Hei.
Kohta puoli vuotta olen ollut aivan erillainen käytökseltään, kuin ennen.
Olen huomannut itsessäni ja jopa vanhemmatkin ovat huomanneet minussa väsymystä, agressiivisuutta, sekä vähän alakuloisuutta ja minua ei kamalasti enään mikään kiinnosta, varsinkaan koulunkäynti.
Jatkuvasti olen poissa koulusta ja kaverit kyselevät missä sitä taas oltu.
Kun olen väsynyt olen myös hyvin hermostunut ja vihainen.
Etenkin kun noin 3kk takaperin kävin erään vanhan kaverin kimppuun, kun pinna paloi. Normaalisti en ehkä olisi tehnyt sellaista.
Koulusta lähtenyt raivospäissään kotiin, kun hermot mennyt.
Pieni vika kännykässä sai minut hajottamaan koko kännykän, sekä hajotin erään tuolin raivospäissään.
Olen kyllä hieman herkkä ihminen ja joskus otan jonkun asian todella raskaasti, kuin taas joistain asioista en piittaa paskaakaan.
Puhunut kyllä olen, mutta siinä olen todella huono, koska yleensä purskahdan itkuun.
Kaikkea sitä on koettu, kuten vanhenpien ero ja ikää silloin oli 13 minulla, mutta olihan se silti kova paikka. Viime syksynä päättynyt pitkä seurustelu suhde, jonka otin ehkä liiankin raskaasti, vaikka siitäkin on jo aikaa silti vähän surettaa. Olen kyllä yrittnyt keksia keinoja miten päästä unhottamaan asia, kuitenkaan kovin helppoa se ei aina ole.
Käväistiin eilen lääkärissä, kun äitini alkaa olemaan jo todella huolissaan raivareista.
Eipä siitä lääkärin käynnistä mitään apua ollut, kun minulta kysyttiin mikä minua vaivaa, jonka jälkeen sitten lääkäri oli kiinnostunut eilisen päivän tapauksista ja murheista ja siinä samassa purskahdin taas itkuun ja häippäsin koko laitoksesta.
En haluaisi myöntää että olen masentunut, sillä en halua mitään hullun papereita.
Apua kuitenkin haluan mikäli tämä viellä jatkuu, joka ei ole normaalia.
Välillä tuntuu siltä että pitäisi ampua aivot pihalle, kun olo on aivan paska, mutta välillä taas olen pirteä.
Onko jollain kokemusta mitä pitäisi tehdä? Kiitos
Kohta puoli vuotta olen ollut aivan erillainen käytökseltään, kuin ennen.
Olen huomannut itsessäni ja jopa vanhemmatkin ovat huomanneet minussa väsymystä, agressiivisuutta, sekä vähän alakuloisuutta ja minua ei kamalasti enään mikään kiinnosta, varsinkaan koulunkäynti.
Jatkuvasti olen poissa koulusta ja kaverit kyselevät missä sitä taas oltu.
Kun olen väsynyt olen myös hyvin hermostunut ja vihainen.
Etenkin kun noin 3kk takaperin kävin erään vanhan kaverin kimppuun, kun pinna paloi. Normaalisti en ehkä olisi tehnyt sellaista.
Koulusta lähtenyt raivospäissään kotiin, kun hermot mennyt.
Pieni vika kännykässä sai minut hajottamaan koko kännykän, sekä hajotin erään tuolin raivospäissään.
Olen kyllä hieman herkkä ihminen ja joskus otan jonkun asian todella raskaasti, kuin taas joistain asioista en piittaa paskaakaan.
Puhunut kyllä olen, mutta siinä olen todella huono, koska yleensä purskahdan itkuun.
Kaikkea sitä on koettu, kuten vanhenpien ero ja ikää silloin oli 13 minulla, mutta olihan se silti kova paikka. Viime syksynä päättynyt pitkä seurustelu suhde, jonka otin ehkä liiankin raskaasti, vaikka siitäkin on jo aikaa silti vähän surettaa. Olen kyllä yrittnyt keksia keinoja miten päästä unhottamaan asia, kuitenkaan kovin helppoa se ei aina ole.
Käväistiin eilen lääkärissä, kun äitini alkaa olemaan jo todella huolissaan raivareista.
Eipä siitä lääkärin käynnistä mitään apua ollut, kun minulta kysyttiin mikä minua vaivaa, jonka jälkeen sitten lääkäri oli kiinnostunut eilisen päivän tapauksista ja murheista ja siinä samassa purskahdin taas itkuun ja häippäsin koko laitoksesta.
En haluaisi myöntää että olen masentunut, sillä en halua mitään hullun papereita.
Apua kuitenkin haluan mikäli tämä viellä jatkuu, joka ei ole normaalia.
Välillä tuntuu siltä että pitäisi ampua aivot pihalle, kun olo on aivan paska, mutta välillä taas olen pirteä.
Onko jollain kokemusta mitä pitäisi tehdä? Kiitos
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jotenkin sydäntä särkevää oli tekstiäsi lukea.
Kaipaat selvästikin nyt apua, sillä mistään kaamosmasennuksesta ei todellakaan ole kyse. Pieni tauko kaikesta ei myöskään olisi pahitteeksi.
Yritä puhua asioista, vaikka se vaikeaa olisikin. Vielä vaikeampaa on kuitenkin pitää ne sisällä oman pään sisällä, jossa ne pakkautuvat enemmän kokoon ja tekevät olosta aina vain tukalamman. Ei tämä kaikkiin tietenkään välttämättä päde, mutta ajatusten purku saattaa myös vähentää agressiivisuutta. Jos vanhemmille ei viitsi tai kehtaa pukahtaa niin kaverin korva, jos sellainen luottohenkiö sattuisi löytymään on hyvä apu. Jos itkettää, niin anna tulla vain! Sen avulla on hyvä puhdistaa ilmapiiriä.
Ymmärrän kyllä tuon lääkäri-kohtauksen, ei siinä tilanteessa voi oloaan kovin mukavaksi tuntea.
Omakohtaista kokemusta on ja suoraan sanottuna haistatin pitkät ja lähdin kävelemään, sopivan henkilön löytämiseen meni oma aikansa, mutta pian sekin löytyi, vaikkakin joidenkin asioiden käsittely on vaikeaa ja vierastusta edelleen näitä psykologeja ja terapeutteja, etenkin lääkäreitä kohtaan löytyy. Karkea totuus on vain se, että he yrittävät auttaa, vaikkakin jotkut vaikuttavat hieman kylmähköiltä alkuun. Älä pelkää, et sinä mitään hullunpapereita saa, ota vain apu rohkeasti vastaan ja kohtaa totuus niin pääset toivon mukaan mahdollisimman nopeasti ahdingostasi pois.
Jaksamisia! :---)