kertoa vanhemmille olevansa lesbo?
Tuntuu, että aina kun ajattelen, että nyt kerron, niin sitten tulee puhetta jotenkin homoseksuaalisuudesta (negatiivisessa mielessä). Sitten sitä ite perääntyy siinä tilanteessa.:/
Ja vielä se, että mun vanhemmat on uskovaisia...
Tuntuu, että aina kun ajattelen, että nyt kerron, niin sitten tulee puhetta jotenkin homoseksuaalisuudesta (negatiivisessa mielessä). Sitten sitä ite perääntyy siinä tilanteessa.:/
Ja vielä se, että mun vanhemmat on uskovaisia...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tiedätkö miten vanhempasi suhtautuvat ylipäänsä homoseksuaalisuuteen?
Ehkä keskustelua kannattaisi johdatella varovasti siihen haluamaasi suuntaan. Jos suvussasi on homoseksuaaleja, voisit ehkä puhua heistä aluksi? Tai kysyä miten he suhtautuisivat, jos joku heidän suvustaan tai lähipiiristään paljastuisi homoseksuaaliksi.
Myös sukupuolineutraalista avioliittolaista luulisi irtoavan jutunjuurta, sehän on ajankohtainen aihe ja koskee myös kirkkoa ja uskovaisia.
Missään nimessä ei kannata suoraan töksäyttää. Ja tunnustuksen jälkeen kannattaa antaa vanhemmille aikaa sulatella uutista.
Tsemppiä kertomiseen! :)
he homoseksuaalisuuden sinänsä hyväksyy, tai ainakin äiti on sellainen avarakatseisempi.
Mutta ainahan se on eri juttu, kun oma lapsi paljastuu sellaiseksi.
Täytyy vain kerätä rohkeutta.:)
Uskovaiset?Heille voi olla aluksi järkyttävä mutta tuskin tulisivat vihaisena sinulle.Minusta kai että heidän on pakko hyväksyä mikä olet tai mitä olet.Vanhempiasi ei voi elämääsi puutua tai vastaava koska sinun valinta ja tiesi mukaan.Toki suvussani osassa jopa uskovaisia kutenkin he ei voi sille mitään.Olinhan itse testannut "leikkipeli" kysymällä siskoltani että mitä tekisit jos ystäväsi tai kaverisi lesbo taio homo joten hyväksyisitkö hänet sellaisena..tulos oli häneltä hyväksyisi kyllä vaikka olin jo lesbo ja hän sai tietää:).Siis koko perheeni myös..eipä siinä kummoista.
Minä pelkäsin kertomista viisitoista vuotta, puolet elämästäni. Kun lopulta kerroin, reaktio oli juuri niin hirveä kuin olin pelännyt (minunkin vanhempani on uskova), mutta minäpä sen romahtanutkaan vaan aloin ensimmäistä kertaa elää vapaasti elämää sinä ihmisenä joka olen. En suusanallisesti kuulu enää perheeseeni ja "minussa on Saatana", mutta ensimmäistä kertaa tunnen oikeasti olevani elossa ja pystyn solmimaan ihmissuhteita. Niin suuri on pelon voima, että se ainakin minun kohdallani salpasi uskalluksen elää ja nauttia elämästä.
Harva uskovakaan vanhempi varmasti suhtautuu asiaan yhtä jyrkästi kuin äitini; vaikka aluksi asia olisi vaikea hyväksyä, vanhemmilla tuntuu olevan ennen pitkää taipumus leppyä tai ainakin alistua ajatukseen, että oma lapsi on jotakin, mikä ehkä on ristiriidassa oman arvomaailman tai oletusten kanssa.
Voimia ja rohkeutta sinulle, aloittaja, missä vaiheessa sitten päätätkin kertoa.
Olisi hyvä jos ensin olisi jonkunlainen turvaverkko (eli läheisiä joille olet jo ulkona kaapista ja jotka hyväksyvät sinut ja tukevat sinua) ennen kuin teet ratkaisevan askelen ja kerrot vanhemmille. Ettet jäisi ihan oman onnesi nojaan siinä tapauksessa jos vastaanotto olisikin kovin kielteinen.
Yksi keino voisi olla kirjeen kirjoittaminen jossa kerrot ensin kuinka vaikea on ottaa asiaa puheeksi ja että pelkäät menettäväsi heidän rakkauden tjsp, jolloin he voisivat paremmin ymmärtää tilanteen sinun näkökulmastasi tekemättä suoraa tuomiota.
Itselle asia tuli ajankohtaiseksi kun vihdoin löysin Rakkauden itselleni. Erityisen hankalaa ja vaikeaa aikaa mutta opettavaista meille kaikille.Vanhempani asuvat maaseudulla melkoisen vanhakantaisella alueella. eivät kuitenkaan ole uskonnollisia..yllättävää kyllä tämäkin puoli otettiin esiin jossain vaiheessa.
Vuosia kesti tämä hankala tilanne mutta aikaa myöten kaikkien kunnioitus toisia kohtaan on muodostunut ja nykyään asian kanssa ollaan ok. Muu laajempi suku ei tiedä.
Aika on se mikä usein muokkaa meitä ihmisiä, jos vaikka alussa tuntuukin hankalalta.