eilen kuulin positiivisen kommentin äitinä olosta.
Mutta miten on, jos elämää miettii taaksepäin ja niitä vaikeuksia joita on ollut....niin onko meistä kukaan hyvä esimerkki elämästä lapselleen?
Isä/äiti on se suurin esimerkkin antaja lapsen elämässä, tahtomattaan tai tahdollaan, he seuraavat vanhempiaan, vanhempiensa mielipiteitä ja asenteita elämään.
Toki, huonompikin esimerkki vois olla, huonompaakin seuraa löytyy, mut...
Toivotko että lapsesi ottaisi sinut esimerkiksi elämässään..
Minä...en tiedä?
Mutta miten on, jos elämää miettii taaksepäin ja niitä vaikeuksia joita on ollut....niin onko meistä kukaan hyvä esimerkki elämästä lapselleen?
Isä/äiti on se suurin esimerkkin antaja lapsen elämässä, tahtomattaan tai tahdollaan, he seuraavat vanhempiaan, vanhempiensa mielipiteitä ja asenteita elämään.
Toki, huonompikin esimerkki vois olla, huonompaakin seuraa löytyy, mut...
Toivotko että lapsesi ottaisi sinut esimerkiksi elämässään..
Minä...en tiedä?
Vastaukset 39
Vanhimmat
No sen verran tiedän äitinä olosta, ja niitä vaikeuksia on todellakin ollut, avioeroja sun muita. Aina oma äiti/isä on paras esimerkki lapselleen jos vilpittömästi rakastaa ja välittää. Myöntää mokailut ja puhuu vaikeistakin asioista. Lapselle on tehtävä selväksi ettei ne virheet joita äiti tai isä tekee ole missään tekemisissä hänen kanssaan jottei syyllisyyttä tarvitse kantaa.
Me vanhemmatkin ollaan vain ihmisiä eikä aina osata toimia oikein eikä se ole lapselle mitenkään vaarallista, vain elämää. Muistan ikäni sanat jotka eräs lastenpsykologi on sanonut "pumpulista on vaikea ponnistaa" ja se on todella totta.
Minua ei tarvitse ottaa miksikään esimerkiksi, sitä en haluaisikaan olla. Ainoastaan äiti ja tuki joka on läsnä silloin kun tarvitaan.
vähän toista...
Siis niinku...lapset imee itseensä tahtomattaan isän/äidin asenteen elämään.
Ja onko se oikea tie osoittaa lapselleen...
Mites mä selittäisin sen, lapset tahtomattaan omaksuu vanhempiensa arvomaailman ja sisäistää sen...
Joskus näen lapsissani asenteita, joista mietin, onko ne hyväksi niille...
Ne on mun suhtautumista elämään ja auttaneet silloin kun siihen oli aihetta, mut elinköhän siltikään, elämän viisaasti?
Tää on hiukka vaikee selittää?
Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat ja siihen ei ole helppo vastata. Lapsi ei kuitenkaan ole mitään muovailuvahaa vaan jos häntä kuunnellaan, annetaan ikänsä ja ymmärryksensä puitteissa vaikuttaa omiin asioihinsa, kannustetaan itsenäisyyteen ja omien asioittensa hoitamiseen, annetaan asiallista palautetta tarvittaessa ja sitä kysyttäessä niin lkyllä se lapsi kasvaa ihan omaksi persoonakseen.
Lapsi kulkee kuitenkin oman tiensä aina. Ei kannata jäädä miettimään, elinköhän ja teinköhän oikein vaan katsoa eteenpäin. Kyllä lapsi varmaan joitakin asioita vanhemmiltaan omaksuu mutta olen ainakin oman kokemuksen perusteella huomannut, että omat mielipiteet on vahvat. Sekin on hyväksyttävä jos lapsi epäonnistuu, niinhän me kaikki joskus.
Eri kehitysvaiheissa imetään erilaisia asioita ja sitten taas tulee uusi näkökulma ja uudet vaikuttajat. Se miten vanhemmat vaikuttavat kehitykseen riippuu tietysti siitä miten suhteet ylipäätään toimii.
tunsin jo aikalailla syyllisyyttä...
Totta, imee ne vaikutteita muualtakin ja ehkä kuitenkin olen jossain mielessä hyvä roolimalli.
Mutta alkoi ahdistamaan, kun ei sitä voi koskaan tietää ;)))
Että onko se perimä mitä jakaa, lapselle hyväksi ;)
Siinähän se on tämä elämän ihanuus ja kurjuus kun ei koskaan voi tietää ja kauhea epäilys iskee välillä, mutta silloin sitä vanhemmuutta tarvitaan josta jo tuossa kerroin. Täytyy vain toivoa, että tämä maailmantilanne ei mene ihan mahdottomaksi sitä minä enemmänkin pelkään jotta lapsillakin olisi mahdollisuus hyvään tulevaisuuteen.
vaan elää renkuttaa...eteenpäin ;)))
että, ne omat arvot ja asenteet;))) tulevat sitten ehkä paremmin esiin lapsen ja lastemme kohdalla siinä iässä kun heistä itsestään joko tulee vanhempia tai sitten juuri tässä kultaisessa keski-iässä. Kyllä nämä samat arvomaailmat mitkä sieltä lapsuuden omasta kukin saamme..kuitenkin jos, ei nyt kokonaan (elämässähän myös tekijöitä jotka, saattavat rajusti muuttaa omia käsityksiämme ns. opituista arvoista)...mutta kuintenkin tällä ns. opitulla asenteilla ja arvoilla on yllätys kyllä...sitten aika suuri vaikutus kuitenkin. Vaikka siinä välissä olisi luonnollista ( ja myös ihmiselle tärkeää kapinahenkeä välissä). Olen itse onnellinen mutsi...kun aina ajattelen että, voi kuinka hieno kundi minullakin. Ei ihan heti ota kaikkea minulta...vaan ajattelee itse ja kyseenalaistaa aikalailla välillä;))...hitsi se on väliin niin meilläkin että, hän opettaakin minua;))) ja siitä olen jotenkin ylpeä...
Tänään juhlimme tämän nuoren ja ehdottoman kapinallisen syntymäpäiviä....Hitsi...olin tuossa iässä aivan samanlainen itse...itsenäisempi vaan. Lähdin lapsuudenkodistani 17 v. Enkä palanut vasta kuin 13 vuoden jälkeen...ehkä en silloinkaan olisi;))) mutta, pitihän minun kertoa että, minustakin hitto vie tulee mutsi;))) Muistan vaan kuinka onnellisia vanhempani olivat tästä uutisesta..Heille kun lapsenlapset olivat suuri ilon aihe;))) Olinhan vakaasti päättänyt että, minä en lapsia tähän kylmään maailmaa edes tee...
Tsau:Friidu
itsekin huomaamaan, että muistuttaa omaa äitiään päivä päivältä enemmän ;))
Kyl se totta on, että kannattaa miehen katsoa anoppia tarkoin....
että, minussa on samaa kuin hän äidissään oli...no vähän nyt yllättänyt kylläkin..minussa kun löytyy sitä tempparamenttia vielä ehkä hiukkasen...vaan hiukkasen enemmänn...Hän on kauhistunut mutta 8 vuotta opettanut hänetkin...nyt harmikseni usein miten vaan huvittunut ei ota tosissaan...naureskelee vaan..hitsi.
Minä taas muistutan faijaani..huomaan ajattelevani ja toimivani samoin kuin hänkin...no olin faijan tyttö enemmän kuin mutsini...Hän oli minulle se rakkaampi myös vanhempana. Mutsini jäi vähän etäiseksi...lopulta ehkä olimme liian samanlaisia. Hienointa mitä minullekin sanoi lopulta oli sitten tällainen tunnustus: Friidu....olet hänen lapsistani se jonka tiedän menevän vaikka läpi harmaan kalliokiven...eräänlainen sovinto;))) siis tehtiin mekin lopulta...mutta vaikeaa se oli;))) siksi niin arvostankin tuota oman kundini omaa sisukasta luonnetta...laittaa nyt mutsina vähän toisinaan koville..kun kyseenalaistaa...ja hitsi vie niin tekee myös mieheni....Olen vähän niinku altavastaajana mikä ihan oikein minulle...mitäs olen vieläkin niin jääräpää...
Tsau:Friidu
se niin on, että kotona saa kasvualustan ja erilaisia arvoja, mut kasvaessaan lapset sisäistävät ympäristönkin arvoja, muokkaavat kaikesta sen oman näkemyksensä, muodostavat, kasvattavat sisäistä minäänsä.:)))
Ei ole hyvä juttu sekään, että lapsia kasvatetaan pumpulissa, täytyy jonkinlaisia vastoinkäymisiäkin olla, eikä se todellakaan tee muuta kuin kasvattaa lastakin ja opettaa näkemään todellista elämää.. Kaikesta voi jutella, miten ne vaikeatkin asiat vaikuttaa lapsen ajatusmaailmaan.
Meillä nämä kolme tytärtä tuntuu olevan kaikki mahdottoman itseppäisiä ja kovasti olevinaan tietäväisiä mitä tahtovat:))) Huh,huh...
Ainahan äiti miettii lastensa pärjäämistä ja muutenkin sitä nuorten elämää:)))
ei ole mitään mahdollisuuksia pärjätä elämässä.
Isin prinsessat on jo kotoa kasvatettu liian mahdottomiksi.Ei yksikään mies kykene täyttämään sitä toiveiden pohjatonta säkkiä ;(
etsin ja etsin sitä samankaltaista miestä kun faijani. Sula mahdottomuus;))) Ei vaitteiskaa...kyllähän siinä vähän ehkä perää että, emme niin tietoisesti ehkä...mutta alitajuisesti kuitenkin etsi puoliso jolla vähän niitä samoja arvoja (tytöillä siis oma faija esimerkkinä) ja (kundeilla tuo mutsi vastaavasti)....Tätä ei nyt ihan kirjaimmellisesti pidä ottaa...poikkeuksethan vahvivastavat tämänkin...tuon laitan siksi että, varmasti on ihmisiä jotka eivät missään tapauksessa tätä allekirjoita....vaan haluavat puolisokseen täysin erilaisen ihmisen...täydellisen vastakohdan..
Tsau:Friidu
että ratkaisit vaikean jutun elämässä jollain tietyllä tavalla, ja nyt lapset tekee samoja ratkaisuja, mutta ilman sitä vaikeaa juttua? Eli se pohja miksi toimit kuten toimit, ei tavallaan päde?
Niinhän se menee, että lapset tekee niin kuin me teemme. Ja meidän on pakko tyytyä siihen että katselemme vierestä kun opitaan omat virheet. Vaikka se olisi osittain meidän vika.
Täytyy myöntää että mun on tässä asiassa helpompaa katsoa tyttären asemasta kuin äidin. Nää ei ole vielä siinä iässä että koettelisivat. Mutta äidin kanssa ollaan monesti jo puhuttu tuosta, hän katselee lastensa toilailut ja miettii mitä hän olisi voinut tehdä toisin. Aika luonnollista.
pelkään siirtäväni malleja lapsille.
Mun strategiat on olleet joskus tarpeellisia, mut ei välttämättä parhaita mahdollisia.
Kuin monesti sitä itsekin arvuuttaa, et olisinko voinut hoitaa tonkin paremmin?
Mikä olis se optimi?'Elää?
että tottakai olisit voinut hoitaa paremmin ;DD Jokainen voi. Mutta onko sellainen elämä sitten jotenkin laadukkampaa? En usko. Ite olen oppinut eniten nimenomaan vastoinkäymisistä, ne antaa uusia ulottuvuuksia elämään, uutta syvyyttä, joita ilman en haluaisi olla.
Niin kuin tytär sanoi kun häntä kiusattiin koulussa, "nyt osaan ainakin olla yksin, monet mun kavereista ei osaa."
Vaikka tuo tuskin auttaa äidin tuskaa kun muksut toilailee.
Josta tuli mieleen että mun pitäisi kertoa enemmän omalle äidille miten onnellinen olen vaikka nyt välillä menee silleen ja tälleen ;) Kiitos sulle siitä.
Se onkin monesti väärä luulo, että kun lapset pullauttaa maailmaan niin kaikki hoituu sitten suurinpiirtein ongelmitta tai ei ne nyt ainakaan niitä virheitä tee joita minä olen tehnyt. Ensin käydään peruskoulu hyvin arvosanoin, sitten lukioon ja mahdollisimman monta ällää tai ämmää sitten muu ylempi korkeakoulu tai yliopisto ja sitten työhön. Suora putki kehdosta hautaan.
Tämä oli karrikointia, ei se noin mene tai voi joillakin kuten esim Alexander Stubb jolla Hjallis-ohjelmassa oli tuntunut juuri menevän näin (no onhan se hyvä kun on joku kansakunnan kynttilä jonka voi laittaa paikkaan kuin paikkaan ja Suomesta tulee positiivista kuvaa).
Minunkin yhtä lastani kiusattiin koulussa ja elämä oli välillä yhtä helvettiä. Nyt on kuitenkin kaikki hyvin, valmistumassa toiveammattiinsa luokkansa parhaimpana, täytyy nyt vain toivoa, että löytyy työ, sitten voi hänen kohdallaan jo huokaista helpotuksesta, näin se menee. Sattumoisin hänkin on elänyt yksin ainakin tähän saakka.
voithan jos, tiedostat itse että, tätä mallia en haluaisi antaa...niin kertoa nuorelle kuinka toisin ajattelet mutta aina eivät teoriat ja teot...niin vaan mene yksiin...
Tässä hyvä esimerkki minullakin. Olen aikanaan opettanut omalleni. Kiroilu on rumaa...no, sitten tuolla liikenteessä kun mekin ajamme...niitä ärräpäitä tulee siis minunkin suustani...Kundi istuu vieressä ja laukaisee kun päästään himaan pesen suusi saippualle....No kertonut olen kuinka lapsuuden kodissani mutsini saattoi jopa näin meille tehdä. Ei mitenkään johdonmukaisesti mutta, toisinaan...joten...En voinut muuta kun nauraa, tilanne oli niin koominen mutta hän oli tosissaan. Kuitenkaan en tietysti lupaa anna hänen nyt itseäni kasvattaa...minut on jo kerran omat vanhempani kasvattaneet.... Hän on laatinut listan mitä sanoja saan käyttää...ja mitä en...Muna siis opettaa kanaa tai kukko munaa...Ihan miten vaa;)))
Tsau:Friidu
Lapset tulee aina olemaan osa vanhempiaan, sen takia on varmaan niin vaikeeta katsella vierestä noita kriisejä. Haluaisi niin suojella heitä. Mutta onko se sitten hyvä asia, välttämättä. Parempi opettaa vaan miten nousee uudestaan satulaan kun fillari kaatuu. Miten sen sitten tekee, onkin toinen aisa...
on hyvä harrastaa itsekritiikkiä välillä, niin kuin Anjuska.
Se onkin hauska aihe tuo, miten vanhemmat voi joskus olla epäloogisia :)) Tai heittää uhkauksia mistä ei tule mieleenkään että joskus saattaa joutua panemaan täytäntöön :) Yksi tuollainen on että yleensä vaaditaan lapsilta että tottelevat sumeilematta. Mutta aikuisten ei tarvi. Tai pitää kertoa missä kuljetaan milloinkin. Paitsi aikuisten ei taaskaan tarvi. Ei ihme että monen muksun ainut tavoite on tulla aikuiseksi :))
yrittänyt pitää just tuon mielessä.
Ettei saa käskeä, jollei pysty perusteleen.
Pelkkä käsky synnyttää uhmaa, eikä anna lapselle mitään,muuta kuin nöyryytetyn tunteen.
Mutta käsky, joka voidaan järkevästi perustella opettaa lasta...
JA kyllä se tietty niin menee, että ennen sitä opetti lapsia, nyt ne opettaa vuorostaan...
on luotettava ja hiukan vaan taustalta opastettava. Joskus.
Kukaan ei elämässä selviä kolhuitta ja arvokkain oppi on, miten niistä selvitään.
Ettei käy niin, että kun ensimmäinen seurustelusuhde päättyy, menee laps niskakiikkuun, kun ei osaa selvitä pettymyksestä...
Arvokkain juttu jonka voi antaa kai, on että kuuntelee aina.
No, en varmasti toivo lasteni seuraavan minun "jalanjälkiäni". Enkä ole täydellinen äiti joka olisi onnistunut tehtävässään täydellisesti. Lapsillani on lisäksi aivan väärät mallit miehenä olemisesta ja parisuhteesta. Sosiaaliset verkostommekin ovat olemattomia. Pientä parannusta toki tapahtuu,mutta aivan liian hitaasti. Ja nytkin kaiken lisäksi olen lähdössä töihin, vaikka minun olisi pitänyt käyttää tämäkin viikonloppu niiden (eletystä elämästä kärsineiden)sukulais-suhteittemme ylläpitämiseen. Mutta kun eläminenkin maksaa...ja minä olen se sponsori.
sanoikin lohduttavasti, ettei kukaan ole täydellinen ;))
Tottahan se on, ei sitä voi kuin tehdä parhaansa, nillä eväillä joita itse on saanut...
Niin, en voi mihinkään itsesyytöksiinkään vajota, koska en voi millään tietää, miten olisi, jos olisi toisin.
ne itsesyytökset ketään auta.
Sitä toimii niinkuin toimii, silloin kun on pakko ja se siitä.
Mut aina sitä joskus miettii että olisko voinut jotain opettaa toisinkin..
Minä mietin, en ollenkaan sano, et jonkun toisen pitäs ;)))
Minä mietin sitäkin, että kuuluuko kunnia lapsien mahdollisesta menestyksestä vanhemmille vai lapsille itselleen? Kannattaisin tuota viimeistä vaihtoehtoa. Minulla tosin ei ole vielä aikuisia lapsia. Voi olla, että ajattelen siinä vaiheessa toisin. Kuvittelen lasteni aikanaan lähtiessä jääväni tänne ihan yksin ja heidän unohtavan minut päästessään rakentamaan omaa elämäänsä. Eihän sitäkään etukäteen tiedä.
kyl se muksu on se selviytyjä ;)
Mut ei lapset unohda jos niillä on ollut hyvä suhde ;)
Ne palailee pätkittäin kotiin päästäkseen lihapatojenääreen.
Aidin side lapsiinsa on jotain ikuista ;)
Toki isänkin jos hän on ollut lapsilleen läsnä.Monet tän ikäpolven miehet ei olleet.Nuormmat isät tajuaa et lapsen kans vietetty aika on korvaamatonta..
Ja jos muksu ei sitten selviydykään, niin ehkä ei kannata nostaa syyttävää sormea sitä "kasvatustehtävässä epäonnistunutta" vanhempaa kohti. Tähän syntiin olen varmasti joskus syyllistynyt itsekin. Epätäydellinen kun olen.
pitää sanoa, että Kuahjoen kouluampujan kaltaisilla lapsilla ei elämä ole ollut kunnossa.Siis kotonaan, sillä vaik koulussa kiusattas, niin kotoa saa ne selviytymisen eväät.
Joskus näkee "hyvien kotien" lapsia joilla mielenterveys heittää.
Ei silloin kaikki ole kotonakaan kuitenkaan ihan hyvin ollut.
Vanhemmilla saattaa olla aika hurja elämä, vaikka kaikki ulospäin näyttää hyvältä...
Perheissä saatetaan käydä hurjia sotia, kaikessa hiljaisuudessa.
Juuri tässä se pointti onkin. Jos ihmisen mielenterveys pettää, hän on sairas. Sairastua voi millaisen perheen lapsi tahansa ja vaikka kuinka hyvissä olosuhteissa. Ja kuinka tänä päivänä hoidetaan mielenterveysongelmaisia? Avohoidossa.
et geeniperimällä on jonkinlainen osuus, mut lapsen alkuvuosilla vielä suurempi.
En tiedä mitäpsykologian viimeisimmät tutkimukset sanoo, mutta kaikenlainen epävarmuus lapsen ensimmäsiinävuosina on suurin syypää mieleterveysongelmiin.
Jo yksistään turvallisuuden puuttuminen..
Mut sit se et mistä toiset saa voimaa kesstää ja toinen sortuu, ni...
Minä taas olen muuttanut mielipidettäni ja tunnustanut olleeni väärässä, kun kävin retkellä mielisairaalassa. Syiden hakeminen perhetaustoista ja vanhempien syyllistäminen yksinkertaisesti tuntuu sen retken jälkeen tyhmältä. Mieleeni jäi kommentti jossa todettiin tässä maassa äitejä syyllistetyn paljon ja aiheettomasti lastensa psykooseista. Toiset sairastuvat ja toiset eivät.
Alkuvuosilla voi tietysti olla jokin merkitys ihmisen persoonallisuuden kehittymiseen ja jokaisen oma luonne kai tuntuu siltä oikealta.
ovat jo aikuisia 31- ja 35-vuotiaat. Kummallakin oma perhe, toisella kolme ja toisella kaksi lasta.
En ole koskaan yrittänyt vaikuttaa heihin sanomalla, miten pitäisi olla ja elää. Enkä vielä ole heidän lastensa kasvatukseen ottanut kantaa, vaikka välillä mieli tekisi. Lapsistani nuorempi vaikuttaa ottaneensa oppia ainakin tuossa lastenkasvatuksessa minusta, meillä aika tavalla samoja periaatteita.
Onnellinen olen siitä, että kummallakin lapsellani on hyvä ja jatkuva työ (tänä päivänä ei mikään itsestäänselvyys) ja kummallakin mukava kumppani, jonka kanssa arkea ovat jakamassa. : )
pohdinkin just sitä, että nyt kun ovat aikuisia, lakaa tiedostamatta imetyt käytösmallit näkymään.
Ei aikuisen atrvitse tarkoituksella pykiä vaikuttamaan, sielä jokapäiväisestä elämästä ovat lapset katselleet, kuunnelleet ja ottaneet oppia.
Nyt hirvittää että oliko se hyvä vai paha ;)))
Miksi se hirvittää ? Jos kaikki on suurinpiirtein hyvin niin eikö se ole sama onko niitä vaikutteita imetty vanhemmilta vai jostain muualta. Taas jos asia ei niin ole kyllä minuakin hirvittäisi.
nääs en ole ihan varma, oliko minunn tapani paras mahdollinen ;))
Joskus tuntuu että olen hyvinkin rajoittunut ;))
On se paras mahdollinen sinun lapsillesi/lapsellesi. Jokainen äiti/isä on lapselleen paras ja rakas mokineen päivineen. Valitettavasti kuitenkin ylilyöntejä tapahtuu kun on huostaanottoja sun muita mutta ne ovat asia erikseen.
olla ollenkaan menossa.
Mun lapsilla on ollut turvallinen lapsuus, se oli juttu josta en tinkinyt.
Mut noita elämään suhteutumismetodeja joskus mietin.
Mä olen sentään melkos änkyrä ihmiseksi ;))
Niin olen minäkin mutta ovatpahan siihen vain tottuneet:))