Sanotaan että 18 vuotiaana ihminen on elämänsä huipussa, tervein ja onnellisin.
Mutta joskus tuntuu, että elämä lipuu ohitse. Minunhan pitäisi olla kyydissä, mutta huomaankin istuvani rannalla, huudellen vain perään.
Elämäni 18 vuosi on kohta ohitse. Paljon jäi saavuttamatta, mutta saavutin huomattavasti enemmän kuin mitä menetin. Olen tyytyväinen kaiken materialistisen ja tiedollisen pääoman suhteen, mitä saavutin. 18 ikävuoteni oli oikeastaan tähän saakka sivistävin ja henkisesti kehittävin. Sen suhteen voin siis olla hyvin tyytyväinen.
Mutta yksi asia jäi. Se on uupunut jo kahdelta viime vuodelta. Se rakkaus, mitä kaikki tavoittelevat. Sitä en koskaan saavuttanut. Läheltä kuitenkin piti! Jopa muutama piti torjua ja hätistellä pois. Mutta loppupeleissä ketään ei jäänyt rinnalleni. Nyt sitä vain miettii, mitä tein väärin? Vai mitä olisi pitänyt tehdä toisin?
Nyt sitä sitten vain on ja ihmettelee. Sinänsä se, että sitä ei rakkautta löytynyt, ei haittaa. Tiedän, että niille on vielä aikaa. Kuitenkin koen, että nuoruus eletään vain kerran, ja se alkaa olla jo lopuillaan. Kuinka paljon viimeisistä teinivuosistani jäi puuttumaan? Olisinko ollut onnellisempi? Olin kolme vuotta sitten melko pitkässä suhteessa, mutta lopulta siitäkään ei jäänyt kovin hyvä maku. On tietyllä tavalla ahdistavaa aikuistua, kun jää ajattelemaan, mitä jäi kokematta. Melkeinpä aivan harmittaa. Ajattelee, kuinka paljon itsellä olisi ollut rakkautta jaettavana. Ja romantiikkaa vasta olisikin löytynyt! Haaveilin kaikenlaisista kävelyretkistä, romanttisista illallisista. Vain se tyttöystävä enää puuttuisi. Ja puuttuu edelleen. Hyvä sunnitelma, kertakaikkiaan. Toteutus kuitenkin jäi vajaaksi.
Nyt olen jo luopunut näistä haaveista. Lähden kesällä armeijaan. Olen siis oikeastaan luovuttanut jo koska en usko että kukaan enää viitsii ryhtyä suhteeseen, kun tietää ettei näe minua vuoteen. No, tämän jälkeen aloitan opiskelut. Silloin ollaan jo aikuisia. Ehtiihän sitä silloinkin, mutta silti jää tunne, että jotain jäi uupumaan. Tunteessa on varmasti mukana haikeutta. Kuten oli oikeastaan jo tämän viestin kirjoittamisessakin.
Olipas mukava vuodattaa tähän ajatuksia. Jos jaksoitte lukea, kiitos. Suurempi hyöty tästä kuitenkin oli itselleni. Voi olla, että on turhaa edes painaa lähetä- painiketta, koska olen jo tyytyväinen kun sain ajatukseni näin paperille. Taidan silti tehdä sen, ehkä vain teidän iloksenne. Ties vaikka joku kykenee samastumaan minuun.
Terveisin
minä.
P.S http://www.youtube.com/watch?v=rOvcoY10xMg kuuntelin tätä kirjoittaessa :) Hieno kappale, kertakaikkiaan.
Mutta joskus tuntuu, että elämä lipuu ohitse. Minunhan pitäisi olla kyydissä, mutta huomaankin istuvani rannalla, huudellen vain perään.
Elämäni 18 vuosi on kohta ohitse. Paljon jäi saavuttamatta, mutta saavutin huomattavasti enemmän kuin mitä menetin. Olen tyytyväinen kaiken materialistisen ja tiedollisen pääoman suhteen, mitä saavutin. 18 ikävuoteni oli oikeastaan tähän saakka sivistävin ja henkisesti kehittävin. Sen suhteen voin siis olla hyvin tyytyväinen.
Mutta yksi asia jäi. Se on uupunut jo kahdelta viime vuodelta. Se rakkaus, mitä kaikki tavoittelevat. Sitä en koskaan saavuttanut. Läheltä kuitenkin piti! Jopa muutama piti torjua ja hätistellä pois. Mutta loppupeleissä ketään ei jäänyt rinnalleni. Nyt sitä vain miettii, mitä tein väärin? Vai mitä olisi pitänyt tehdä toisin?
Nyt sitä sitten vain on ja ihmettelee. Sinänsä se, että sitä ei rakkautta löytynyt, ei haittaa. Tiedän, että niille on vielä aikaa. Kuitenkin koen, että nuoruus eletään vain kerran, ja se alkaa olla jo lopuillaan. Kuinka paljon viimeisistä teinivuosistani jäi puuttumaan? Olisinko ollut onnellisempi? Olin kolme vuotta sitten melko pitkässä suhteessa, mutta lopulta siitäkään ei jäänyt kovin hyvä maku. On tietyllä tavalla ahdistavaa aikuistua, kun jää ajattelemaan, mitä jäi kokematta. Melkeinpä aivan harmittaa. Ajattelee, kuinka paljon itsellä olisi ollut rakkautta jaettavana. Ja romantiikkaa vasta olisikin löytynyt! Haaveilin kaikenlaisista kävelyretkistä, romanttisista illallisista. Vain se tyttöystävä enää puuttuisi. Ja puuttuu edelleen. Hyvä sunnitelma, kertakaikkiaan. Toteutus kuitenkin jäi vajaaksi.
Nyt olen jo luopunut näistä haaveista. Lähden kesällä armeijaan. Olen siis oikeastaan luovuttanut jo koska en usko että kukaan enää viitsii ryhtyä suhteeseen, kun tietää ettei näe minua vuoteen. No, tämän jälkeen aloitan opiskelut. Silloin ollaan jo aikuisia. Ehtiihän sitä silloinkin, mutta silti jää tunne, että jotain jäi uupumaan. Tunteessa on varmasti mukana haikeutta. Kuten oli oikeastaan jo tämän viestin kirjoittamisessakin.
Olipas mukava vuodattaa tähän ajatuksia. Jos jaksoitte lukea, kiitos. Suurempi hyöty tästä kuitenkin oli itselleni. Voi olla, että on turhaa edes painaa lähetä- painiketta, koska olen jo tyytyväinen kun sain ajatukseni näin paperille. Taidan silti tehdä sen, ehkä vain teidän iloksenne. Ties vaikka joku kykenee samastumaan minuun.
Terveisin
minä.
P.S http://www.youtube.com/watch?v=rOvcoY10xMg kuuntelin tätä kirjoittaessa :) Hieno kappale, kertakaikkiaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.