Istun tummalla kivellä, graniittia. Metalli tuntuu kylmältä selkää vasten, suurmies. Vilkaisen olkani yli ja hymähdän, mutta hymy kuivuu huulille. Tumman hahmon kasvoilta ei voi lukea tunteita ja silmät porautuvat kalloon, linnunpaska peittää kaiken ja nojaudun koviin lahkeisiin. Talvi on tullut, koski höyryää, jäätyy reunoistaan pakkasen ja taivaalta leijuvan lumen imiessä äänet maisemasta.
Nousen ja kiedon käteni rautaisen lanteen ympärille. Vilkaisen sillalle, ääni kuuluu kauan ennen kuin auto tulee näkyviin. Vilkku ja käännyt, seuraan ilmeitäsi. Etsit katseellasi, huomaamatta että syleilen jättiläistä aivan kasvojesi edessä.
Sammutat moottorin, poimit puhelimen ja lasket sen kädestäsi. Hyppään alas jalustalta ja juoksen autolle. Hetken näytät yllättyneeltä, mutta osaat hallita ilmeesi ja hymy nousee huulillesi. Silmiisi saakka se ei yllä, en muista olenko nähnyt silmiesi hymyilevän. Olen kuullut hymysi mutten koskaan näe sitä, sellaisena kuin kuulen. Maistut kiireeltä, kätesi kääntää virta-avainta ja vaihdetankoa. Puristat reittäni, varmistaaksesi että olen totta.
Kyselet paljon, enkä välittäisi vastata, silloin kun saan olla lähelläsi minulle riittää hiljaisuus. Ei minua häiritse puhua, mutta pidän enemmän hiljaisuudesta, siitä kun saan painaa poskeni olkavarteesi, hengittää kaikkea välittämättä siitä etten ymmärrä puoliakaan. Et sinäkään ymmärrä, vaikka ihmiset luulevat sinun tietävän kaikesta kaiken.
Silta ja risteys, tie, oranssit valot vievät helminauhana metsään. Haluaisin koskettaa sinua, mutten uskalla tai halua tai tiedä mitä haluan. Silloin kun olet kaukana minäkin tiedän paljon, mutta kun tulet lähelle kaikki lataus minusta katoaa tai lataudun uudelleen, eritavalla, eri jännitteellä. Minusta tulee yhtä aikaa tyhmä ja viisas, en muista mitään oppimaani mutta tiedän kaiken sen mihin ei tarvita sanoja.
Joskus tunnen oloni loputtoman yksinäiseksi, sinäkin tunnet, tiedän sen. Siitä miten äänesi on pehmeä kun kuiskaat korvaani liikenteen seasta, niin että niskavillani nousevat kiharalle ja suljen hetkeksi silmäni, hellittämättä jalkaani kaasulta.
Puristat reittäni, haluat tietää mitä ajattelen. Hymyilen kun käännyt lumiselle tielle, puut näyttävät sadusta karanneilta ja tie lumipeitteen alla unohdetulta. Ilta on hämärä, äänetön ja sininen. Takapenkki on yhtä aikaa ahdas ja ääretön. Ei tämä minulle riitä, mutta mikään ei saisi minua sanomaan sanoja ääneen, koska silloin voisit sanoa etten saa tätäkään.
Tanssin nuoralla sanojesi tahdissa, toiveidesi kannattalemana. Pelottaa, en näytä sitä. Maa on kaukana alapuolella ja pääni hipoo pilviä. En ole koskaan uskaltanut yhtä korkealle ja silti tanssin. Käsiesi suojassa, sylissäsi, ahtaudessa ja autuudessa, siihen hetkeen kun lumisade on lakannut ja puut kadonneet metsään. Irrotat otteesi ja kerin kehoni kasaan kauas sinusta, jotta sieluni pääsee irti siitä, minkä kiellät minulta. En katso silmiisi ennen kuin olen ujuttautunut ahtaudessa takaisin perhosen kotelooni.
Hymy on naamio jonka taakse voin kätkeä kaiken. En hymyile siksi että olisin iloinen, käytän hymyä kuten käytän hyväksyvää katsetta, kätkeäkseni sen etten hyväksy, piilottaakseni sen miten paljon minuun sattuu. Muita on helpompi huijata kuin sinua, joskus katsot liian tarkkaan, kurtistat kulmiasi, mutta juuri kun luulen jääneeni kiinni, hellität katseesi ja hyväksyt sen mitä näet, et ehkä totuutena, mutta tilanteeseen sopivana.
Palautat minut patsaalle, pudistat päätäsi ja käännät autosi, ajat sillan yli pimeyteen. Pinnistän kuuloni kuullakseni kuinka painat kaasua, ääni hiljenee ja voimistuu risteyksen jälkeen. Uusi auto sotkee aistini ja heitän irti sinusta.
Nousen ja kiedon käteni rautaisen lanteen ympärille. Vilkaisen sillalle, ääni kuuluu kauan ennen kuin auto tulee näkyviin. Vilkku ja käännyt, seuraan ilmeitäsi. Etsit katseellasi, huomaamatta että syleilen jättiläistä aivan kasvojesi edessä.
Sammutat moottorin, poimit puhelimen ja lasket sen kädestäsi. Hyppään alas jalustalta ja juoksen autolle. Hetken näytät yllättyneeltä, mutta osaat hallita ilmeesi ja hymy nousee huulillesi. Silmiisi saakka se ei yllä, en muista olenko nähnyt silmiesi hymyilevän. Olen kuullut hymysi mutten koskaan näe sitä, sellaisena kuin kuulen. Maistut kiireeltä, kätesi kääntää virta-avainta ja vaihdetankoa. Puristat reittäni, varmistaaksesi että olen totta.
Kyselet paljon, enkä välittäisi vastata, silloin kun saan olla lähelläsi minulle riittää hiljaisuus. Ei minua häiritse puhua, mutta pidän enemmän hiljaisuudesta, siitä kun saan painaa poskeni olkavarteesi, hengittää kaikkea välittämättä siitä etten ymmärrä puoliakaan. Et sinäkään ymmärrä, vaikka ihmiset luulevat sinun tietävän kaikesta kaiken.
Silta ja risteys, tie, oranssit valot vievät helminauhana metsään. Haluaisin koskettaa sinua, mutten uskalla tai halua tai tiedä mitä haluan. Silloin kun olet kaukana minäkin tiedän paljon, mutta kun tulet lähelle kaikki lataus minusta katoaa tai lataudun uudelleen, eritavalla, eri jännitteellä. Minusta tulee yhtä aikaa tyhmä ja viisas, en muista mitään oppimaani mutta tiedän kaiken sen mihin ei tarvita sanoja.
Joskus tunnen oloni loputtoman yksinäiseksi, sinäkin tunnet, tiedän sen. Siitä miten äänesi on pehmeä kun kuiskaat korvaani liikenteen seasta, niin että niskavillani nousevat kiharalle ja suljen hetkeksi silmäni, hellittämättä jalkaani kaasulta.
Puristat reittäni, haluat tietää mitä ajattelen. Hymyilen kun käännyt lumiselle tielle, puut näyttävät sadusta karanneilta ja tie lumipeitteen alla unohdetulta. Ilta on hämärä, äänetön ja sininen. Takapenkki on yhtä aikaa ahdas ja ääretön. Ei tämä minulle riitä, mutta mikään ei saisi minua sanomaan sanoja ääneen, koska silloin voisit sanoa etten saa tätäkään.
Tanssin nuoralla sanojesi tahdissa, toiveidesi kannattalemana. Pelottaa, en näytä sitä. Maa on kaukana alapuolella ja pääni hipoo pilviä. En ole koskaan uskaltanut yhtä korkealle ja silti tanssin. Käsiesi suojassa, sylissäsi, ahtaudessa ja autuudessa, siihen hetkeen kun lumisade on lakannut ja puut kadonneet metsään. Irrotat otteesi ja kerin kehoni kasaan kauas sinusta, jotta sieluni pääsee irti siitä, minkä kiellät minulta. En katso silmiisi ennen kuin olen ujuttautunut ahtaudessa takaisin perhosen kotelooni.
Hymy on naamio jonka taakse voin kätkeä kaiken. En hymyile siksi että olisin iloinen, käytän hymyä kuten käytän hyväksyvää katsetta, kätkeäkseni sen etten hyväksy, piilottaakseni sen miten paljon minuun sattuu. Muita on helpompi huijata kuin sinua, joskus katsot liian tarkkaan, kurtistat kulmiasi, mutta juuri kun luulen jääneeni kiinni, hellität katseesi ja hyväksyt sen mitä näet, et ehkä totuutena, mutta tilanteeseen sopivana.
Palautat minut patsaalle, pudistat päätäsi ja käännät autosi, ajat sillan yli pimeyteen. Pinnistän kuuloni kuullakseni kuinka painat kaasua, ääni hiljenee ja voimistuu risteyksen jälkeen. Uusi auto sotkee aistini ja heitän irti sinusta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.