa käydäkin, tai siis mä kuljen sen kyydillä sinne. Se on kans täältä kotoisin ja on ollu nyt kaks vuotta siellä lukiossa. Me tullaan siis olemaan kaks vuotta yhtäaikaa siellä lukiossa, koska se käy sen lukion neljään vuoteen. Mä oikein odotan, että me päästään kulkemaan sinne yhdessä, koska mä tiiän että niillä matkoilla meistä tulee entistä läheisempiä. Tällä hetkellä tän pojan pikkuveli on yks mun parhaista kavereista.
Mä oon myös huomannu, että musta tuntuu usein just tuolta kun sustakin, siis että oon vaan jonkun tiellä tai jotain. Tänään, kun näin just tuota poikaa, kuka on jo siellä urheilulukiossa, niin kysyinkin siltä, että eihän sitä vaan oikeesti haittaa että mä tuun sinne samaan lukioon. No, kyllähän se sano, että sitä ei haittaa, ja kyllä mä sen uskonkin. Mutta silti mä vaan halusin varmistaa. Välillä musta on jopa tuntunu, että tää poika saattais olla musta kiinnostunu, mutta välillä taas tuntuu, että ei oo. No, joka tapauksessa se on mun hyvä kaveri. Onneks alkaa kesälomakin, niin mä nään sitä melkein joka päivä, kun me käydään yhdessä harjoittelemassa ja kisoissa ym. =)
Muita mä en sitten sieltä lukiosta tunnekaan. Mutta siellä on varmaan helppo tutustua niihin muihin ihmisiin, koska niillähän on oikeestaan aika samanlainen tilanne kun mullakin, siis että ne ei tunne sieltä kovinkaan monta ihmistä, jos tuntee ketään.
joo no tuota tuota...:) sulla on aika paljo nuita vaatimuksia..tai olet aika kriittinen... kantisisko vähän relata...älä myöskään ole vanhus... jos haluat saman ikäisiä kavereita niin käyttäydy niinkö sen ikäset... oisko poikaa tämmönen systeemi?..:D