Meidän koulussa ysillä on yks poika, olkoon nyt tässä vaikka Mikko. Se on mua vuoden vanhempi, eli on siis jääny kerran luokalleen.
Sillä menee koulu tosi huonosti, eikä kotonakaan mee paljoo paremmin. Vanhemmat on työttömiä, ja en oo varma onko sen porukat eronnukin. No, ainakin äitinsä kanssa se asuu. Niillä ei oo paljoa rahaakaan, siis kyllä mä tiiän, että ne pärjää, mutta aina se ei pysty tuomaan esim. kouluun kotsan tunneille ruoka-aineksia, jos tarvii tuoda kotoo johonkin leivokseen vaikka jotain aineita.
Mä oon ennen pitäny Mikkoo sellasena vähän tyhmänä (siis en niinkään älykkyydeltään, vaan sen tekemisten ym. perusteella). Se oli kuitenkin mun kanssa kesällä samalla riparilla, ja siellä mä tajusin, että se on oikeesti ihan mukava ja hyvä tyyppi. Siis en mä ihastunu siihen tai mitään, mutta mä vaan tajusin, että ei se oikeesti oo sellanen, minkälaisen kuvan siitä saa esim. koulussa. Siitä vaan on tullu sellanen varmaan olosuhteiden pakosta.
Mikon itsetunto on ihan nollassa. Koulussakaan se ei jaksa enää edes yrittää mitään, koska se tietää, että opettajat vaan moittii sitä, vaikka ainakin mä tiiän, että kyllä se parhaansa haluais yrittää. Se ei vaan enää jaksa edes yrittää, kiitos opettajien.
No, nyt yks päivä me pelattiin koulussa pesäpalloo. Se oli mun kaa samassa joukkueessa. Siihen sitten tuli meidän koulun OPOkin kattomaan sitä peliä. Sitten tuli Mikon vuoro lyödä. Se osu palloon tosi hyvin ja pääs juoksemaan, juoksi jopa kunnarin. Myöhemmin se juos vielä kotipesäänkin. Siinä me sitten katsoessa tajuttiin, että se juoksee tosi kovasti ja hyvin. Kehuttiinkin siinä sitä sitten melkein kilpaa, ja OPOkin sano, että Mikkohan vois vaikka alkaa oikeesti harjoittelemaan ja kilpailemaan, pärjäis varmasti.
Sillon mä oikein näin, miten iloinen Mikko oli, kun sitä kerrankin kehuttiin, eikä aina vaan sanottu, mitä se ei osaa tehdä tai mitä se tekee väärin. Mä itekin tulin niin hyvälle mielelle, kun näin miten ne pienet kehut niin pienestä asiasta piristi sitä.
Eli tällä kirjoituksella mä halusin kai sanoo vaan sen, että miettisitte vähän, mitä sanotte toisille. Toisia ihmisiä tuollaiset pienetkin asiat piristää tosi paljon. Aina pitäis muistaa sanoa niitä positiivisia asioita, eikä vaan negatiivisia. Pitäis ajatella, että lasi on puoliksi täynnä eikä puoliksi tyhjä. Tai jos sulla on esim. kymmenen karkkia, ja niistä kuusi tippuu, niin pitäis ajatella, että jäipa sentään neljä jäljelle.
Tuosta Mikon jutusta ainakin mä tajusin, miten pienilläkin asioilla voi olla tosi suuri vaikutus. =)
Sillä menee koulu tosi huonosti, eikä kotonakaan mee paljoo paremmin. Vanhemmat on työttömiä, ja en oo varma onko sen porukat eronnukin. No, ainakin äitinsä kanssa se asuu. Niillä ei oo paljoa rahaakaan, siis kyllä mä tiiän, että ne pärjää, mutta aina se ei pysty tuomaan esim. kouluun kotsan tunneille ruoka-aineksia, jos tarvii tuoda kotoo johonkin leivokseen vaikka jotain aineita.
Mä oon ennen pitäny Mikkoo sellasena vähän tyhmänä (siis en niinkään älykkyydeltään, vaan sen tekemisten ym. perusteella). Se oli kuitenkin mun kanssa kesällä samalla riparilla, ja siellä mä tajusin, että se on oikeesti ihan mukava ja hyvä tyyppi. Siis en mä ihastunu siihen tai mitään, mutta mä vaan tajusin, että ei se oikeesti oo sellanen, minkälaisen kuvan siitä saa esim. koulussa. Siitä vaan on tullu sellanen varmaan olosuhteiden pakosta.
Mikon itsetunto on ihan nollassa. Koulussakaan se ei jaksa enää edes yrittää mitään, koska se tietää, että opettajat vaan moittii sitä, vaikka ainakin mä tiiän, että kyllä se parhaansa haluais yrittää. Se ei vaan enää jaksa edes yrittää, kiitos opettajien.
No, nyt yks päivä me pelattiin koulussa pesäpalloo. Se oli mun kaa samassa joukkueessa. Siihen sitten tuli meidän koulun OPOkin kattomaan sitä peliä. Sitten tuli Mikon vuoro lyödä. Se osu palloon tosi hyvin ja pääs juoksemaan, juoksi jopa kunnarin. Myöhemmin se juos vielä kotipesäänkin. Siinä me sitten katsoessa tajuttiin, että se juoksee tosi kovasti ja hyvin. Kehuttiinkin siinä sitä sitten melkein kilpaa, ja OPOkin sano, että Mikkohan vois vaikka alkaa oikeesti harjoittelemaan ja kilpailemaan, pärjäis varmasti.
Sillon mä oikein näin, miten iloinen Mikko oli, kun sitä kerrankin kehuttiin, eikä aina vaan sanottu, mitä se ei osaa tehdä tai mitä se tekee väärin. Mä itekin tulin niin hyvälle mielelle, kun näin miten ne pienet kehut niin pienestä asiasta piristi sitä.
Eli tällä kirjoituksella mä halusin kai sanoo vaan sen, että miettisitte vähän, mitä sanotte toisille. Toisia ihmisiä tuollaiset pienetkin asiat piristää tosi paljon. Aina pitäis muistaa sanoa niitä positiivisia asioita, eikä vaan negatiivisia. Pitäis ajatella, että lasi on puoliksi täynnä eikä puoliksi tyhjä. Tai jos sulla on esim. kymmenen karkkia, ja niistä kuusi tippuu, niin pitäis ajatella, että jäipa sentään neljä jäljelle.
Tuosta Mikon jutusta ainakin mä tajusin, miten pienilläkin asioilla voi olla tosi suuri vaikutus. =)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oon samaa mieltä! Tommosia kun ois enemmän, niin kyllä koulussa olis parempi yhteishenki!!!
Hyvää Kesää sullekin ja sille ''Mikolle''
mutta hei, nythän kannattaa ajatella että onneksi meistä edes jotkut tajuaa tuon asian ja yleensäkki miettii noita asioita... ! :)
jos vaan olis enemmän ihmisiä jotka tajuis ton saman asian...