12/13 vuotias

huolestunut kasvusta

Mitä voi vaatia tuon ikäiseltä teininalulta? Eikö tuon ikäisen pitäisi käytännössä osata perus arkisia juttuja tehdä itsenäisesti (pukea, hoitaa itsensä kouluun, siivota huone, halkaista leipä yms) ja kantaa omista velvollisuuksista vastuuta? Eikö ole ihan normaalia päästää tyon ikäinen lapsi yksin luistelemaan tai käymään kaupassa tai pyöräilemään lähikortteleita päivisin yms?

Kuinka moni antaa hyvänyön halin vielä tuon ikäiselle, onko oikein kieltäytyä siitä? Muistelenko omaa lapsuuttani/nuoruuttani ihan väärin kun muistelen, että silloin oltiin todella omatoimisia. Osattiin tehdä asioita itse, vanhemmat saivat olla joka päivä rauhassa eikä koko ajan vaadittu niiltä huomiota. Osattiin tehdä asioita yksin ja kun vanhemmat sanoivat, että nyt ollaan hetki hiljaa niin silloin oikeasti oltiin hiljaa?

Miten saa puheripulin loppumaan ja nuoren ymmärtämään, että hänen äänensä ei ole tärkein? Ja että pitää ymmärtää antaa jokaiselle talon asukkaalle oma rauha ja tulkitsemaan ihmisiä sen verran, että näkee koska jättää rauhaan?

27

2688

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • MarjutR

      Ilman muuta pitää perusjutut osata hoitaa itsenäisesti, mm. nuo luettelemasi. Ja tottakai tuon ikäiset liikkuvat itsenäisesti, luistelemassa, kaupassa, leffassa ym.

      Mutta, mutta. Pieniähän nuo vielä ovat. En torjuisi seuraa enkä puheripulia. Ja ilman muuta halataan niin kauan kuin lapsi sitä haluaa. Toki nuorelle voi tulla aikoja/päiviä, kun ei halata, tai se loppuu kokonaan, mutta kyllä meillä vielä halataan 18-vuotiaan pojan kanssa ihan joka ilta (jos ollaan molemmat kotona) ja samoin 16-vuotiaan tytön kanssa. Nuoret kaipaavat usein seuraa, tulevat tekemään läksyjä siihen keittiön pöydän ääreen, missä muutkin ovat lähellä. Arkisella läsnäololla saa paljon aikaa, joskus jutellaan ihan joutavia, mutta siitä syntyvät sitten joskus ne elämää suuremmatkin keskustelut.

      Jos olet vanhempi, niin älä hyvä ihminen torju nuortasi.

      • fefee

        Itseasiassa olen tässä "äitipuolen" roolissa. Itselläni ei ole entuudestaan lapsia ja tavallansa yhtäkkiä tuon ikäinen lapsi tullut mukaan elämään ja välillä tietyt asiat kummastuttaa, koska ei ole elänyt sitä 12 vuotta lapsen kanssa ja nähnyt sitä kasvua. Ehkä siis siksi joitakin asioita vaikea ymmärtää, kun peilaa asioita omaan lapsuuteen/nuoruuteen. Shokkinahan tuli itselleni se, että tuo lapsi ei oikein osaa tehdä tiettyjä perusasioita itse. Tämä johtuu tietääkseni siitä, että hänen äitinsä ei ole antanut tehdä mitään eikä ole antanut asettaa lapselle sääntöjä eikä opettaa lapselle itsenäisyyttä. Mielestäni tietynlainen itsenäinen toiminta pitäisi olla jo hallussa. Opetin viime kesänä lapsen mm. käymään yksin kaupassa, opetin hälle mikä on appelsiini, opetin kulkemaan keskustassa tienylityksiä, opetin halkaisemaan sämpylän, opetin juuri senkin että pientä vauvaa täytyy yleensä imettää yms... Siis paljon perusasioita on kateissa joita oikeasti tarvitaan. Sääntöjä on lapselle asetettu vasta hänen vanhempiensa eron jälkeen ja minäkin pidän niistä kiinni kun yhdessä asutaan! On tiettyjä sääntöjä joita noudatetaan, jos ei niin näistä asioista tulee tietty rangaistus. Lapsi ei vieläkään oikein ymmärrä sääntöjen tarkoitusta vaan puhuu uhkailusta ja kiusaamisesta yms. Vaikeaa varmaan tuossa iässä oppia elämään sääntöjen mukaan ja se, että maailma ei oikeasti pyöri vain hänen ympärillään ja myös muilla ihmisillä on oikeus omaan rauhaan, joten kukaan ei voi vain päättää riehuvansa niinkuin tykkää. Meidän kotona asuu myös muita kuin hän ja kaikilla pitäisi olla täällä hyvä olla.

        Tämä puheripuli on lapsella jatkuvaa, eli 24/7. Mielestäni ei ole liikaa rajoitettu puheripulia jos lapselta vaaditaan aamulla hiljaisuutta, jokaiselle omaa rauhaa herätä uuteen päivään. Sillä lapsi oppii kunnioittamaan jokaisen omaa rauhaa. Pitäisi vähän osata muutenkin lukea ihmisestä koska hän ei kaipaa seuraa, on itsekästä olettaa että kaikki ovat koko ajan kiinnostuneita hänen jutuistaan.

        Ja tuo jatkuva seuran kaipuu tuntuu itseltäni todella ahdistavalta. Kyllä aikuisten pitää hetki saada olla rauhassa. Parisuhde vaatii kahdenkeskistä aikaa myös yön ulkopuolella. Pitäisi olla ok lähteä kauppaan kahdestaan miehen kanssa taikka kävelylle tai ihan vain soffalla maata kahden hetken niin ettei kukaan keskeytä tai häiritse. Tarkoitushan ei ole tietenkään ketään poissulkea vaan, että lapsi oppisi kunnioittamaan jokaista ihmistä ja ymmärtämään, että hän ei ole maailman napa eikä voi koko ajan toimia oman tahdon mukaan. Lapselle pitää voida sanoa, että nyt en jaksaisi seuraa vaan olisin mielluummin rauhassa hetken. Mielestäni ei ole torjumista jos haluaa omaa aikaa päiväsaikaan kun on vielä ehkä hieman virkeämpi. Tämä ei tarkoita, että lasta jatkuvasti juoksutetaan pois eikä anneta hälle aikaa vaan se, että lapsi ymmärtää sen, että hän ei voi vaatia jatkuvaa huomiota.


      • reetta73
        fefee kirjoitti:

        Itseasiassa olen tässä "äitipuolen" roolissa. Itselläni ei ole entuudestaan lapsia ja tavallansa yhtäkkiä tuon ikäinen lapsi tullut mukaan elämään ja välillä tietyt asiat kummastuttaa, koska ei ole elänyt sitä 12 vuotta lapsen kanssa ja nähnyt sitä kasvua. Ehkä siis siksi joitakin asioita vaikea ymmärtää, kun peilaa asioita omaan lapsuuteen/nuoruuteen. Shokkinahan tuli itselleni se, että tuo lapsi ei oikein osaa tehdä tiettyjä perusasioita itse. Tämä johtuu tietääkseni siitä, että hänen äitinsä ei ole antanut tehdä mitään eikä ole antanut asettaa lapselle sääntöjä eikä opettaa lapselle itsenäisyyttä. Mielestäni tietynlainen itsenäinen toiminta pitäisi olla jo hallussa. Opetin viime kesänä lapsen mm. käymään yksin kaupassa, opetin hälle mikä on appelsiini, opetin kulkemaan keskustassa tienylityksiä, opetin halkaisemaan sämpylän, opetin juuri senkin että pientä vauvaa täytyy yleensä imettää yms... Siis paljon perusasioita on kateissa joita oikeasti tarvitaan. Sääntöjä on lapselle asetettu vasta hänen vanhempiensa eron jälkeen ja minäkin pidän niistä kiinni kun yhdessä asutaan! On tiettyjä sääntöjä joita noudatetaan, jos ei niin näistä asioista tulee tietty rangaistus. Lapsi ei vieläkään oikein ymmärrä sääntöjen tarkoitusta vaan puhuu uhkailusta ja kiusaamisesta yms. Vaikeaa varmaan tuossa iässä oppia elämään sääntöjen mukaan ja se, että maailma ei oikeasti pyöri vain hänen ympärillään ja myös muilla ihmisillä on oikeus omaan rauhaan, joten kukaan ei voi vain päättää riehuvansa niinkuin tykkää. Meidän kotona asuu myös muita kuin hän ja kaikilla pitäisi olla täällä hyvä olla.

        Tämä puheripuli on lapsella jatkuvaa, eli 24/7. Mielestäni ei ole liikaa rajoitettu puheripulia jos lapselta vaaditaan aamulla hiljaisuutta, jokaiselle omaa rauhaa herätä uuteen päivään. Sillä lapsi oppii kunnioittamaan jokaisen omaa rauhaa. Pitäisi vähän osata muutenkin lukea ihmisestä koska hän ei kaipaa seuraa, on itsekästä olettaa että kaikki ovat koko ajan kiinnostuneita hänen jutuistaan.

        Ja tuo jatkuva seuran kaipuu tuntuu itseltäni todella ahdistavalta. Kyllä aikuisten pitää hetki saada olla rauhassa. Parisuhde vaatii kahdenkeskistä aikaa myös yön ulkopuolella. Pitäisi olla ok lähteä kauppaan kahdestaan miehen kanssa taikka kävelylle tai ihan vain soffalla maata kahden hetken niin ettei kukaan keskeytä tai häiritse. Tarkoitushan ei ole tietenkään ketään poissulkea vaan, että lapsi oppisi kunnioittamaan jokaista ihmistä ja ymmärtämään, että hän ei ole maailman napa eikä voi koko ajan toimia oman tahdon mukaan. Lapselle pitää voida sanoa, että nyt en jaksaisi seuraa vaan olisin mielluummin rauhassa hetken. Mielestäni ei ole torjumista jos haluaa omaa aikaa päiväsaikaan kun on vielä ehkä hieman virkeämpi. Tämä ei tarkoita, että lasta jatkuvasti juoksutetaan pois eikä anneta hälle aikaa vaan se, että lapsi ymmärtää sen, että hän ei voi vaatia jatkuvaa huomiota.

        Miesystävälläni on kohta 13-vuotias poika, joka on kyllä omissa oloissaankin pelaten tietokonepeliä. Tuo pelaaminen huolestuttaa minua ja olen sanonutkin asiasta. Kun mies tulee kotiin, niin alkaa kamala puheripuli. Kun sitten vuorostani, pojan ensin puhuttua, yritän kysyä päivän kuulumisia, niin poika kommentoi joka asiaan. Myös asioihin jotka eivät mielestäni kuulu hänelle. Istuessamme olohuoneessa tai keittiössä ja pojan ollessa omassa huoneessa, joka helkutin asiaan tulee myös kommentteja. Poika ei ole ulkona, kavereillaan käy 1-2 kertaa 2 viikossa. Ei harrasta mitään, pelaa ja katsoo tv:tä. Mieystävälläni ja minulla ei ole kahdenkeskistä aikaa ollenkaan. Minä haluaisin puhua aikuisten asioistakin välillä, mutta se on sula mahdottomuus. Olemme olleet yhdessä vuoden päivät. Tv:tä katsoessa poika kommentoi myös jatkuvasti, olen yrittänyt sanoa, että jos asia ei ole tärkeää, niin olisi hiljaa. Minulla on muutama sarja viikossa, joita haluaisin katsoa ja juuri silloin enimmäkseen pojalla on asiaa. Lapsen kanssa kyllä puhutaan ja lasta kunnellaan, kysellään asioita jne. Mutta onko lapsi huomionkipeä, tottunut olemaan kaiken keskipiste? Asui isänsä kanssa jonkun vuoden kahdestaan ennen minun tuloani kuvioihin. Vikonloppuna meillä oli vieraita, keskusteltiin ja vaihdettiin kuulumisia, niin poika tuli katsomaan tv:tä ja laittoi volumit isolle kun ei "kuule mitään". (Miesystävälläni on kaksio, joten emme voineet mennä muuhun huoneeseen. Pyysin, että menisi omaan huoneeseensa katsomaan, ettei tarvitsisi huutaa kilpaa television kanssa. Mutta ei, niinpä sitten katsottiin tv:tä. En viitsinyt enempää poikaa komentaa, odotin, että isänsä tekee sen. Jossain vaiheessa kyllä sanoikin, että me puhumme nyt ja se televisio pienemmälle tai menet omaan huoneeseesi. Omalle tyttärelleni olen opettanut, että kun aikuiset puhuu, niin kokoajan ei keskeytetä jos ei ole tärkeää asiaa ja että aikuisilla on omat jutut. Ruuasta saan myös kuulla, että se on kuumaa tai että minulla ei ole nyt oikein nälkä. Kuten eilen, tein jauhelihakastikkeen ja siinähän ruskistetaan jauhoja ja tulee hieman käryä. Kastike oli hyvää, mutta se oli "kuumaa ja haisee kärventyneelle!". Mielestäni se oli hyvää, jauhot eivät edes palaneet,ja niin miehenkin mielestä. Tyttäreni piti siitä myös. Ja kahta päivää ei voi syödä samaa ruokaa. Eikä keittoruuat kelpaa. Mulla taitaa mennä kohta hermot. Mä en ala pyörimään pojan "nyrkin" ja hellan välissä. Taidan pysytellä ruoka-ajat omassa kodissani, syököön täällä makaroonia ja einespyöryköitä. Ruuanlaittotaitoni on hyvä ja ruoka maittavaa kaikkien muiden mielestä, paitsi tuon pojan. Astioita ei myöskään saa koneeseen, koska kädet sotkeutuu. Sänkyä olen opettanut petaamaan ja aamuisin olisi aikaakin, mutta kun ei viitsi. Poika ei tee mitään kotitöitä. Tytär 14-v. pesee pyykkiä, pesee astiat koneella, tyhjentää koneen, vie roskat, siivoaa ja osaa tehdä ruokaakin. Tyttäreni on muutenkin sosiaalinen, eikä töksäyttele kuten miehen poika. Olemme suunnitelleet muuttavamme yhteen, mutta mä en taida uskaltaa. En ainakaan ilman sovittuja sääntöjä. Miten voisin asian esittää miehelle? Mies tekee kyllä kotitöitä siinä missä minäkin, mutta eikö kaikkien jo kuuluisi osallistua? Poikapa heitti tässä yksi ilta, että kun oot täällä niin paljon, etkä maksa edes vuokraa. Pahoitin mieleni. Sanoin, että haluan olla isäsi kanssa ja maksan omasta asunnostani vuokraa, että ihanko tosi mun pitäisi maksaa täällä olemisesta? Olen ehdottanut, että oltaisiin välillä minun ja tyttäreni kotona, mutta kun pojalla on siellä tylsää kun ei voi pelata jne. Olen välillä käskyttänyt poikaa ja yrittänyt selittää, että kotityöt kuuluvat kaikille ja yläasteelle mentäessä on hyvä jo olla hieman omatoiminenkin. Mieheni ei ole pahastunut asiasta, ei ainakaan ole sitä näyttänyt. Mutta pelottaa, että kohta olen se ilkeä äitipuoli. Miten saisin sopuisan keskustelun asiasta miehen, pojan ja tyttäreni kanssa, olematta se paskapää? Vaikka taidan jo olla, koska tänäänkin huomautin pojalle, että olisi jo aika huolehtia omasta hygieniasta itse, eikä odottaa että käsketään suihkuun, tänään on tiistai ja poika käynyt suihkussa viimeksi perjantaina. Huoh! Rakastan miestä ja hän on hyvä mies, paras mitä minulla on koskaan ollut. Voisiko kyseessä olla, ettei mies vain jaksa huolehtia ja opettaa/ kasvattaa ihan noissa perusasioissa? Poika on hyvä koulussa ja fiksu, joskin sosiaalisissa taidoissa olisi hieman toivomisen varaa, sanoa töksäyttelee myös muille ihmisille "totuuksia".


      • uusio äiti
        reetta73 kirjoitti:

        Miesystävälläni on kohta 13-vuotias poika, joka on kyllä omissa oloissaankin pelaten tietokonepeliä. Tuo pelaaminen huolestuttaa minua ja olen sanonutkin asiasta. Kun mies tulee kotiin, niin alkaa kamala puheripuli. Kun sitten vuorostani, pojan ensin puhuttua, yritän kysyä päivän kuulumisia, niin poika kommentoi joka asiaan. Myös asioihin jotka eivät mielestäni kuulu hänelle. Istuessamme olohuoneessa tai keittiössä ja pojan ollessa omassa huoneessa, joka helkutin asiaan tulee myös kommentteja. Poika ei ole ulkona, kavereillaan käy 1-2 kertaa 2 viikossa. Ei harrasta mitään, pelaa ja katsoo tv:tä. Mieystävälläni ja minulla ei ole kahdenkeskistä aikaa ollenkaan. Minä haluaisin puhua aikuisten asioistakin välillä, mutta se on sula mahdottomuus. Olemme olleet yhdessä vuoden päivät. Tv:tä katsoessa poika kommentoi myös jatkuvasti, olen yrittänyt sanoa, että jos asia ei ole tärkeää, niin olisi hiljaa. Minulla on muutama sarja viikossa, joita haluaisin katsoa ja juuri silloin enimmäkseen pojalla on asiaa. Lapsen kanssa kyllä puhutaan ja lasta kunnellaan, kysellään asioita jne. Mutta onko lapsi huomionkipeä, tottunut olemaan kaiken keskipiste? Asui isänsä kanssa jonkun vuoden kahdestaan ennen minun tuloani kuvioihin. Vikonloppuna meillä oli vieraita, keskusteltiin ja vaihdettiin kuulumisia, niin poika tuli katsomaan tv:tä ja laittoi volumit isolle kun ei "kuule mitään". (Miesystävälläni on kaksio, joten emme voineet mennä muuhun huoneeseen. Pyysin, että menisi omaan huoneeseensa katsomaan, ettei tarvitsisi huutaa kilpaa television kanssa. Mutta ei, niinpä sitten katsottiin tv:tä. En viitsinyt enempää poikaa komentaa, odotin, että isänsä tekee sen. Jossain vaiheessa kyllä sanoikin, että me puhumme nyt ja se televisio pienemmälle tai menet omaan huoneeseesi. Omalle tyttärelleni olen opettanut, että kun aikuiset puhuu, niin kokoajan ei keskeytetä jos ei ole tärkeää asiaa ja että aikuisilla on omat jutut. Ruuasta saan myös kuulla, että se on kuumaa tai että minulla ei ole nyt oikein nälkä. Kuten eilen, tein jauhelihakastikkeen ja siinähän ruskistetaan jauhoja ja tulee hieman käryä. Kastike oli hyvää, mutta se oli "kuumaa ja haisee kärventyneelle!". Mielestäni se oli hyvää, jauhot eivät edes palaneet,ja niin miehenkin mielestä. Tyttäreni piti siitä myös. Ja kahta päivää ei voi syödä samaa ruokaa. Eikä keittoruuat kelpaa. Mulla taitaa mennä kohta hermot. Mä en ala pyörimään pojan "nyrkin" ja hellan välissä. Taidan pysytellä ruoka-ajat omassa kodissani, syököön täällä makaroonia ja einespyöryköitä. Ruuanlaittotaitoni on hyvä ja ruoka maittavaa kaikkien muiden mielestä, paitsi tuon pojan. Astioita ei myöskään saa koneeseen, koska kädet sotkeutuu. Sänkyä olen opettanut petaamaan ja aamuisin olisi aikaakin, mutta kun ei viitsi. Poika ei tee mitään kotitöitä. Tytär 14-v. pesee pyykkiä, pesee astiat koneella, tyhjentää koneen, vie roskat, siivoaa ja osaa tehdä ruokaakin. Tyttäreni on muutenkin sosiaalinen, eikä töksäyttele kuten miehen poika. Olemme suunnitelleet muuttavamme yhteen, mutta mä en taida uskaltaa. En ainakaan ilman sovittuja sääntöjä. Miten voisin asian esittää miehelle? Mies tekee kyllä kotitöitä siinä missä minäkin, mutta eikö kaikkien jo kuuluisi osallistua? Poikapa heitti tässä yksi ilta, että kun oot täällä niin paljon, etkä maksa edes vuokraa. Pahoitin mieleni. Sanoin, että haluan olla isäsi kanssa ja maksan omasta asunnostani vuokraa, että ihanko tosi mun pitäisi maksaa täällä olemisesta? Olen ehdottanut, että oltaisiin välillä minun ja tyttäreni kotona, mutta kun pojalla on siellä tylsää kun ei voi pelata jne. Olen välillä käskyttänyt poikaa ja yrittänyt selittää, että kotityöt kuuluvat kaikille ja yläasteelle mentäessä on hyvä jo olla hieman omatoiminenkin. Mieheni ei ole pahastunut asiasta, ei ainakaan ole sitä näyttänyt. Mutta pelottaa, että kohta olen se ilkeä äitipuoli. Miten saisin sopuisan keskustelun asiasta miehen, pojan ja tyttäreni kanssa, olematta se paskapää? Vaikka taidan jo olla, koska tänäänkin huomautin pojalle, että olisi jo aika huolehtia omasta hygieniasta itse, eikä odottaa että käsketään suihkuun, tänään on tiistai ja poika käynyt suihkussa viimeksi perjantaina. Huoh! Rakastan miestä ja hän on hyvä mies, paras mitä minulla on koskaan ollut. Voisiko kyseessä olla, ettei mies vain jaksa huolehtia ja opettaa/ kasvattaa ihan noissa perusasioissa? Poika on hyvä koulussa ja fiksu, joskin sosiaalisissa taidoissa olisi hieman toivomisen varaa, sanoa töksäyttelee myös muille ihmisille "totuuksia".

        lapsi jää usein vaille huomiota. Tuo lapsi pitää ap:ta luultavast yhtenä turvallisimpana aikuisena juuri siksi, että annat niitä rajoja. Opetat mikä on appelsiini, annat hänelle sitä vastuuta. Samalla monet eroperheiden lapset kaipaavat läheisyyttä ja rakkautta juuri siksi, etteivät vanhempien erotessa ja mahdollisesti kiistellessä ole sitä juuri saaneet.

        Keskustele tytön kanssa. Ja mielellään niin, että isäkin on paikalla. Kerro miltä sinusta tuntuu ja että kaipaat omaa aikaa eikä se tarkoita, ettei tytöstä välitettäisi. Kerro myös miehellesi asiasta. Mielellään tosiaan niin, että te kaikki keskustelette saman pöydän ääressä. Kokeeko tyttö isänsä turvalliseksi, mitä mies miettii tytön käytöksestä? Tule ihmeessä kertomaan, miten perheessänne on mennyt. Ja jos asian otat puheeksi, miten keskustelu meni. Monet painivat samojen asioiden kanssa.

        Tunne siitä, että hyväksyy toisen lapsen perheeseen ja samaan aikaan haluaisi olla muutakin kuin vain 'toisen lapsen kasvattaja'. Pahaltahan se tuntuu sanoa se ääneen, mutta niin monet ajatuksissaan varmasti ajattelevat. Lapselle on tärkeää olla osa perhettä ja nyt hän on ilmeisesti vasta saanut oikeasti perheen joka välittää.

        Tuon ikäinen kaipaa sitä vastuuta. Ja vaikka hän pitää sääntöjä kiristämisenä, keskustelemalla ja ajan kanssa saatte hänetkin huomaamaan mitä varten säännöt ovat. Meillä uusio perheess esim. käytössä lista asioista, mitä jokainen hoitaa. Kodin huoltamisesta on tehty yhteinen urakka, eikä vain äidin työ. Jokainen pesee vuorollaan vessan, pesee pyykkiä jne.


      • kojihji
        uusio äiti kirjoitti:

        lapsi jää usein vaille huomiota. Tuo lapsi pitää ap:ta luultavast yhtenä turvallisimpana aikuisena juuri siksi, että annat niitä rajoja. Opetat mikä on appelsiini, annat hänelle sitä vastuuta. Samalla monet eroperheiden lapset kaipaavat läheisyyttä ja rakkautta juuri siksi, etteivät vanhempien erotessa ja mahdollisesti kiistellessä ole sitä juuri saaneet.

        Keskustele tytön kanssa. Ja mielellään niin, että isäkin on paikalla. Kerro miltä sinusta tuntuu ja että kaipaat omaa aikaa eikä se tarkoita, ettei tytöstä välitettäisi. Kerro myös miehellesi asiasta. Mielellään tosiaan niin, että te kaikki keskustelette saman pöydän ääressä. Kokeeko tyttö isänsä turvalliseksi, mitä mies miettii tytön käytöksestä? Tule ihmeessä kertomaan, miten perheessänne on mennyt. Ja jos asian otat puheeksi, miten keskustelu meni. Monet painivat samojen asioiden kanssa.

        Tunne siitä, että hyväksyy toisen lapsen perheeseen ja samaan aikaan haluaisi olla muutakin kuin vain 'toisen lapsen kasvattaja'. Pahaltahan se tuntuu sanoa se ääneen, mutta niin monet ajatuksissaan varmasti ajattelevat. Lapselle on tärkeää olla osa perhettä ja nyt hän on ilmeisesti vasta saanut oikeasti perheen joka välittää.

        Tuon ikäinen kaipaa sitä vastuuta. Ja vaikka hän pitää sääntöjä kiristämisenä, keskustelemalla ja ajan kanssa saatte hänetkin huomaamaan mitä varten säännöt ovat. Meillä uusio perheess esim. käytössä lista asioista, mitä jokainen hoitaa. Kodin huoltamisesta on tehty yhteinen urakka, eikä vain äidin työ. Jokainen pesee vuorollaan vessan, pesee pyykkiä jne.

        Olen tähän uusioperheeseen joutuessani lukenut juttuja kasvatuksesta ja uusioperheistä yms, koska noita minulle outoja asioita ilmaantuu koko ajan. Koko ajan tulee ilmi mitä poika ei osaa vaikka oikeasti pitäisi. Yritän ymmärtää miten pitäisi toimia eri tilanteissa ja se on välillä tosi vaikeaa. Menen pääosin sen mukaan mikä tuntuu oikealta kaikkien kannalta, miten minulle olisi sanottu ja tehty omassa nuoruudessani. Mielestäni tämä toimii.

        Montako kertaa nuorelle pitää joutua sanomaan samasta asiasta, että ymmärtää?! Joskus poika kommentoi tyyliin; en voi tietää, että jalanpohjasta ei saa kutittaa koska siitä ei ole sanottu. Niin, siitä on sanottu monta kertaa ja se pitäisi tietää ilman, että siitä pitää sanoa!

        Pelkään sitä, että noista rajoista kiinni pitäessäni, poika rupeaa vihaamaan mua kun on aina silloin tosi pahana. Toki on isällensäkin... Mutta luonteeni ei vain anna periksi leppyä vaikka poika kuinka riehuu ja itkee, säännöt on säännöt ja niistä pidetään kiinni, koska muuten niistä ei ole mitään hyötyä! Toki pitää tietyissä asioissa osata joustaa yms. Itse asettaisin lisää sääntöjä, mutta ei kai sitä voi kerralla kunnon kulttuurishokkia aiheuttaa, pikkuhiljaa enemmän vastuuta ja itsenäisyyttä.

        Meillä on tässä vielä tulossa perheenlisäystä ja sekin taitaa olla tuolle pojalle aika iso kasvun paikka; pitää oppia jakamaan kaikki. Lapsi ei ole enää se ainut ja vauva vaatii taatusti huomiota enemmän kuin teini ja vauvan hoito vie enemmän aikaa kun teini osaa tehdä asiat jo itse, tai ainakin pitäisi. Viimeksi eilen aamulla poika sai kunnon tuskailukohtaukset kamojen pakkaamisesta kouluun. Kommentoin vain, että ahaa, juu, nii... en edes aikonut nostaa ahteriani häntä auttamaan. 12 vuotias osaa jo pakata oman koululaukkunsa ilman apua ja se pitäisi osata tehdä ilman riehumista. Tuohon riehumiseen vauva olisi jo herännyt, pitää ilmeisesti kerrata miten elo muuttuu kun vauva syntyy.

        Poika ei myöskään ymmärrä sitä miksi hän ei saa koskea mahaani. Siellä kasvaa vauva, mutta maha on silti minun mahani eikä sitä kosketella kun tekee mieli. Hän on saanut siitä oikein päähänpinttymän. Olen kerran antanut kokeilla kuinka kova vauvamaha on. Tämän jälkeen on jatkuvaa olleet pyynnöt, että saanhan koskea. En ole antanut lupaa, koska se on kauheaa ruinaamista ja ahdistavaa! Ymmärrän, että poika haluaa tuntea vauvan liikkeen ja hän saakin sen kokeilla kun vauva liikkuu ja poika on silloin läsnä. Viimeksi eilen poika tivasi isältään miksi hän ei saa koskea ja isä saa? Miksi 12 vuotias ei ymmärrä, että maha on minun mahani ja se ei ole mitään yleistä omaisuutta joka saa kuka tahansa koskea kun huvittaa?

        Päästin pojan pari viikkoa sitten luistelemaan yksin. Ensimmäistä kertaa hänen elämässään. Hänen äitinsä vetäisi siitä kunnon kilarit jos tietäisi. Poika kysyi minulta, että päästätkö minut yksin tonne juoppojen sekaan? Sanoin, että kello on kuusi keskellä viikkoa, sielä on paljon muitakin ihmisiä ja matkaa sinne on pari korttelia. Ei siellä juoppoja tähän aikaan ole! Poika kävi yksin luistelemassa ja löysi sieltä sille iltaa pelikaverin. Mielestäni positiivinen kokemus pojalle, joka ei usko, että yksin voi tehdä asioita eikä niitä kavereita saa vaikka yksin lähtee matkaan.


      • cjdscjdskljc
        kojihji kirjoitti:

        Olen tähän uusioperheeseen joutuessani lukenut juttuja kasvatuksesta ja uusioperheistä yms, koska noita minulle outoja asioita ilmaantuu koko ajan. Koko ajan tulee ilmi mitä poika ei osaa vaikka oikeasti pitäisi. Yritän ymmärtää miten pitäisi toimia eri tilanteissa ja se on välillä tosi vaikeaa. Menen pääosin sen mukaan mikä tuntuu oikealta kaikkien kannalta, miten minulle olisi sanottu ja tehty omassa nuoruudessani. Mielestäni tämä toimii.

        Montako kertaa nuorelle pitää joutua sanomaan samasta asiasta, että ymmärtää?! Joskus poika kommentoi tyyliin; en voi tietää, että jalanpohjasta ei saa kutittaa koska siitä ei ole sanottu. Niin, siitä on sanottu monta kertaa ja se pitäisi tietää ilman, että siitä pitää sanoa!

        Pelkään sitä, että noista rajoista kiinni pitäessäni, poika rupeaa vihaamaan mua kun on aina silloin tosi pahana. Toki on isällensäkin... Mutta luonteeni ei vain anna periksi leppyä vaikka poika kuinka riehuu ja itkee, säännöt on säännöt ja niistä pidetään kiinni, koska muuten niistä ei ole mitään hyötyä! Toki pitää tietyissä asioissa osata joustaa yms. Itse asettaisin lisää sääntöjä, mutta ei kai sitä voi kerralla kunnon kulttuurishokkia aiheuttaa, pikkuhiljaa enemmän vastuuta ja itsenäisyyttä.

        Meillä on tässä vielä tulossa perheenlisäystä ja sekin taitaa olla tuolle pojalle aika iso kasvun paikka; pitää oppia jakamaan kaikki. Lapsi ei ole enää se ainut ja vauva vaatii taatusti huomiota enemmän kuin teini ja vauvan hoito vie enemmän aikaa kun teini osaa tehdä asiat jo itse, tai ainakin pitäisi. Viimeksi eilen aamulla poika sai kunnon tuskailukohtaukset kamojen pakkaamisesta kouluun. Kommentoin vain, että ahaa, juu, nii... en edes aikonut nostaa ahteriani häntä auttamaan. 12 vuotias osaa jo pakata oman koululaukkunsa ilman apua ja se pitäisi osata tehdä ilman riehumista. Tuohon riehumiseen vauva olisi jo herännyt, pitää ilmeisesti kerrata miten elo muuttuu kun vauva syntyy.

        Poika ei myöskään ymmärrä sitä miksi hän ei saa koskea mahaani. Siellä kasvaa vauva, mutta maha on silti minun mahani eikä sitä kosketella kun tekee mieli. Hän on saanut siitä oikein päähänpinttymän. Olen kerran antanut kokeilla kuinka kova vauvamaha on. Tämän jälkeen on jatkuvaa olleet pyynnöt, että saanhan koskea. En ole antanut lupaa, koska se on kauheaa ruinaamista ja ahdistavaa! Ymmärrän, että poika haluaa tuntea vauvan liikkeen ja hän saakin sen kokeilla kun vauva liikkuu ja poika on silloin läsnä. Viimeksi eilen poika tivasi isältään miksi hän ei saa koskea ja isä saa? Miksi 12 vuotias ei ymmärrä, että maha on minun mahani ja se ei ole mitään yleistä omaisuutta joka saa kuka tahansa koskea kun huvittaa?

        Päästin pojan pari viikkoa sitten luistelemaan yksin. Ensimmäistä kertaa hänen elämässään. Hänen äitinsä vetäisi siitä kunnon kilarit jos tietäisi. Poika kysyi minulta, että päästätkö minut yksin tonne juoppojen sekaan? Sanoin, että kello on kuusi keskellä viikkoa, sielä on paljon muitakin ihmisiä ja matkaa sinne on pari korttelia. Ei siellä juoppoja tähän aikaan ole! Poika kävi yksin luistelemassa ja löysi sieltä sille iltaa pelikaverin. Mielestäni positiivinen kokemus pojalle, joka ei usko, että yksin voi tehdä asioita eikä niitä kavereita saa vaikka yksin lähtee matkaan.

        Olemme miehen kanssa keskustelleet oman rauhan kaipuusta, hän kaipaa sitä myös. Pojalle yritetään koko ajan opettaa, että aikuisillakin on tarve omalle rauhalle ja vaikka poika ei ikinä kaipaisi omaa rauhaa niin sitä kaipaa kuitenkin moni muu. Mielestäni poika ei osaa olla yksin.

        Meillä rangaistuksena viedään pojalta tietokonepäiviä pois, koska se on se kaikkein tärkein hälle. Kun tietkone on pannassa niin poika vaatii keksimään hälle tekemistä. Minä sanon aina, että se on sinun ongelmasi mitä teet, ei minun. En ole täällä olemassa sitä varten, että keksisin sinulle tekemistä!

        Olen myös miettinyt paljon mitä pojan elämään on tullut minun myötä. Ja poika on oikeasti saanut elämäänsä oikean perheen. Minun lisäkseni koko oman perheeni. Hänellä ei ole ikinä ollut normaalia suhdetta sukulaisiinsa. Välillä tuntuukin siltä kun mennään käymään jonkun luona, että en pitkään aikaan ole päässyt käymään yksin tai edes vain mieheni kanssa. Poika kuitenkin rajoittaa pienessä kämpässä huomionhakuisena aikuisten juttuja. Poika pahoitti mielensä kun olin kerran käynyt äitini luona ilman häntä kun hän oli koulussa. Tästä taas itse loukkaannun siinä mielessä, että miksi tuo lapsi ei voi tajuta, että se on minun äitini, minulla on oikeus käydä siellä ilman poikaa ja ilman selityksiä miksi menin sinne ilman häntä! Ja äitini luokse lähtiessäni vielä mietin, että poika suuttuu tästä minulle ja teenkö jotain väärin?

        Meillä pojan velvollisuuksiin kuuluu siivota huone joka viikko ja siivota omat sotkut kun on keittiössä syönyt yms. Eli paskaa ei jätetä toisille siivottavaksi. Roskat vie ulos kun pyytää tai jopa ilman pyytämättä (hänen äitinsä joutuu roskien viennistä maksamaan pojalle). Pojan äiti on sitä mieltä, että viikkosiivous on liikaa vastuuta noin nuorelle lapselle. Mutta meillä siivotaan, välillä pyydän imuroimaan koko kämpän ja sen kyllä tekee kun apua tarvin.

        Pojan isä siis pitää kanssa kiinni säännöistä. Mieheni tosin luovuttaa joskus liian helpolla kun ei vaan jaksa taas sitä jankkaamista raskaan työpäivän jälkeen. Huomaan kun mieheni on väsynyt ja, että se aikoo antaa hieman periksi, niin minä kyllä vien asian loppuun. Oli sitten huono tai ei, mutta en kyllä luovuta ollenkaan. Pidän viimiseen asti kiinni kun poika yrittää pääsevänsä kuin koira veräjästä.

        Sanotaan aina, että lapselle pitää rauhoittuessaan selittää miksi tietty asia on kielletty ja miksi siitä tulee rangaistus. Jotenkin koen, että tämä koskee pienempiä lapsia. Mutta tuntuu, että nämä pitäisi aina uudestaan selittää pojalle kun on taas pilattu toisten rauha riehumisella. Itse vielä olen vähän pitkävihainen, saatan vielä seuraavanakin päivänä olla huonolla tuulella riehumisen jälkeen, pojan isä taas on jo leppynyt. Tämä liittyy ehkä siihen vanhemman rakkauteen. Minulla sitä ei ole, ja saatan ajatella, että tuo tyyppi vaan tulee tänne riehumaan ja viemään mun kotirauhan... mutta en kuitenkaan näytä huono tuulisuuttani pojalle vaan yritän kihistä sisältä. Pelkään vain kuinka poika rupeaa enemmän oireilemaan kun vauva syntyy ja konkreettisesti huomaa, että vauva saa kaiken huomion ja hän ei juuri mitään. Siltä se pojasta varmaankin tulee tuntumaan.

        Täällä sanotaan lähes joka päivä pojalle, että älä keskeytä tai puhu päälle, odota vuoroasi, älä ota kaikkia ruokia, älä huuda, älä mölötä turhia, anna omaa rauhaa, yksikin sana vielä niin palaa yksi päivä... ... ... Siis jatkuvaa asioiden toistelua. En oikein tiedä miten saisi tietyt asiat pojan päähän kerralla niin, että ne siellä pysyy. Pitääkö kaikesta rankaista, että oppii ja kun rangaistus ei tehoa?! Eikö mitään voi oppia ilman, että pitää rankaista? Ei se rangaistus voi olla kaikki keino mitä on.

        En tiedä, pitäisikö vain istuttaa poika keittiönpöydän äärelle ja ruveta lateleen sääntöjä, kirjoittaa ne ylös ja selittää jokainen kohta, että miksi tämä on sääntö. Aika lailla jokainen sääntö meilläkin perustuu siihen, että jokaisella tämän kodin jäsenellä on oikeus omaan rauhaan. Ja jokaista perheenjäsentä kunnioitetaan. Ehkä tämä on siksi niin hankalaa, kun pojalla ei ole aiemmin ollut sääntöjä...


      • santtaklous
        cjdscjdskljc kirjoitti:

        Olemme miehen kanssa keskustelleet oman rauhan kaipuusta, hän kaipaa sitä myös. Pojalle yritetään koko ajan opettaa, että aikuisillakin on tarve omalle rauhalle ja vaikka poika ei ikinä kaipaisi omaa rauhaa niin sitä kaipaa kuitenkin moni muu. Mielestäni poika ei osaa olla yksin.

        Meillä rangaistuksena viedään pojalta tietokonepäiviä pois, koska se on se kaikkein tärkein hälle. Kun tietkone on pannassa niin poika vaatii keksimään hälle tekemistä. Minä sanon aina, että se on sinun ongelmasi mitä teet, ei minun. En ole täällä olemassa sitä varten, että keksisin sinulle tekemistä!

        Olen myös miettinyt paljon mitä pojan elämään on tullut minun myötä. Ja poika on oikeasti saanut elämäänsä oikean perheen. Minun lisäkseni koko oman perheeni. Hänellä ei ole ikinä ollut normaalia suhdetta sukulaisiinsa. Välillä tuntuukin siltä kun mennään käymään jonkun luona, että en pitkään aikaan ole päässyt käymään yksin tai edes vain mieheni kanssa. Poika kuitenkin rajoittaa pienessä kämpässä huomionhakuisena aikuisten juttuja. Poika pahoitti mielensä kun olin kerran käynyt äitini luona ilman häntä kun hän oli koulussa. Tästä taas itse loukkaannun siinä mielessä, että miksi tuo lapsi ei voi tajuta, että se on minun äitini, minulla on oikeus käydä siellä ilman poikaa ja ilman selityksiä miksi menin sinne ilman häntä! Ja äitini luokse lähtiessäni vielä mietin, että poika suuttuu tästä minulle ja teenkö jotain väärin?

        Meillä pojan velvollisuuksiin kuuluu siivota huone joka viikko ja siivota omat sotkut kun on keittiössä syönyt yms. Eli paskaa ei jätetä toisille siivottavaksi. Roskat vie ulos kun pyytää tai jopa ilman pyytämättä (hänen äitinsä joutuu roskien viennistä maksamaan pojalle). Pojan äiti on sitä mieltä, että viikkosiivous on liikaa vastuuta noin nuorelle lapselle. Mutta meillä siivotaan, välillä pyydän imuroimaan koko kämpän ja sen kyllä tekee kun apua tarvin.

        Pojan isä siis pitää kanssa kiinni säännöistä. Mieheni tosin luovuttaa joskus liian helpolla kun ei vaan jaksa taas sitä jankkaamista raskaan työpäivän jälkeen. Huomaan kun mieheni on väsynyt ja, että se aikoo antaa hieman periksi, niin minä kyllä vien asian loppuun. Oli sitten huono tai ei, mutta en kyllä luovuta ollenkaan. Pidän viimiseen asti kiinni kun poika yrittää pääsevänsä kuin koira veräjästä.

        Sanotaan aina, että lapselle pitää rauhoittuessaan selittää miksi tietty asia on kielletty ja miksi siitä tulee rangaistus. Jotenkin koen, että tämä koskee pienempiä lapsia. Mutta tuntuu, että nämä pitäisi aina uudestaan selittää pojalle kun on taas pilattu toisten rauha riehumisella. Itse vielä olen vähän pitkävihainen, saatan vielä seuraavanakin päivänä olla huonolla tuulella riehumisen jälkeen, pojan isä taas on jo leppynyt. Tämä liittyy ehkä siihen vanhemman rakkauteen. Minulla sitä ei ole, ja saatan ajatella, että tuo tyyppi vaan tulee tänne riehumaan ja viemään mun kotirauhan... mutta en kuitenkaan näytä huono tuulisuuttani pojalle vaan yritän kihistä sisältä. Pelkään vain kuinka poika rupeaa enemmän oireilemaan kun vauva syntyy ja konkreettisesti huomaa, että vauva saa kaiken huomion ja hän ei juuri mitään. Siltä se pojasta varmaankin tulee tuntumaan.

        Täällä sanotaan lähes joka päivä pojalle, että älä keskeytä tai puhu päälle, odota vuoroasi, älä ota kaikkia ruokia, älä huuda, älä mölötä turhia, anna omaa rauhaa, yksikin sana vielä niin palaa yksi päivä... ... ... Siis jatkuvaa asioiden toistelua. En oikein tiedä miten saisi tietyt asiat pojan päähän kerralla niin, että ne siellä pysyy. Pitääkö kaikesta rankaista, että oppii ja kun rangaistus ei tehoa?! Eikö mitään voi oppia ilman, että pitää rankaista? Ei se rangaistus voi olla kaikki keino mitä on.

        En tiedä, pitäisikö vain istuttaa poika keittiönpöydän äärelle ja ruveta lateleen sääntöjä, kirjoittaa ne ylös ja selittää jokainen kohta, että miksi tämä on sääntö. Aika lailla jokainen sääntö meilläkin perustuu siihen, että jokaisella tämän kodin jäsenellä on oikeus omaan rauhaan. Ja jokaista perheenjäsentä kunnioitetaan. Ehkä tämä on siksi niin hankalaa, kun pojalla ei ole aiemmin ollut sääntöjä...

        Ei kieltämisen jälkeen kuulu leppyä jos poika kiukuttelee edelleen. Oletteko kysyneet, miksi poika käyttäytyy kuten käyttäytyy. Kerro aina ääneen miltä sinusta tuntuu. Poika on pikkulapsen tasolla joissain asioissa, joten asioiden selittäminen on tarpeen kun aiemmin ei ole selitetty. Ei rankaisemisesta ole hyötyä jos poika ei ymmärrä mistä rankaiseminen johtuu. Tuossa iässä se on paljon paljon vaikeampi ymmärtää. Kun uusi asukki tulee taloon, on varmasti aluksi hankalaa, mutta varmasti, kuten monessa muussakin perheessä, uuden vauvan myötä asioihin tulee jotain järjestystä kun poika näkee, että kiellät sitä toistakin lasta.

        Käyttäytyykö ystäviensä edessäkin noin? Oletko kysynyt hänen ystäviltään, saako heidänkin kotonaan käyttäyty niin tyhmästi, kuin miten poika teillä käyttäytyy. (jos siis käyttäytyy tyhmästi kaveriensa läsnä ollessa.

        Sääntö sana sinänsä on mielestäni aina ollut tarpeeton. Säännöt on keksitty, koska ihmisllä on erilainen tapa katsoa asioita ja jotta kaikki olisivat tyytyväisiä, keksitään yhteiset säännöt.

        Kysy pojalta miksi hän käyttäytyy kuten käyttäytyy. Se on hankalaa juuri siksi, ettei aiemmin pojasta olla varmastikaan hänen mielestään välitetty eikä häneen luotettu yhtä paljon kuin teillä. Tuohon projektiin menee aikaa, mutta älä lannistu. Vuoden päästä varmasti jo helpottaa.

        Olet urhea nainen kun jaksat tuollaisen kanssa painia. Moni olisi jo lyönyt hanskat tiskiin.
        Jaksamista!


      • fjijasekjf
        santtaklous kirjoitti:

        Ei kieltämisen jälkeen kuulu leppyä jos poika kiukuttelee edelleen. Oletteko kysyneet, miksi poika käyttäytyy kuten käyttäytyy. Kerro aina ääneen miltä sinusta tuntuu. Poika on pikkulapsen tasolla joissain asioissa, joten asioiden selittäminen on tarpeen kun aiemmin ei ole selitetty. Ei rankaisemisesta ole hyötyä jos poika ei ymmärrä mistä rankaiseminen johtuu. Tuossa iässä se on paljon paljon vaikeampi ymmärtää. Kun uusi asukki tulee taloon, on varmasti aluksi hankalaa, mutta varmasti, kuten monessa muussakin perheessä, uuden vauvan myötä asioihin tulee jotain järjestystä kun poika näkee, että kiellät sitä toistakin lasta.

        Käyttäytyykö ystäviensä edessäkin noin? Oletko kysynyt hänen ystäviltään, saako heidänkin kotonaan käyttäyty niin tyhmästi, kuin miten poika teillä käyttäytyy. (jos siis käyttäytyy tyhmästi kaveriensa läsnä ollessa.

        Sääntö sana sinänsä on mielestäni aina ollut tarpeeton. Säännöt on keksitty, koska ihmisllä on erilainen tapa katsoa asioita ja jotta kaikki olisivat tyytyväisiä, keksitään yhteiset säännöt.

        Kysy pojalta miksi hän käyttäytyy kuten käyttäytyy. Se on hankalaa juuri siksi, ettei aiemmin pojasta olla varmastikaan hänen mielestään välitetty eikä häneen luotettu yhtä paljon kuin teillä. Tuohon projektiin menee aikaa, mutta älä lannistu. Vuoden päästä varmasti jo helpottaa.

        Olet urhea nainen kun jaksat tuollaisen kanssa painia. Moni olisi jo lyönyt hanskat tiskiin.
        Jaksamista!

        Ompa mukava saada puoltavia kommentteja toimintaani! Sitä miettii niin paljon mitä tekee oikein/väärin ja mikä on paikkani "äitipuolena". Vihaan muuten sanaa äitipuoli, en koe itseäni sellaiseksi. Sitä sanaa käyttäessä tulee ajatus, että olen tässä elämässä äitipuolena, enkä mieheni puolisona :) Ilman miestäni en tässä kuitenkaan olisi. Mutta jokatapauksessa, kiitos.

        Pojalta on kysytty monta kertaa mistä tuollainen käytös johtuu. Sanoo vain, että on vain koko ajan huonolla tuulella. Saattaa osittain johtua murrosiästä, osittain vauvan tulosta, mutta miehenikin on sanonut, että poika on aina ollut tuollainen. Ei tuossa ole mitään outoa tai uutta. Joten ehkä se on väärällä kasvatuksella saatu luonne...?

        Itse asiassa pojan kavereita ei käy meillä kotona. Pojalla ei ole sellaisia kavereita joiden kanssa viettäisi aikaa koulun ulkopuolella. Tämäkin varmaan vaikuttaa paljon siihen miksi poika vaatii meiltä niin paljon kun ei ikinä ole kavereiden kanssa. Mutta silloin pitäisi olla rohkeutta "etsiä" kavereita. Lähteä vaikka joka ilta sinne luistelemaan yksin. Kyllä siellä on toinenkin yksinäinen poika joka kaipaisi kaveria ja monta kertaa siellä törmätessä saattaisivat ystävystyä. Kun niitä kavereita ei saa sillä, että on kotona koko ajan tai vanhempien kanssa liikenteessä. Tämä kavereiden "tekeminenkin" on mielestäni asia joka pitäisi lapsena oppia.

        Olenkin miettinyt monta kertaa, että kuinka kauan oikeasti jaksan tuota käytöstä. Kun ei ole yhtään rauhallista päivää. En varmaan olisi näin kauaa jaksanut, jos poika ei joka toinen viikonloppu lähtisi äitinsä luokse. Ne viikonloput on mahtavia! Uskon vain, että kun vauva syntyy, en jaksa niin paljoa kuin nyt. Taitaa olla kyllä miehen kanssa keskustelun paikka ja sen jälkeen istuttaa poika alas ja puhua hetken miten oikeasti elo tulee jatkossa menemään.


      • santtaaklauss
        fjijasekjf kirjoitti:

        Ompa mukava saada puoltavia kommentteja toimintaani! Sitä miettii niin paljon mitä tekee oikein/väärin ja mikä on paikkani "äitipuolena". Vihaan muuten sanaa äitipuoli, en koe itseäni sellaiseksi. Sitä sanaa käyttäessä tulee ajatus, että olen tässä elämässä äitipuolena, enkä mieheni puolisona :) Ilman miestäni en tässä kuitenkaan olisi. Mutta jokatapauksessa, kiitos.

        Pojalta on kysytty monta kertaa mistä tuollainen käytös johtuu. Sanoo vain, että on vain koko ajan huonolla tuulella. Saattaa osittain johtua murrosiästä, osittain vauvan tulosta, mutta miehenikin on sanonut, että poika on aina ollut tuollainen. Ei tuossa ole mitään outoa tai uutta. Joten ehkä se on väärällä kasvatuksella saatu luonne...?

        Itse asiassa pojan kavereita ei käy meillä kotona. Pojalla ei ole sellaisia kavereita joiden kanssa viettäisi aikaa koulun ulkopuolella. Tämäkin varmaan vaikuttaa paljon siihen miksi poika vaatii meiltä niin paljon kun ei ikinä ole kavereiden kanssa. Mutta silloin pitäisi olla rohkeutta "etsiä" kavereita. Lähteä vaikka joka ilta sinne luistelemaan yksin. Kyllä siellä on toinenkin yksinäinen poika joka kaipaisi kaveria ja monta kertaa siellä törmätessä saattaisivat ystävystyä. Kun niitä kavereita ei saa sillä, että on kotona koko ajan tai vanhempien kanssa liikenteessä. Tämä kavereiden "tekeminenkin" on mielestäni asia joka pitäisi lapsena oppia.

        Olenkin miettinyt monta kertaa, että kuinka kauan oikeasti jaksan tuota käytöstä. Kun ei ole yhtään rauhallista päivää. En varmaan olisi näin kauaa jaksanut, jos poika ei joka toinen viikonloppu lähtisi äitinsä luokse. Ne viikonloput on mahtavia! Uskon vain, että kun vauva syntyy, en jaksa niin paljoa kuin nyt. Taitaa olla kyllä miehen kanssa keskustelun paikka ja sen jälkeen istuttaa poika alas ja puhua hetken miten oikeasti elo tulee jatkossa menemään.

        Kun tiedän ymmärrän kuitenkin jotenkin, samantapaista tilannetta aiemmin läpi käyneenä (jo ikävät muistot kullanneena.)

        Kysehän on siitä, että pojalta odotetaan ikäisensä käytöstä ja hän on kaukana siitä tasosta mistä tuon ikäiset yleensä ovat. Ikävähän se näin on sanoa, mutta kuulostaa siltä, että poika on joutunut keskelle vanhempiensa epätodellista perhe-elämää kun vanhempansa asuivat vielä yhdessä, eivätkä vanhemmat ole huomanneet, miten poikaan on asiat vaikuttaneet (riidat tms?) Poika ei ole saanut tarpeeksi huomiota eikä tarpeeksi rajoja ja nyt kun niitä kumpaakin saa ja perhe-elämä on normaalia ja rauhallista, poika 'sekoaa' tilanteesta ja vaatii aina vain enemmän. Jos leikitään, että poika olisi vaikka 6 tai 7 vuotias, käytöshän selvästi viittaa aikas epätasaiseen perhe-elämään. Koska poika on jo vanhempi, ei käytös ole enää niin hyväksyttävää kuin 4 vuotta sitten.

        Istuttakaas se poika ihan totta ala. Kohta kun murrosikä pukkaa enemmän päälle, alkaa olla tilanne jo hankala, mutta jos nyt saatte asiat toimimaan, on jotain vielä tehtävissä. Meillä puolisoni, lapsen isä, oli jo turtunut tilanteeseen ja oli oikeasti aika pettyneen näköinen itseensä kun kerroin lapsensa sanoneen, ettei isä taida rakastaa minua.

        Eli poika alas ja kysykääpä vaikka samat kysymykset kuin meillä aikoinaan tulivat esiin. Eli tuntuuko pojasta siltä, ettei hänestä välitetä, tietääkö hän, että häntä rakastatetaan ja että hän saa huomiota, mutta tuollaisella huomion hakemisella saa vain ikävää huomiota. Eikö hänellä ole kavereita? Onko hänen vaikea tutustua muihin? Voisitte ehkä koko porukka yhdessä lähteä käymään sielä luistelemassa ja usuttaa poikaa tutustumaan paikan päällä muihin. Olisiko joku uusi harrastut pojalle hyvä aloittaa?
        Pojalla on luultavasti todella huono itsetunto myös siksi, että muut ikäisensä ovat jo ihan eri vaiheessa kun poika varmaan haluaisi vielä 'leikkiä autoilla' jos vähän kärjistetään. Ikävä sanoa ääneen, mutta pojan äiti saattaa myös vaikuttaa asiaan edelleen...

        Itseäni auttoi unohtamalla välillä lapsen käytös ja keskittymällä siihen mistä se johtuu. Tiedostamalla, että tuossa on vain todella hukassa oleva lapsi joka tarvitsee itsetunnon kohotusta. Lapselle olisi hyvä sanoa, että nyt kun hänestä tulee isoveli, hänen täytyisi näyttää mallia - mutta se ei tarkoita etteikö hän saisi olla lapsi itse. Usko pois, ERITTÄIN moni uusioperheen uusi puoliso painii täysin samanlaisen tilanteen kanssa. JA mitä uskomattominta, lapsi käyttäytyy täysin samalla tavalla kuin teillä. Lapsi on yrittänyt jo lapsena näyttää että 'hei minä täällä hei! Huomatkaa minut!' kun ei ole huomannut muulla, niin tuolla. Vanhemmille se on vain vaikea myöntää, että se johtuu heistä eikä siitä, että 'lapsi nyt vain on tuollainen'. Ensimmäinen askel meillä oli isän silmien avaaminen ja sen jälkeen lapsessa alkoi näkyä jotain muutoksen merkkejä.


      • hhihiy
        santtaaklauss kirjoitti:

        Kun tiedän ymmärrän kuitenkin jotenkin, samantapaista tilannetta aiemmin läpi käyneenä (jo ikävät muistot kullanneena.)

        Kysehän on siitä, että pojalta odotetaan ikäisensä käytöstä ja hän on kaukana siitä tasosta mistä tuon ikäiset yleensä ovat. Ikävähän se näin on sanoa, mutta kuulostaa siltä, että poika on joutunut keskelle vanhempiensa epätodellista perhe-elämää kun vanhempansa asuivat vielä yhdessä, eivätkä vanhemmat ole huomanneet, miten poikaan on asiat vaikuttaneet (riidat tms?) Poika ei ole saanut tarpeeksi huomiota eikä tarpeeksi rajoja ja nyt kun niitä kumpaakin saa ja perhe-elämä on normaalia ja rauhallista, poika 'sekoaa' tilanteesta ja vaatii aina vain enemmän. Jos leikitään, että poika olisi vaikka 6 tai 7 vuotias, käytöshän selvästi viittaa aikas epätasaiseen perhe-elämään. Koska poika on jo vanhempi, ei käytös ole enää niin hyväksyttävää kuin 4 vuotta sitten.

        Istuttakaas se poika ihan totta ala. Kohta kun murrosikä pukkaa enemmän päälle, alkaa olla tilanne jo hankala, mutta jos nyt saatte asiat toimimaan, on jotain vielä tehtävissä. Meillä puolisoni, lapsen isä, oli jo turtunut tilanteeseen ja oli oikeasti aika pettyneen näköinen itseensä kun kerroin lapsensa sanoneen, ettei isä taida rakastaa minua.

        Eli poika alas ja kysykääpä vaikka samat kysymykset kuin meillä aikoinaan tulivat esiin. Eli tuntuuko pojasta siltä, ettei hänestä välitetä, tietääkö hän, että häntä rakastatetaan ja että hän saa huomiota, mutta tuollaisella huomion hakemisella saa vain ikävää huomiota. Eikö hänellä ole kavereita? Onko hänen vaikea tutustua muihin? Voisitte ehkä koko porukka yhdessä lähteä käymään sielä luistelemassa ja usuttaa poikaa tutustumaan paikan päällä muihin. Olisiko joku uusi harrastut pojalle hyvä aloittaa?
        Pojalla on luultavasti todella huono itsetunto myös siksi, että muut ikäisensä ovat jo ihan eri vaiheessa kun poika varmaan haluaisi vielä 'leikkiä autoilla' jos vähän kärjistetään. Ikävä sanoa ääneen, mutta pojan äiti saattaa myös vaikuttaa asiaan edelleen...

        Itseäni auttoi unohtamalla välillä lapsen käytös ja keskittymällä siihen mistä se johtuu. Tiedostamalla, että tuossa on vain todella hukassa oleva lapsi joka tarvitsee itsetunnon kohotusta. Lapselle olisi hyvä sanoa, että nyt kun hänestä tulee isoveli, hänen täytyisi näyttää mallia - mutta se ei tarkoita etteikö hän saisi olla lapsi itse. Usko pois, ERITTÄIN moni uusioperheen uusi puoliso painii täysin samanlaisen tilanteen kanssa. JA mitä uskomattominta, lapsi käyttäytyy täysin samalla tavalla kuin teillä. Lapsi on yrittänyt jo lapsena näyttää että 'hei minä täällä hei! Huomatkaa minut!' kun ei ole huomannut muulla, niin tuolla. Vanhemmille se on vain vaikea myöntää, että se johtuu heistä eikä siitä, että 'lapsi nyt vain on tuollainen'. Ensimmäinen askel meillä oli isän silmien avaaminen ja sen jälkeen lapsessa alkoi näkyä jotain muutoksen merkkejä.

        Tuolla uusioperhe palstalla kommentit ovat sitä rataa, että uusien puolisoiden pitäisi vain olla hiljaa ja antaa niiden biologisten vanhempien kasvattaa lapsensa niinkuin tykkäävät. Itse en tähän kyllä usko yhtään!

        Nimenomaan tuo entisen elämän malli kun vanhemmat olivat vielä yhdessä. Niin paljon kuin minä tässä uusikkona voin pojan äitiä syyttää, mutta kyllä ne ongelmat tulevat sieltä. Äiti on kieltänyt pojalle rajojen laittamisen, estänyt kasvamasta, tekemästä asioita itse, itsenäistymästä yms. Toki mieheni on tehnyt virheensä siinä, että on tilannetta katsonut aivan liian kauan ja sen silloin aikoinaan ns. "hyväskynyt". Mutta tämä meno jatkuu vieläkin äidin puolelta. Poika ei saisi mitään tehdä, edes lähteä yksin luistelemaan parin korttelin päähän tai käydä kaupassa tms, kun äiti ei jaksa ei saa poikakaan lähteä. Poika istuu viikonloput sisällä ja pelaa tietokoneella. On väärin, että poika roudaa luistelukamat viikonlopuksi äitinsä luokse mukaan eikä pääsekään luistelemaan kertaakaan, koska äiti ei jaksa. Kun mielestäni tuon ikäisen pitäisi jo haluta lähteä yksin ilman vanhempia.

        Itseasiassa olen yrittänyt pojalle ehdottaa, että hän rupeaisi harrastamaan jotain ja sieltä voisi saada kavereita. Mutta poika sanoo, että ei halua ja suuttuu ja siinä on jo kohtaus taas käsillä. Poika on kyllä sosiaalinen ja puhelias vieraillekin ihmisille kun tulevat kylään yms. Mutta jotenkin se kavereiden tekeminen on niin vaikeaa tai ilman vanhempia ikäistensä joukkoon meneminen.

        Itse yritän mahdollisimman pitkälle muistaa jokaisen kohtauksen tullessa, että koita sietää hetki, niin tehtäisiin omallekin lapselle. Yritän muistaa sen mitä äidin rakkaus antaisi lapselle anteeksi. Mutta raja tulee jossain vaiheessa vastaan. En todellakaan aio kasvattaa omaa lastani sellaisessa kodissa jossa jokapäiväinen huuto on normaalia ja riehuminen yms. muiden rauhaa häiritsevä käytös. Mielestäni pitäisi saada kasvaa rauhassa ilman, että vauvan silmin aikuinen lapsi käyttäytyy agressiivisesti. Jopa minä pelkään hetkittäin pojan käytöstä kun en tiedä koska agressiivisuus menee fyysiseksi, kun sellaisia pieniä töytäisyjä on ollut.

        Mutta kiva kuulla, että näitä ongelmia on muillakin. Itse olen myös uusioperheessä lapsena kasvanut ja meidän elämä ei ollut todellakaan tällaista ja silloin oli kuitenkin meidän lapsia kolme ja toisen lapsia kaksi saman katon alla. Joten jokainen on todellakin joutunut hakemaan oman huomionsa ja paikkansa siinä perheessä. Mutta ehkä suurimmat ongelmat jäivät lapsuuteni uusioperheessä kokematta, koska meitä kaikkia oli lapsesta asti kasvatettu oikein.


      • ongelmanuorten äiti
        hhihiy kirjoitti:

        Tuolla uusioperhe palstalla kommentit ovat sitä rataa, että uusien puolisoiden pitäisi vain olla hiljaa ja antaa niiden biologisten vanhempien kasvattaa lapsensa niinkuin tykkäävät. Itse en tähän kyllä usko yhtään!

        Nimenomaan tuo entisen elämän malli kun vanhemmat olivat vielä yhdessä. Niin paljon kuin minä tässä uusikkona voin pojan äitiä syyttää, mutta kyllä ne ongelmat tulevat sieltä. Äiti on kieltänyt pojalle rajojen laittamisen, estänyt kasvamasta, tekemästä asioita itse, itsenäistymästä yms. Toki mieheni on tehnyt virheensä siinä, että on tilannetta katsonut aivan liian kauan ja sen silloin aikoinaan ns. "hyväskynyt". Mutta tämä meno jatkuu vieläkin äidin puolelta. Poika ei saisi mitään tehdä, edes lähteä yksin luistelemaan parin korttelin päähän tai käydä kaupassa tms, kun äiti ei jaksa ei saa poikakaan lähteä. Poika istuu viikonloput sisällä ja pelaa tietokoneella. On väärin, että poika roudaa luistelukamat viikonlopuksi äitinsä luokse mukaan eikä pääsekään luistelemaan kertaakaan, koska äiti ei jaksa. Kun mielestäni tuon ikäisen pitäisi jo haluta lähteä yksin ilman vanhempia.

        Itseasiassa olen yrittänyt pojalle ehdottaa, että hän rupeaisi harrastamaan jotain ja sieltä voisi saada kavereita. Mutta poika sanoo, että ei halua ja suuttuu ja siinä on jo kohtaus taas käsillä. Poika on kyllä sosiaalinen ja puhelias vieraillekin ihmisille kun tulevat kylään yms. Mutta jotenkin se kavereiden tekeminen on niin vaikeaa tai ilman vanhempia ikäistensä joukkoon meneminen.

        Itse yritän mahdollisimman pitkälle muistaa jokaisen kohtauksen tullessa, että koita sietää hetki, niin tehtäisiin omallekin lapselle. Yritän muistaa sen mitä äidin rakkaus antaisi lapselle anteeksi. Mutta raja tulee jossain vaiheessa vastaan. En todellakaan aio kasvattaa omaa lastani sellaisessa kodissa jossa jokapäiväinen huuto on normaalia ja riehuminen yms. muiden rauhaa häiritsevä käytös. Mielestäni pitäisi saada kasvaa rauhassa ilman, että vauvan silmin aikuinen lapsi käyttäytyy agressiivisesti. Jopa minä pelkään hetkittäin pojan käytöstä kun en tiedä koska agressiivisuus menee fyysiseksi, kun sellaisia pieniä töytäisyjä on ollut.

        Mutta kiva kuulla, että näitä ongelmia on muillakin. Itse olen myös uusioperheessä lapsena kasvanut ja meidän elämä ei ollut todellakaan tällaista ja silloin oli kuitenkin meidän lapsia kolme ja toisen lapsia kaksi saman katon alla. Joten jokainen on todellakin joutunut hakemaan oman huomionsa ja paikkansa siinä perheessä. Mutta ehkä suurimmat ongelmat jäivät lapsuuteni uusioperheessä kokematta, koska meitä kaikkia oli lapsesta asti kasvatettu oikein.

        Lapsi kaipaa huomiota. Kun vanhemmat keskittyvät enemmän toistensa kanssa riitelyyn kun lapseen
        -> Lapsi hakee huomionsa muulla tavalla. Jos tämä jatkuu pitkään, lapsi kuvittelee, että se on normaali tapa elää.

        Jos lapselta ei vaadita juuri mitään.
        -> Hän ei opi mitään eikä oletakaan että kukaan vaati häneltä mitään.

        Eroperheissä helposti ainakin jompikumpi vanhempi luovuttaa lapsen suhteen/korvaa lapselle poissaoloaan tms. läsnäoloaan vapauksilla, esineillä, 'huvitus päivillä' jne.
        -> Lapsi alkaa vaatimaan moisia asioita.

        Ja tärkein: Tälläisissä tilanteissa lapsi ei kehity normaalisti vaan jää sinne 9-vuotiaan tasolle pitäksi aikaa, syrjäytyy helposti muista ja se lamaannuttaa minä kuvaa ja itsetuntoa.

        Oli lapsi tai aikuinen, kaikki haluavat loppujen lopuksi samoja asioita. Että on tunne, että välitetään ja tunne, että arvostetaan. Nämä tunteet tietty muuttuu iän myötä mutta pohjalla ne kuitenkin on. Vaikka olen 35-vuotias, kyllä minä nautin, kun ollessani kuumeessa mieheni peittelee minut ja suutelee otsalle ja passaa kuin pikkulasta.

        Kun lapsi ei saa tuota kohtelua nuorena ja häneltä ei vaadita mitään (=lapsen silmin hänestä ei välitetä) tulee juuri tälläisiä samanlaisia lapsia. Näen heitä työssäni joka päivä ja pohjimmiltaan jokaisella on paha olla. Vaatimukset kasvavat iän myötä muualla (kaveripiirissä, koulussa jne jne jne) ja monet viihtyvät ikäisiään muutaman vuoden nuorempien kanssa. Olet siis hankalassa tilanteessa, mutta oikealla asentella. Mitä luultavimmin uuden vauavn tulo tuo mukanaan aluksi vaikeuksia ja lopulta helpotusta. Poika näkee, että vaadit samoja asioista siltä lapselta, kuin häneltäkin. Hänen täytyy jakaa. Muistatte miehen kanssa vain antaa lämpöä myös pojalle kun on vielä tuon ikäinen. Sitä ei sitten vanhempana kuitenkaan enää edes kehtaa ottaa. Perusturvallisuuden tunne on kaikkien ihmisten perusta, myös meidän. Sinulle voimia! Toivottavasti myös lapsen isä on urakassa mukana etkä yksin joudu puurtamaan tätä tietä.

        Jatkan edellisiä keskusteluitanne: puhukaan sen pojan kanssa. Miksi hän on pahalla päällä koko ajan jne?


      • ongelmanuorten äiti
        ongelmanuorten äiti kirjoitti:

        Lapsi kaipaa huomiota. Kun vanhemmat keskittyvät enemmän toistensa kanssa riitelyyn kun lapseen
        -> Lapsi hakee huomionsa muulla tavalla. Jos tämä jatkuu pitkään, lapsi kuvittelee, että se on normaali tapa elää.

        Jos lapselta ei vaadita juuri mitään.
        -> Hän ei opi mitään eikä oletakaan että kukaan vaati häneltä mitään.

        Eroperheissä helposti ainakin jompikumpi vanhempi luovuttaa lapsen suhteen/korvaa lapselle poissaoloaan tms. läsnäoloaan vapauksilla, esineillä, 'huvitus päivillä' jne.
        -> Lapsi alkaa vaatimaan moisia asioita.

        Ja tärkein: Tälläisissä tilanteissa lapsi ei kehity normaalisti vaan jää sinne 9-vuotiaan tasolle pitäksi aikaa, syrjäytyy helposti muista ja se lamaannuttaa minä kuvaa ja itsetuntoa.

        Oli lapsi tai aikuinen, kaikki haluavat loppujen lopuksi samoja asioita. Että on tunne, että välitetään ja tunne, että arvostetaan. Nämä tunteet tietty muuttuu iän myötä mutta pohjalla ne kuitenkin on. Vaikka olen 35-vuotias, kyllä minä nautin, kun ollessani kuumeessa mieheni peittelee minut ja suutelee otsalle ja passaa kuin pikkulasta.

        Kun lapsi ei saa tuota kohtelua nuorena ja häneltä ei vaadita mitään (=lapsen silmin hänestä ei välitetä) tulee juuri tälläisiä samanlaisia lapsia. Näen heitä työssäni joka päivä ja pohjimmiltaan jokaisella on paha olla. Vaatimukset kasvavat iän myötä muualla (kaveripiirissä, koulussa jne jne jne) ja monet viihtyvät ikäisiään muutaman vuoden nuorempien kanssa. Olet siis hankalassa tilanteessa, mutta oikealla asentella. Mitä luultavimmin uuden vauavn tulo tuo mukanaan aluksi vaikeuksia ja lopulta helpotusta. Poika näkee, että vaadit samoja asioista siltä lapselta, kuin häneltäkin. Hänen täytyy jakaa. Muistatte miehen kanssa vain antaa lämpöä myös pojalle kun on vielä tuon ikäinen. Sitä ei sitten vanhempana kuitenkaan enää edes kehtaa ottaa. Perusturvallisuuden tunne on kaikkien ihmisten perusta, myös meidän. Sinulle voimia! Toivottavasti myös lapsen isä on urakassa mukana etkä yksin joudu puurtamaan tätä tietä.

        Jatkan edellisiä keskusteluitanne: puhukaan sen pojan kanssa. Miksi hän on pahalla päällä koko ajan jne?

        puhumaan pojalle siitä harrastamisesta. Jos vaikka isä ja poika voisivat alkaa yhdessä harrastamaan jotain?
        Miten pojalla menee koulussa? Tekeekö läksynsä jne? Monella tuollaisella (anteeksi yleistys) lapsella on tapana ylisuorittaa jossain (Yrittää ottaa sitä arvostusta muuta kautta, esim. numeroiden kautta) ja pärjäävät usein koulussa suht hyvinkin, tosin suuren stressin ja perfetktionismpin voimin.

        Pojan olisi hyvä saada itselleen sitä itsetuntoa onnistumisen yms. kanssa. Ehkä poika ja isä ja vaikka sinäkin voisitte ottaa jonkun yhteisen projektin kuten pestään siivotaan kokoa talo yhdessä kun olet raskaanakin tai käykää elokuvissa tms. Toivon todella, että lapsen isä lopettaa asenteen, että poika on jo aina ollut tuollainen. Isän pitäisi herätä siihen, että asenne tekee lapselle haittaa ja nyt olisi ihan totta pakko toimia, ennenkuin lapsi kasvaa liian isoksi... Lapsi on kuitenkin miehesi lapsi, eli ei yksin sinun vastuulla.


      • fkekfe
        ongelmanuorten äiti kirjoitti:

        puhumaan pojalle siitä harrastamisesta. Jos vaikka isä ja poika voisivat alkaa yhdessä harrastamaan jotain?
        Miten pojalla menee koulussa? Tekeekö läksynsä jne? Monella tuollaisella (anteeksi yleistys) lapsella on tapana ylisuorittaa jossain (Yrittää ottaa sitä arvostusta muuta kautta, esim. numeroiden kautta) ja pärjäävät usein koulussa suht hyvinkin, tosin suuren stressin ja perfetktionismpin voimin.

        Pojan olisi hyvä saada itselleen sitä itsetuntoa onnistumisen yms. kanssa. Ehkä poika ja isä ja vaikka sinäkin voisitte ottaa jonkun yhteisen projektin kuten pestään siivotaan kokoa talo yhdessä kun olet raskaanakin tai käykää elokuvissa tms. Toivon todella, että lapsen isä lopettaa asenteen, että poika on jo aina ollut tuollainen. Isän pitäisi herätä siihen, että asenne tekee lapselle haittaa ja nyt olisi ihan totta pakko toimia, ennenkuin lapsi kasvaa liian isoksi... Lapsi on kuitenkin miehesi lapsi, eli ei yksin sinun vastuulla.

        Pakko sen verran korjata käsitystä, jonka ilmeisesti aiheutin. Miehelläni ei ole sellasita asennetta, että poikaa ei voi muuttaa koska hän on aina ollut tuollainen. Hän siis tiedostaa kyllä mistä sekin johtuu, että on aina ollut tuollainen ja tässä meidän nykyisessä elämässä hänkin on täysillä mukana yrittämässä muuttaa sitä. Tosin minä kotona ollessani näen enemmän pojan käytöstä ja kiinnitän huomiota siihen. Eilen onneksi mieheni ollessa nukkumassa, poika sai kohtauksen minulle ja mies onneksi kuuli sen. Sanoi, että oli hyvä kuulla kuinka poika minulle puhuu ja ihmetteli kuinka kauan jaksoin kuunnella ennen kuin oikein sanoin pojalle. Ojensi poikaa sitten illalla niinkuin pitää :)

        Poika muuten kokee tärkeäksi koulusta hyvien arvosanojen saamisen. Tosin kokeisiin luku on sitä rataa, että vajaa tunti kahtena päivänä ennen koetta. Ja ysejä ja kymppejä tulee... ilmeisesti koulussa seuraaminen on niin hyvää sitten... Koulun kanssa on siis pääosin tunnollinen. Hermot sillä kyllä menee jos ei jotain laskua tajua tai löydä kirjasta jotain vastausta. Jos pyytää apua läksyjen tekoon ja hermoaa niin sanon kyllä, että minä en auta jos hermotaan. Pitäisi osata olla kiitollinen avusta.


      • santtttaklous
        fkekfe kirjoitti:

        Pakko sen verran korjata käsitystä, jonka ilmeisesti aiheutin. Miehelläni ei ole sellasita asennetta, että poikaa ei voi muuttaa koska hän on aina ollut tuollainen. Hän siis tiedostaa kyllä mistä sekin johtuu, että on aina ollut tuollainen ja tässä meidän nykyisessä elämässä hänkin on täysillä mukana yrittämässä muuttaa sitä. Tosin minä kotona ollessani näen enemmän pojan käytöstä ja kiinnitän huomiota siihen. Eilen onneksi mieheni ollessa nukkumassa, poika sai kohtauksen minulle ja mies onneksi kuuli sen. Sanoi, että oli hyvä kuulla kuinka poika minulle puhuu ja ihmetteli kuinka kauan jaksoin kuunnella ennen kuin oikein sanoin pojalle. Ojensi poikaa sitten illalla niinkuin pitää :)

        Poika muuten kokee tärkeäksi koulusta hyvien arvosanojen saamisen. Tosin kokeisiin luku on sitä rataa, että vajaa tunti kahtena päivänä ennen koetta. Ja ysejä ja kymppejä tulee... ilmeisesti koulussa seuraaminen on niin hyvää sitten... Koulun kanssa on siis pääosin tunnollinen. Hermot sillä kyllä menee jos ei jotain laskua tajua tai löydä kirjasta jotain vastausta. Jos pyytää apua läksyjen tekoon ja hermoaa niin sanon kyllä, että minä en auta jos hermotaan. Pitäisi osata olla kiitollinen avusta.

        koulu juttu piti meilläkin paikkaansa. Lapsella oli suuri tarve pärjätä koulussa mutta ei välttämättä tehnyt asian eteen juuri mitään. Läksyjenteon auttaminen oli yhtä tuskaa ja huutoa ja epätoivoisen lapsen käyttäytymistä. Vähätteli myös itseään paljon kuninka ei vain osaa jne. Jos sai esim. 8 jostain kokeesta hän oli pärjännyt mielestään 'super huonosti'.

        Ihana kuulla että sinulla mies on heti mukana pelissä. Varmaan muutenkin hyvä mies kun jaksat moista katsella. :) Ei auta kuin jatkaa samaa rataa ja yhteisillä pelisäännöillä. Ikävää on, että lapsen äiti ei ilmeisesti ole halukas lapsen hyväksi olevilla pelisäännöillä pelaamaan - tuskin hänkään kuitenkaan mikään hirviö on ja omaa omat syynsä miksi antaa lapsen käyttäytyä miten käyttäytyy.
        Onko teillä isä koittanut puhua lapsen käytöksestä lapsen äidille? Eikö äiti ole reagoinut asiaan mitenkään? Luulisi, että lapsen ololla olisi paljon väliä myös äidille.

        Entä onko poika myöntänyt, että hänellä on paha olla? Oletteko harkinneet psykologilla käyntejä. Olisi joku kelle poika voisi puhua puolueettomasti. Noloa se varmaan lapsen korvaan on, mutta "eihän siitä kellekkään tarvitse kertoa ;) "

        Olisi mielenkiintoista kuulla miten poika on keskusteluihinne hänen olostaan ja käytöksestään reagoinut. Onko vastaus vain, että en tiedä miksi käyttädyn näin vai tuleeko sieltä jotain oikeita syitäkin?


      • santtakloooous
        santtttaklous kirjoitti:

        koulu juttu piti meilläkin paikkaansa. Lapsella oli suuri tarve pärjätä koulussa mutta ei välttämättä tehnyt asian eteen juuri mitään. Läksyjenteon auttaminen oli yhtä tuskaa ja huutoa ja epätoivoisen lapsen käyttäytymistä. Vähätteli myös itseään paljon kuninka ei vain osaa jne. Jos sai esim. 8 jostain kokeesta hän oli pärjännyt mielestään 'super huonosti'.

        Ihana kuulla että sinulla mies on heti mukana pelissä. Varmaan muutenkin hyvä mies kun jaksat moista katsella. :) Ei auta kuin jatkaa samaa rataa ja yhteisillä pelisäännöillä. Ikävää on, että lapsen äiti ei ilmeisesti ole halukas lapsen hyväksi olevilla pelisäännöillä pelaamaan - tuskin hänkään kuitenkaan mikään hirviö on ja omaa omat syynsä miksi antaa lapsen käyttäytyä miten käyttäytyy.
        Onko teillä isä koittanut puhua lapsen käytöksestä lapsen äidille? Eikö äiti ole reagoinut asiaan mitenkään? Luulisi, että lapsen ololla olisi paljon väliä myös äidille.

        Entä onko poika myöntänyt, että hänellä on paha olla? Oletteko harkinneet psykologilla käyntejä. Olisi joku kelle poika voisi puhua puolueettomasti. Noloa se varmaan lapsen korvaan on, mutta "eihän siitä kellekkään tarvitse kertoa ;) "

        Olisi mielenkiintoista kuulla miten poika on keskusteluihinne hänen olostaan ja käytöksestään reagoinut. Onko vastaus vain, että en tiedä miksi käyttädyn näin vai tuleeko sieltä jotain oikeita syitäkin?

        paljon. Ammatti-ihmisellä on niin eri työkalut moisten ongelmien hoitoon ja osaa katsoa asiaa 'väsymättömän silmin.' Nihkeää sinne meno oli, mutta meillä siihen kuului ihan keskusteluja yksin, isänsä kanssa, äitinsä kanssa ja kerran minäkin olin isän kanssa mukana. Suurimmaksi osaksi kuitenkin poika kävi yksin juttelemassa ja isä ja äiti pitivät psykologin kanssa istuntoja aina välillä.
        Siellä korostettiin paljon sitä, kuinka tärkeää näiden asioiden hoitaminen on ennenkuin lapsi menee lukioon tms. Siellä ne paineet vasta kasaantuu ja kun ihminen liian nuorena sulkee sisäänsä asioita, niitä on vaikea enää murrosiän jälkeen sieltä pois kaivaa.

        Tuli ilmi myös lapsen ristiriitaiset tunteen äitiään kohtaan jota rakasti, mutta koki olonsa paremmaksi meidän luonamme mutta tunsi 'pettävänsä äitinsä' kun ajatteli niin. Siinä on jo kerrakseen iso taakka nuoren hartioilla - kaiken murrosiän ja hormoni hyökytyksen kanssa.

        Varsinkin kun sinäkin olet raskaana on varmasti rankaa kun muutenkin varmaan vauvan tulo ja raskaus painavat mieltä eikä se raskaana olo mitään herkkua ainakaan itselle ollut ajatusmaailmankaan kannalta.


      • juiohyy
        santtakloooous kirjoitti:

        paljon. Ammatti-ihmisellä on niin eri työkalut moisten ongelmien hoitoon ja osaa katsoa asiaa 'väsymättömän silmin.' Nihkeää sinne meno oli, mutta meillä siihen kuului ihan keskusteluja yksin, isänsä kanssa, äitinsä kanssa ja kerran minäkin olin isän kanssa mukana. Suurimmaksi osaksi kuitenkin poika kävi yksin juttelemassa ja isä ja äiti pitivät psykologin kanssa istuntoja aina välillä.
        Siellä korostettiin paljon sitä, kuinka tärkeää näiden asioiden hoitaminen on ennenkuin lapsi menee lukioon tms. Siellä ne paineet vasta kasaantuu ja kun ihminen liian nuorena sulkee sisäänsä asioita, niitä on vaikea enää murrosiän jälkeen sieltä pois kaivaa.

        Tuli ilmi myös lapsen ristiriitaiset tunteen äitiään kohtaan jota rakasti, mutta koki olonsa paremmaksi meidän luonamme mutta tunsi 'pettävänsä äitinsä' kun ajatteli niin. Siinä on jo kerrakseen iso taakka nuoren hartioilla - kaiken murrosiän ja hormoni hyökytyksen kanssa.

        Varsinkin kun sinäkin olet raskaana on varmasti rankaa kun muutenkin varmaan vauvan tulo ja raskaus painavat mieltä eikä se raskaana olo mitään herkkua ainakaan itselle ollut ajatusmaailmankaan kannalta.

        Mies on nimenomaan sitä mitä on koko elämänsä etsinyt :) Ainut miinuspuoli on tuo pojan käytös joka repii hermoja välillä, tai no, liiankin usein.

        Pojan äiti uskoo ilmeisesti täysin vapaaseen kasvattamiseen siinä mielessä, että ei saa kieltää huonoa käytöstä tai asettaa noudatettavia sääntöjä. Tosin rajoittaa kasvamista juuri sillä, että ei anna tehdä mitään, ei anna vastuuta yms. mistä jo aiemminkin yllä kerroin. Oman huoneen viikkoviisous onkin hänen mielestään liian suuri vastuu melkein 13 vuotiaalle lapselle. Yhteispeliä ei todellakaan pojan äidin kanssa pysty harrastamaan pojan kasvatuksen kanssa.

        Syyksi omalle käytökselle poika on sanonut, että ei tiedä miksi käyttäytyy noin. Hän vain on koko ajan huonolla tuulella eikä tiedä miksi.

        Poika itseasiassa käy aikalailla viikottain juttelemassa ihan ammatti-ihmisen kanssa tuon agression takia. Vanhemmat ovat vasta sinne menossa kanssa jossakin vaiheessa. Mutta ongelma on sielläkin se, että poika ei uskalla puhua siellä kaikista asioista kun pelkää, että kertovat hänen äidilleen asioita mitä hän siellä sanoo. Vähän aikaa sitten poika kitisi siitä, että hällä ei ole siellä mitään sanottavaa eikä haluaisi enää käydä siellä. Yritin pojalle selittää miksi siellä on hyvä käydä ja taisi tajutakin pointin. Silti ei uskalla kaikkea siellä kertoa. Sanoo mm. että ei halua kertoa siellä asioita mitä muuten haluaa vain omalle perheelle puhua. EIkä tosiaan luota siihen, että sanotut asiat jää niiden seinien sisäpuolelle. Tiedä sitten, miten tuon asian voi korjata. Jos ei luota niin ei luota.

        Poika on muuten innoissaan raskaudesta. Toki on myöntänyt, että vähän pelkää miten hälle käy kun vauva syntyy, mutta on kiinnostunut vauvajutuista. Seuraa vauvan kasvukalenteria viikottain ja selittää niitä juttuja muille ja ihmettelee kuinka se on jo niin iso ja mittailee mittanauhalla vauvan pituuttaa miltä 40 cm näyttää yms :) Eli ihan positiivisella mielellä kyllä on vauvaa kohtaan. Kun jokin juttu on vauvalle ostettu ollaan esitelty se pojalle myös, että on osana koko touhua. Mutta sitten välillä tuntuu, että onkohan se väärin esitellä vauvaostoksia.. hänellekin kuitenkin ostetaan ihan samalla tavalla. Tosin vauva vaatii paljon kalliimpia uusia asoita, mutta ei kai tuo poika edes tajua kuinka paljon rahassa on vauvaan mennyt. Juuri yksi päivä aattelin, että pistän pojan isänsä matkaan kaupungille ja poika saa tietyllä summalla ostatuttaa isällään mitä haluaa. Niinhän ne isä-poika ajat tulee kuitenkin vauvan myötä vielä tärkeämmiksi, kunhan isä vain jaksaisi rankan työn jälkeen tehä kaikkee mitä pitäisi... ja toivottavasti poika tajuaa, ettei kaikkea voi jaksaa.


      • xcfghjkl
        fefee kirjoitti:

        Itseasiassa olen tässä "äitipuolen" roolissa. Itselläni ei ole entuudestaan lapsia ja tavallansa yhtäkkiä tuon ikäinen lapsi tullut mukaan elämään ja välillä tietyt asiat kummastuttaa, koska ei ole elänyt sitä 12 vuotta lapsen kanssa ja nähnyt sitä kasvua. Ehkä siis siksi joitakin asioita vaikea ymmärtää, kun peilaa asioita omaan lapsuuteen/nuoruuteen. Shokkinahan tuli itselleni se, että tuo lapsi ei oikein osaa tehdä tiettyjä perusasioita itse. Tämä johtuu tietääkseni siitä, että hänen äitinsä ei ole antanut tehdä mitään eikä ole antanut asettaa lapselle sääntöjä eikä opettaa lapselle itsenäisyyttä. Mielestäni tietynlainen itsenäinen toiminta pitäisi olla jo hallussa. Opetin viime kesänä lapsen mm. käymään yksin kaupassa, opetin hälle mikä on appelsiini, opetin kulkemaan keskustassa tienylityksiä, opetin halkaisemaan sämpylän, opetin juuri senkin että pientä vauvaa täytyy yleensä imettää yms... Siis paljon perusasioita on kateissa joita oikeasti tarvitaan. Sääntöjä on lapselle asetettu vasta hänen vanhempiensa eron jälkeen ja minäkin pidän niistä kiinni kun yhdessä asutaan! On tiettyjä sääntöjä joita noudatetaan, jos ei niin näistä asioista tulee tietty rangaistus. Lapsi ei vieläkään oikein ymmärrä sääntöjen tarkoitusta vaan puhuu uhkailusta ja kiusaamisesta yms. Vaikeaa varmaan tuossa iässä oppia elämään sääntöjen mukaan ja se, että maailma ei oikeasti pyöri vain hänen ympärillään ja myös muilla ihmisillä on oikeus omaan rauhaan, joten kukaan ei voi vain päättää riehuvansa niinkuin tykkää. Meidän kotona asuu myös muita kuin hän ja kaikilla pitäisi olla täällä hyvä olla.

        Tämä puheripuli on lapsella jatkuvaa, eli 24/7. Mielestäni ei ole liikaa rajoitettu puheripulia jos lapselta vaaditaan aamulla hiljaisuutta, jokaiselle omaa rauhaa herätä uuteen päivään. Sillä lapsi oppii kunnioittamaan jokaisen omaa rauhaa. Pitäisi vähän osata muutenkin lukea ihmisestä koska hän ei kaipaa seuraa, on itsekästä olettaa että kaikki ovat koko ajan kiinnostuneita hänen jutuistaan.

        Ja tuo jatkuva seuran kaipuu tuntuu itseltäni todella ahdistavalta. Kyllä aikuisten pitää hetki saada olla rauhassa. Parisuhde vaatii kahdenkeskistä aikaa myös yön ulkopuolella. Pitäisi olla ok lähteä kauppaan kahdestaan miehen kanssa taikka kävelylle tai ihan vain soffalla maata kahden hetken niin ettei kukaan keskeytä tai häiritse. Tarkoitushan ei ole tietenkään ketään poissulkea vaan, että lapsi oppisi kunnioittamaan jokaista ihmistä ja ymmärtämään, että hän ei ole maailman napa eikä voi koko ajan toimia oman tahdon mukaan. Lapselle pitää voida sanoa, että nyt en jaksaisi seuraa vaan olisin mielluummin rauhassa hetken. Mielestäni ei ole torjumista jos haluaa omaa aikaa päiväsaikaan kun on vielä ehkä hieman virkeämpi. Tämä ei tarkoita, että lasta jatkuvasti juoksutetaan pois eikä anneta hälle aikaa vaan se, että lapsi ymmärtää sen, että hän ei voi vaatia jatkuvaa huomiota.

        Tämä ei liity mitenkään asiaan mutta:

        Miten 12 vuotias ei tiedä mikä on appelsiini?
        Ei tiedä/osaa halkaista sämpylää?


      • kdso
        xcfghjkl kirjoitti:

        Tämä ei liity mitenkään asiaan mutta:

        Miten 12 vuotias ei tiedä mikä on appelsiini?
        Ei tiedä/osaa halkaista sämpylää?

        Ap

        Samaa kuule mietin minä monesti kun uusia vastaavia asioita tulee jatkuvasti esille!

        Pojalle on kouluruokailussa tarjottu appelsiineja ja appelsiinit ovat aina olleet tarjolla lohkoina (eli appelsiini kuorineen neljään osaan halkaistuna). Söin tuossa alkusyksystä appelsiinia ihan normaalisti kuorittuna paloina yksitellen ja poika tuli kysymään mitä syöt. Sanoin, että appelsiinia, tämä on appelsiini kai sä sen tiedät? - Koulussa appelsiinit ovat aina lohkoina eikä poika ole tainnut appelsiinia "normaalisti" kuorittuna ikinä nähdäkään... eikä siis kyseistä hedelmää tunnistanu siinä muodossa.

        Samoin syksyllä syötiin aamupalaksi sämpylöitä. Annoin sämpylän ja puukon pojalle ja se oli huulipyöreänä, että miten tämän halkaisen. Piti sitten kädestä pitäen näyttää miten sämpylä halkaistaan ja sen jälkeen poika on tehnyt sen itse. Kaippa tähänkin merkittävästi vaikuttaa se, että leivät on nykyään valmiiksi viipaloituja.

        Eilen opetin pojalle miten appelsiini kuoritaan. Eipä pojan aikomassa tavassa ollut mitään järkeä!

        Liika paapominen ja se, ettei anneta kasvaa vaikeuttaa elämää loppujen lopuksi aika paljon!


      • kysyjätär
        cjdscjdskljc kirjoitti:

        Olemme miehen kanssa keskustelleet oman rauhan kaipuusta, hän kaipaa sitä myös. Pojalle yritetään koko ajan opettaa, että aikuisillakin on tarve omalle rauhalle ja vaikka poika ei ikinä kaipaisi omaa rauhaa niin sitä kaipaa kuitenkin moni muu. Mielestäni poika ei osaa olla yksin.

        Meillä rangaistuksena viedään pojalta tietokonepäiviä pois, koska se on se kaikkein tärkein hälle. Kun tietkone on pannassa niin poika vaatii keksimään hälle tekemistä. Minä sanon aina, että se on sinun ongelmasi mitä teet, ei minun. En ole täällä olemassa sitä varten, että keksisin sinulle tekemistä!

        Olen myös miettinyt paljon mitä pojan elämään on tullut minun myötä. Ja poika on oikeasti saanut elämäänsä oikean perheen. Minun lisäkseni koko oman perheeni. Hänellä ei ole ikinä ollut normaalia suhdetta sukulaisiinsa. Välillä tuntuukin siltä kun mennään käymään jonkun luona, että en pitkään aikaan ole päässyt käymään yksin tai edes vain mieheni kanssa. Poika kuitenkin rajoittaa pienessä kämpässä huomionhakuisena aikuisten juttuja. Poika pahoitti mielensä kun olin kerran käynyt äitini luona ilman häntä kun hän oli koulussa. Tästä taas itse loukkaannun siinä mielessä, että miksi tuo lapsi ei voi tajuta, että se on minun äitini, minulla on oikeus käydä siellä ilman poikaa ja ilman selityksiä miksi menin sinne ilman häntä! Ja äitini luokse lähtiessäni vielä mietin, että poika suuttuu tästä minulle ja teenkö jotain väärin?

        Meillä pojan velvollisuuksiin kuuluu siivota huone joka viikko ja siivota omat sotkut kun on keittiössä syönyt yms. Eli paskaa ei jätetä toisille siivottavaksi. Roskat vie ulos kun pyytää tai jopa ilman pyytämättä (hänen äitinsä joutuu roskien viennistä maksamaan pojalle). Pojan äiti on sitä mieltä, että viikkosiivous on liikaa vastuuta noin nuorelle lapselle. Mutta meillä siivotaan, välillä pyydän imuroimaan koko kämpän ja sen kyllä tekee kun apua tarvin.

        Pojan isä siis pitää kanssa kiinni säännöistä. Mieheni tosin luovuttaa joskus liian helpolla kun ei vaan jaksa taas sitä jankkaamista raskaan työpäivän jälkeen. Huomaan kun mieheni on väsynyt ja, että se aikoo antaa hieman periksi, niin minä kyllä vien asian loppuun. Oli sitten huono tai ei, mutta en kyllä luovuta ollenkaan. Pidän viimiseen asti kiinni kun poika yrittää pääsevänsä kuin koira veräjästä.

        Sanotaan aina, että lapselle pitää rauhoittuessaan selittää miksi tietty asia on kielletty ja miksi siitä tulee rangaistus. Jotenkin koen, että tämä koskee pienempiä lapsia. Mutta tuntuu, että nämä pitäisi aina uudestaan selittää pojalle kun on taas pilattu toisten rauha riehumisella. Itse vielä olen vähän pitkävihainen, saatan vielä seuraavanakin päivänä olla huonolla tuulella riehumisen jälkeen, pojan isä taas on jo leppynyt. Tämä liittyy ehkä siihen vanhemman rakkauteen. Minulla sitä ei ole, ja saatan ajatella, että tuo tyyppi vaan tulee tänne riehumaan ja viemään mun kotirauhan... mutta en kuitenkaan näytä huono tuulisuuttani pojalle vaan yritän kihistä sisältä. Pelkään vain kuinka poika rupeaa enemmän oireilemaan kun vauva syntyy ja konkreettisesti huomaa, että vauva saa kaiken huomion ja hän ei juuri mitään. Siltä se pojasta varmaankin tulee tuntumaan.

        Täällä sanotaan lähes joka päivä pojalle, että älä keskeytä tai puhu päälle, odota vuoroasi, älä ota kaikkia ruokia, älä huuda, älä mölötä turhia, anna omaa rauhaa, yksikin sana vielä niin palaa yksi päivä... ... ... Siis jatkuvaa asioiden toistelua. En oikein tiedä miten saisi tietyt asiat pojan päähän kerralla niin, että ne siellä pysyy. Pitääkö kaikesta rankaista, että oppii ja kun rangaistus ei tehoa?! Eikö mitään voi oppia ilman, että pitää rankaista? Ei se rangaistus voi olla kaikki keino mitä on.

        En tiedä, pitäisikö vain istuttaa poika keittiönpöydän äärelle ja ruveta lateleen sääntöjä, kirjoittaa ne ylös ja selittää jokainen kohta, että miksi tämä on sääntö. Aika lailla jokainen sääntö meilläkin perustuu siihen, että jokaisella tämän kodin jäsenellä on oikeus omaan rauhaan. Ja jokaista perheenjäsentä kunnioitetaan. Ehkä tämä on siksi niin hankalaa, kun pojalla ei ole aiemmin ollut sääntöjä...

        Jos kerta tiedät miten pojan äiti e mtään ole pojalle opettanut, niin miten voit vaan tietokoneen vietyäsi tokaista "keksi ite tekemistä". Etkö voisi rohkaista/ehdottaa jotakin, niin, ehkä hän myöhemminkin nauttisi tekemisestä ilman konetta?

        Voisitte yrittää yhdessä tehdä jotakin, mistä poika voisi saada oman harrastuksen - ja näin ollen teille jäisi omaa rauhaa. Ei kai poika yht'äkkiä oma-aloitteisesti keksi tekemistä, jos äiti on aina passittanut tietsikan ääreen..


    • santtaklous

      Niimpä niin... Helppoa vanhemmalle hetkessä, mutta pidemmän ajan päästä karhunpalvelus itselle, ennen kaikkea lapselle. Aiheuttaa pahimmillan vakavaa masennusta ja riittämättömyyden tunnetta. Aikuiselta kun vaaditaan kaiken laista, eikä perusasioiden puuttumisesta ole ainakaan apua niihin vaatimuksiin.

      Hieno, että poika käy puhumassa! On pojalla kyllä varmasti rankkaa. Joutuu ensinnäkin elämään pikakoulutuksen käymään 12-vuotiaana (ottaa kiinni kaikki ne aiemmat vuodet asioiden opettelussa) ja varmasti mieli myllertää tilanteesta johtuen. Pojalla myös varmaan aikamoinen paine.. :/ Ei sinänsä ihme, että sama käytös toistuu monilla samassa tilateessa olevilla lapsilla. Epävarmuus omaa äitiä kohtaan on varmasti aikas raskas taakka.

      Saahan niitä leluja näyttää! Kyllä pojan on pakko nähdä, ettei raha niiden saamien tavaroiden idea ole. Vauva tarvitsee sängyn joka maksaa luultavasti aika paljon, mutta tuskimpa vauva siitä iloa itselleen juuri saa. Ei kaikkea voi mitata rahassa, varsinkaan tavaroissa joita saa. Iloa saa poika varmasti itselleen enemmän 15e pleikkari pelistä, kuin 300e lasten vaunuista. Jaksamista sinulle! Täytyy kyllä sanoa, jos helpottaa, ettei tilanteesi ole ollenkaan niin paha kuin miltä se varmasti joskus tuntuu. Mies on mukana pelissä, ymmärtää sinun tuskasi tilanteessa ja poika selvästi ainakin kirjoitustesi perusteella arvostaa sinua, vaikkei se päälle päin aina näy. Ja jos en nyt ihan väärin ymmärtänyt, poika jopa ottaa joskus vinkeistäsi vaarin ja jopa sisäistää jotain mitä olet hänelle sanonut tai opettanut. :)

      Kannattaa kyllä ehdottomasti ehdottaa miehellesi, että puhuisi sielä psykologilla niistä yhteis tapaamisista. Ja ihan niinkin, ettei äiti olisi paikalla. Poika saisi ehkä sanottua isälleenkin jotain, mitä ei muuten uskalla, kun psykologi olisi siinä vähän avustamssa. Meillä niistä käynneistä oli erittäin paljon hyötyä niin lapsen kuin itse ukonkin kannalta. Varsinkin siltä osin, että isä alkoi ymmärtää lastaan vähän paremmin.

    • 12vuotiasnuori

      Hei,Olen itse kaksitoista vuotias alkanut murrosikä vähitellen finnejä on alkanut kehittymään ääni madaltumaan. Mutta herään itse kouluun puen itsevaatteet. Herään itse.

    • Pitkä teksti

      Kuka jakso lukee ton kokonaan? :D Sairaan pitkä!!! =D

    • MirandaUusi

      Osaan. PS, oon 9 päivän päästä 13wee.

    • MirandaUusi

      Pliis, auþakaa joku mua. En tiiä miten eksyin, sille yhdelle sivulle ennenku mulle tuli et pääsy kielletty, mut tietääks joku nettipoliisin numeroi tai jotain sinne päin. Eli mä testailin voin käyttö kohta et mikä se oli, mutta siell oli joku mies/poika joka laitto mulle TÄLLÄSEN viestin,- sä oot kuuma. Ooh! Niinku tärpätti... ennen kun jatkan katon sen sivuston.

    • MirandaUusi

      Se oli sellainen kuin 12-lapsemme haluaisi stringit, mutta jos haluutte totuude niin tsekatkaa kaikki viestit, mutta se tais olla sivulla 12, joo kyl se oli sillä sivulla. Mut pliis kertokaa pika pikaa tonne, kommentteihin koska mä en tiiä MIT mun, nyt pitäis ruveta tekee. Koska jos tai syystä ne muut mun ikäiset, oli siellä nimimerkistä ja puheenkäytöstä huolimatta. Yritän vielä huomenna uudestaan ja kerron sitten, että pääsinkö sinne ja että sainko jotai edistystä. No huomisaamuun klo11, mennessä jos joku tulee tänne edes jälkeen päin niin pistäkää kommentteja ennen kun lähdette. Kiitti niille jotka luki tän ja autti mua. PS, oon kohta 13-vuotias ja haluaisin selvittää tän ilman että tulee kauhean isoa, niin sanottua nettitulipalon sammutettua.

      Moi!

    • Anonyymi

      Hei!
      Olen itse 12 ja minä saan pyöräillä lähistöllä, käydä yksin luistelemassa. Ja kyllä meidän ikäisiltä pitäisi olettaa jo että osaa pitää itsestään pienissä asioissa huolta. (Tarkoitan siis että lapsi ei ole vammainen) saan käydä jopa yksin uimassa lähi rannassa mutta vanhempana pitää tarkistaa osaako lapsi kunnolla uida. Lasta voit myös arvioida sen perusteella miten hän käyttäytyy kaverin seurassa jos kaveri on esim. Kylässä. Toivon että tämä auttoi jotakuta

    • Anonyymi

      Kyllä ois hyvä osata hoitaa koulunkäynti, läksyt, aamutoimet, aamu- ja iltapala itse ja mennä itsenäisesti esim kouluun, kirjastoon, kauppaan luistelemaan yms. Ja voi halata niin kauan kuin lapsi haluaa.

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Akava kieltää sairaanhoitajien palkkojen korotukset

      Suomessa on koronapandemian vuoksi huutava puute koulutetuista sairaanhoitajista. Osa on mennyt Norjaan töihin, noin 2.000€/kk paremman palkkauksen
      Maailman menoa
      284
      7334
    2. Vanhuksille kielitaidoton hoitaja. Purra: "Irvokasta"

      Kielitaidoton kotiavustaja on vanhuksen painajainen, "Pyysin päästä vessaan, hoitaja toi lasin vettä" Ruotsissa kielitaidottomat hoitajat ovat jo suu
      Maailman menoa
      396
      5573
    3. Ex-huippumalli Anne Kukkohovi hekottaa kuuman kosteasta muistosta: "Ei tarvittu pitkiä kalsareita"

      “Juontaja makasi välillä selällään lattialla happea haukkaamassa…” Kyllä viime kesä oli todellakin KUUMA.... https://www.suomi24.fi/viihde/ex-huippuma
      Kotimaiset julkkisjuorut
      30
      4528
    4. Seiska: Onko Marja Hintikka seuraava TTK-juontaja? Näin suosikkijuontaja vastaa huhuihin

      Olisiko Hintikka mielestäsi hyvä valinta uudeksi TTK-juontajaksi? Jos ei, niin kuka olisi? Perustele vastauksesi. https://www.suomi24.fi/viihde/seiska
      Kotimaiset julkkisjuorut
      78
      1721
    5. Mistä se jäi kiinni

      Miksi et halunnut edetä pidemmälle kanssani? Johtuiko se mun ulkonäöstä, luonteesta vai onko sinulla joku elämässäsi? Olisiko se ollut väärin viettää
      Ikävä
      50
      1286
    6. Pikkarainen pääsi taas Seiskaan

      Heitettiin pihalle Helsinki liikkuu kampanjasta raiskaussyytteen takia. Voi voi.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      198
      1180
    7. Joskus olen ollut

      susta huolissaan. Pärjäilethän. En voi sanoa sen muuta kuin tänne.
      Ikävä
      33
      1060
    8. Niin se on

      Et ollut se jota etsin. Annoin vielä mahdollisuudenkin ja menit tyrimään senkin. Osoitit olevasi taakka ja ongelma, jota ei kukaan haluaisi. Onnekseni
      Ikävä
      77
      1004
    9. Rakastan sua mies

      Onhan kaikki hyvin?
      Ikävä
      82
      968
    Aihe