Järki vai järjettömyys, tunteet vaiko tunteettomuus?
Miten on arvon siskot, eikö olisikin ihanaa, jos voisi säädellä tunteitaan sen mukaan miten asiat ovat? Miksi tuntea tuskaa, kaipausta ja ikävää, kun voisi vain napsauttaa ne off-asentoon. Miten helppoa se olisikaan. Tai säädellä tunteitaan, olisi nappula josta vääntää niitä pienemmälle silloin kun toinen osapuoli ei olekaan mukana, ei haluakaan sinua, ei kykenekään tulemaan oikeasti lähelle. Ei halua, ei kykene tai ei uskalla.
Mikä järki on välittää ihmisestä joka ei halua sinua elämäänsä? Järki ja tunteet, mikä soppa ;) Mutta minkäs teet. Ehkä elämä olisi liian yksinkertaista ja helppoa niin, joten jokin meitä suurempi voima on päättänyt näin.
Halusin ymmärtää, vaalia, helliä, välittää... mutta en vain osannut olla tarpeeksi hyvä, oikeanlainen, sopiva, en vain osannut vaikka yritin. En osannut olla tarpeeksi cool, hillitty ja hallittu. Näytin tunteeni. Se oli väärin. Tai ehkä hän ei vain halunnut minua, ei tuntenut läheisyydessäni voimaa. Olisin hakenut vaikka kuun taivaalta hänelle, ollut peruskallio johon turvata, pehmeä aalto joka hyväilee, vene joka kannattaa, hymyilevä auringonpaiste, lämmittävä takkatuli, intohimon lieska, ystävän olkapää, pieni ilon pisara tai suuri lohdutuksen syli . Niin monena olisin hänelle ollut.
En saanut olla. Nyt jatkan matkaani, yritän unohtaa. Taakseni katsomatta, kävelen pois koska on pakko. Pakotan jalkani tottelemaan, sydäntäni en voi pakottaa. Hän on jo poissa. Tie on tyhjä. Sylini autio. Pakotan kauniit ajatukset syvälle minuun, johonkin pieneen sopukkaan. Turha kurkottaa kuuta joka pakenee, tähtiä jotka vaikenevat.
Miten on arvon siskot, eikö olisikin ihanaa, jos voisi säädellä tunteitaan sen mukaan miten asiat ovat? Miksi tuntea tuskaa, kaipausta ja ikävää, kun voisi vain napsauttaa ne off-asentoon. Miten helppoa se olisikaan. Tai säädellä tunteitaan, olisi nappula josta vääntää niitä pienemmälle silloin kun toinen osapuoli ei olekaan mukana, ei haluakaan sinua, ei kykenekään tulemaan oikeasti lähelle. Ei halua, ei kykene tai ei uskalla.
Mikä järki on välittää ihmisestä joka ei halua sinua elämäänsä? Järki ja tunteet, mikä soppa ;) Mutta minkäs teet. Ehkä elämä olisi liian yksinkertaista ja helppoa niin, joten jokin meitä suurempi voima on päättänyt näin.
Halusin ymmärtää, vaalia, helliä, välittää... mutta en vain osannut olla tarpeeksi hyvä, oikeanlainen, sopiva, en vain osannut vaikka yritin. En osannut olla tarpeeksi cool, hillitty ja hallittu. Näytin tunteeni. Se oli väärin. Tai ehkä hän ei vain halunnut minua, ei tuntenut läheisyydessäni voimaa. Olisin hakenut vaikka kuun taivaalta hänelle, ollut peruskallio johon turvata, pehmeä aalto joka hyväilee, vene joka kannattaa, hymyilevä auringonpaiste, lämmittävä takkatuli, intohimon lieska, ystävän olkapää, pieni ilon pisara tai suuri lohdutuksen syli . Niin monena olisin hänelle ollut.
En saanut olla. Nyt jatkan matkaani, yritän unohtaa. Taakseni katsomatta, kävelen pois koska on pakko. Pakotan jalkani tottelemaan, sydäntäni en voi pakottaa. Hän on jo poissa. Tie on tyhjä. Sylini autio. Pakotan kauniit ajatukset syvälle minuun, johonkin pieneen sopukkaan. Turha kurkottaa kuuta joka pakenee, tähtiä jotka vaikenevat.
Vastaukset 43
Vanhimmat
palikkatesti, neliö ei mene kolmiosta ja jne. Jos neliötä vähän muuttaa niin sittenhän se menee mutta neliö onkin sitten kaikkea muuta kuin neliö.
Et sinä voi olla toisen unelmanainen muuttamalla itseäsi, sinun täytyy olla sitä itsenäsi tai te ette ole unelmapari.
Ei sun kannata koittaa olla rakastettava, sillä sä et löydä sitä oikeaa.
En koitakaan olla rakastettava, joko olen sitä jonkun mielestä tai sitten en ole. Ei sellaista voi koittaa olla.
Olen aito, oma itseni, ja tietenkin kun välitän niin yritän olla mahdollisimman hyvä toiselle, kertoa että välitän.
Nyt vain käyn sitä surua läpi että toinen lähti pois, jo ennen kuin mikään ehti kunnolla alkaakaan.
Pala palalta teen surutyötä siitä mitä ei tullutkaan. Sitten pääsen eteenpäin, joskus.
mun kirjoittama...Ei todellakaan.
XNeitoselle, kaukana jossain.
kenelle sinä kirjoitat?
En kirjoita kenellekään, vain kirjoittamalla käyn läpi näitä tunteita täällä kanssasiskojen parissa ;)
Kuukausiin en ole hänestä enää kuullut, mutta tunteeni ovat ennallaan.
Kunhan pohdiskelen asioita, ja yritän päästä eteenpäin, ja unohtaa. Helppoa se ei ole. Välitin todella ja välitän yhä. Jälkiviisaana on helppo sanoa että ei olisi kannattanut, mutta miten sen valitsee kuinka paljon välittää? Vaikka tulisi täystyrmäys eivät tunteet heti kuole.
Osaisinpa hyppiä ihanasta naisesta toiseen, se voisi nyt lohduttaa, mutta ei, olen yhden naisen nainen, ja nyt en yhdenkään naisen nainen ;)
Eikä pinnalliset suhteet mua oikeasti lohduttaisi. Vaikeaa olisi koskettaa enää toista ihmistä.
kirjoituksesi on kuin omasta kynästäni:(
Tavallaan yritän nauttia helpottuneesta olotilasta kun kaikki on ohi, enää ei ole kuin yksi suunta eteenpäin, elämää kohti. En tietenkään ole loppuratkaisuun tyytyväinen, mutta silloin asiat ovat siinä pisteessä ettei niihin enää pysty itse vaikuttamaan omalla tekemisellä tai tekemättä jättämisellä niin elämä jotenkin helpottuu. Paljon hajottavampaa on se aika kun tekee, yrittää, kurkottaa toiselle kuuta taivaalta mutta koko ajan on aistittavissa se jotain on jo kuollut väliltämme, mut silti uskottelee itselleen kaikki kääntyy vielä hyväksi ja pään hakkaaminen seinään jatkuu.
Tätä kun jatkuu tarpeeksi kauan, ja hyvät hetket on enää pieniä murusia joita heitellään enää hvyin satunnaisesti , ja niistä murusista elää mutta silti päivät ja viikot on pettymyksiä, kyyneleiden täyteisiä päiviä kun elää sen tosiasian kanssa ettei enää ole toiselle tärkeä, vaikka itse tekisi toisen eteen ihan mitä vaan.
Sit kun tää kaikki päättyy, eikä enää odota toiselta puhelua tai mieti tahtoisiko hän tänään tavata jos ehdotan, vaan tajuaa että hänelle ei tarvi enää edes vastata koska sillä ei menetä yhtään mitään koska ei ole enää yhtään mitään menetettävää.
Kun kunnioittaa toisen päätöstä, ratkaisua ja tunteita, niin ymmärtää ettei meidän oltu tarkoitettukaan pysyä yhdessä - koska silloinhan hän ei tuntisi noin! Jos hän ois sun elämäsi rakkaus hän ei ikinä haluaisi lähteä sun luota pois!
Omat tunteet ja välittäminen ei katoa hetkessä mihinkään, eikä tarvi kadotakaan. NIitä voi vaalia sydämessä ja iloita siitä että sait kokea sen, ja sit vaan eteenpäin:)
Vaikutat fiksulta naiselta :)
Noinhan se on. Mun tapauksessa tunsimme aika kauan mutta en saanut pitää häntä sylissäni kuin pari kertaa, kun hän oli jo poissa.
Pakko uskoa ettei hän vain halunnut minua elämäänsä vaikka muuta toivoin. Luulin että välillämme on erityinen yhteys, mutta kai se sitten oli vain mun omaa kuvitelmaani.
Enpä mee fiksuudesta sanomaan mitään, kiitti vaan:)
Lähinnä koetan itsellenikin järkeistää näitä asioita sydänsuruissani.. psyykkausta. Painin samojen kysymysten äärellä kuin sinä, ja niin klisheiseltä kuin se kuulostaakin niin hoen itselleni ettei hän ole rakkauteni arvoinen kun ei sitä osannut edes arvostaa..kuin hetken. Tästedes käytän sen energian joka aiemmin meni yksipuoliseen rakkauteen ja turhautumiseen, johonkin tärkeämpään ihmiseen - itseeni, uskoen että jonain päivänä ehkä kohtaan ihmisen jonka kanssa voi jakaa jotain kaunista.
Onhan se mahdollista että teidän välillä on ollut erityinen yhteys, sen ei ollut vaan tarkoitus kestää pidempään. Siitä huolimatta se on aina ainutlaatuista kokea! Iloitse siitä mutta jatka matkaa innolla vaan kohti uutta ja tulevaa!:)
Hukuin melkein kyyneliin.
Totta... kyllä tässä jatkuvasti ihmisenäkin kasvaa ja oivaltaa uutta. Sitä ei parikymppisenä tajunnut miten joskus ihan oikeastikin ymmärtää asioita ;)
Siis itse olen saanut syvyyttä lisää ajatuksiin, en moiti muita parikymppisiä tokikaan.
Eikä mun tarkoitus ole ruikuttaa täällä eikä muuallakaan kenenkään perään, kunhan vain käyn asiaa läpi. En ole täydellinen, mutta jos ei mun arvoa tajua niin sitten ei. Tai jos valitsee sen tien ettei oikeasti luota keneenkään niin sittenkään ei kukaan voi mitään.
Mutta sen vain sanon, että miten voi toisen lähellä tuntea että kaikki on molemminpuolista, ja sitten kuitenkin kaiken järjen mukaan ei voinut olla kun toinen kykenee häipymään. Vielä on siis paljon oppimista, on ikävää että kokemukset opettavat varovaisesta vielä varovaisemmaksi, eihän sitä kohta uskalla enää edes yrittää, puhumattakaan mennä toista lähelle :(
Mutta eihän ikisinkkuuskaan ole hullumpi juttu :D
Jatkan kans pohdintojani kun olen tuotakin ihan samaa asiaa joutunut märehtimään kun toinen häipyy kylmästi taakseen katsomatta, vaikka sisimmissään molemmat tietää että tunne oli molemminpuolinen, jalat alta vievä..kuljettiin rinnakkain samaan suuntaan katsoen, yhteisestä tahdosta ja onnellisina, ja sit yhtäkkiä se kaikki on vaan poissa.
Olen sitä mieltä (vaikka voin mielipiteineni mennä metsäänkin), että kun jotain tällaista sattuu kohdalle, ei siitä helposti halua luopua. Meitä ihmisiä vie kuitenkin tunteet, ja kun jotain ainutlaatuista kokee kyllä siitä oikeesti tahtoo pitää kiinni, ja sen puolesta taistelee.
Siks oonkin tullut siihen johtopäätökseen, että mikäli kyse on suht tasapainoisesta ihmisestä, jolla ei ole mitään vakavia traumoja tai tunnelukkoja, ei kukaan lähde kylmästi toiseen suuntaan ellei ole olemassa joku toinen ihminen joka tarjoilee tuota samaa hänelle, joku entisestä elämästä, tai joku uusi kohtaaminen, ihan kuka vaan.. Eri asia suhteet joissa on ollut tyytymättömyyttä jo pitkään, selvittämättömiä ristiriitoja, täysin eri arvomaailmat jne.
Koetetaan jaksella:) Ihana kevät tulossa, ja kesällä jo parempi mieli:))
Ette saaneet ilmeisesti puhuttua että mikä toiselle tuli?
Tuo on varmaan totta joissakin tapauksissa. Itse en usko toiseen naiseen, pikemminkin oli kyse kai sitten noista traumoista ja peloista. Mutta lopultahan se kuitenkin on valinta, että uskaltaako elää, luottaa ja tuntea vai sulkeeko itsensä kaiken ulkopuolelle, tuomitsee itsensä sellaiseen elämään. Minä tahdon ymmärtää, tukea ja välittää mutta en voi sitä tehdä jos toinen työntää mut elämästään pois. Pakko ajatella että ei sittenkään tuntenut mua kohtaan mitään.
Mieleni tekisi itsekin tehdä niin, kun aina sattuu, mutta minussa jossakin kuitenkin yhä on se pieni usko ja toivo siitä että vielä löytyy ihmisiä jotka selvittävät kaikki asiat yhdessä ja pysyvät siinä rinnalla.
Vai onko sellainen nainen kuin rehellinen poliitikko, eli satuolento? ;)
Juu ei puhuttu ei. Minä halusin puhua, toinen ei.
ei oo ku kaks vaihtoehtoa, ei tuntenut sua kohtaan mitään tai sit sil on toinen
Ok.... ehkä.
Vaikea uskoa kumpaankaan vaihtoehtoon, mutta voihan se olla.
Taidan tosiaankin pysytellä sinkkuna tästä lähtien enkä enää avaa sydäntäni yhtään kenellekään.
Parempi niin.
Sun terapia etenee nyt väärään suuntaan. Se että luulet sen suojelevan sinua ettet enää avaa itseäsi kellekkään on ihan perusteellisen väärin. On sunkin aika alkaa käsittämään sellainen asia kuin anteeksianto. Sun on annettava anteeksi itsellesi että menit ja uskoit. Se ei tee sinusta huonoa ihmistä eikä epäonnistujaa. Se että hän käyttäytyi miten käyttäytyi ja ei tuntenut mitä sinä tunsit ei ole sinun vika. Vaan koko EU:n. Tai no jos ei nyt poliitiikkaa sotketa mutta siis lakkaa ottamasta koko taakkaa paskasta niskaasi ja sitten lyhistymään sen alla.
Käsittääkseni sinä teit mitä sydän sanoi, rakastit ja luotit ja uskoit. Siinä ei ole mitää sinulla sellaista että sun pitäisi seuraavan kerran varoa näyttämästä.
Älä ota jonkun idiootin töppäilystä loppuelämän taakkaa sieluusi kannettavaksi, ja sen takia ala muumioitumaan. Elämässä on joskus hetkiä kun vituttaa ja tuntuu että kaikki on perseestä. Mutta silloin se asia käsitellään ja jätetään taakse ja jatketaan matkaa. Ei lastata kivirekeen ja raahata perässä elämän loppuun asti.
Jos sinä nyt alat ottamaan mielialaa että sinkuus on sulle oikea vaihtoehto kun vähän nyt kirpaisi, niin ehkä sitten niin, koska mä voin vannoa ettei se todellakaan ole sun viimeinen kirpaisu joten jos susta ei ole ymmärtämään elämän realiteetteja ja käsittelemään niitä niin sitten sä hajoat ja menet arkkuusi jo nyt. SIinä sulle vaihtoehtoja kaksi mietittäväksi.
Hmm... tuossa on paljon asiaa.
Mua hymyilytti kun luin tuota napakkaa tekstiä, kiitos siitä. Siis tuosta persauksille potkimisesta.
Minä alan jo kolkutella keski-ikää joten kokemuksia sydänsuruista on. Ja joka kerta tuntuu entistä vaikeammalta. Olen jo muutaman viime vuoden ajan ajatellut että se ei ole sen arvoista. En heittäydy marttyyriksi tai ryve itsesäälissä, mutta kieltämättä en vain enää kykene avaamaan sydäntäni ehkä enää. Uskaltamaan kenenkään lähelle.
Tuntuu että sellaista naista ei ole joka uskaltaisi sitoutua, ja jonka kanssa asiat aina selvitettäisiin. Ei vain ole sattunut kohdalle.
Elämään kuuluvat kaikki värit, ja joskus sattuu ja lujaa, mutta ei rakkaus saisi sattua. Eikä se satukaan, vaan pelot, epävarmuus, pahat teot ja sanat.
Asiat olisivat loppujen lopuksi yksinkertaisia, kun ihmiset vain selvittäisivät asiat, kertoisivat toisilleen miltä tuntuu, sen sijaan että häivytään.
Ehkä sellainen ihminen pelkää itseään kaikkein eniten.
Minä en tahdo antaa pelon voittaa, mutta en muuten vain enää tiedä onko minusta yrittämään.
"Asiat olisivat loppujen lopuksi yksinkertaisia, kun ihmiset vain selvittäisivät asiat, kertoisivat toisilleen miltä tuntuu, sen sijaan että häivytään."
Tämä se on minustakin kaiken ydin. Kyllähän se sattuu jos rakas ihminen jättää, MUTTA se on niin helppo hyväksyä ja ymmärtää jos toinen pystyisi tai vaivautuisi avautumaan tunnoistaan, oli syy sitten tunteiden kuoleminen, uusi rakkaus tai ihan mikä tahansa. Ja kun itselle tärkeä ihminen vilpittömästi kertoisi ja selvittäisi tilanteensa niin eihän sitä pystyisi kuin kunnioittamaan hänen ratkaisuaan, ja toivottaa onnea.
Mutta kun asioita ei selitetä niin jää pelkästään pelko ja epävarmuus niin kuin sanoit. Ja ne on aika raastavia tunnetiloja, varsinkin kun ne aiheuttaa ihminen jolle juuri hetki sitten luulit olevasi vielä tärkeä. Totta kai se satuttaa.
Mut jsut kaikista inhottavinta on että tämä "väärä" ihminen saa satutttaa niin että se vaikuttaa sun tulevaisuuteen, kun tosiaan ainoa "virhe" minkä teit oli se että päästit lähellesi ja avasit sydämesi.
Itse uskon siihen että sydämessä ei ole sellaista lihasmuistia, joka varoittelisi sua näistä haavoista lopun ikää. Kunhan saat parannettua sydämesi näiltä haavoilta ja jonain päivänä kohtaat ihmisen kenen kanssa elämä hymyilee, niin uskon että se sydän pystyy sykkimään entiseen malliin.. ei ikisinkkuja oikeesti oo olemassa:D
Kukaan ulkopuolinen ei pysty sanomaan, mikä tässä ap:n tapauksessa on saanut toisen kulkemaan poispäin, mutta siihen en usko,että ap:n kuvaama syvä tunneyhteys olisi täysin yksipuolinen. Vaisto on viisas, siihen on hyvä luottaa. Sitä minä ymmärrän itseluottamuksella.
Jokainen voi toimia haluamallaan tavalla, mutta on vahingollista, jos ei pysty olemaan toiselle rehellinen. Se musertaa itseluottamusta ja nimenomaan siinä mielessä, ettei enää pysty luottamaan omiin vaistoihinsa. Miksi ei voi sanoa toiselle, että hei, kyllä meidän välillä on se, mitä me molemmat aistitaan, mutta... ja sitten voi antaa ne todelliset syyt, miksi ei halua suhteen etenevän.
Eipä silti, keskeneräisiähän täällä on itse kukin ja hoitanut sydämen sotkut välillä niin kehnosti, että hävettää vieläkin. Pelko ja ylpeys ovat olleet mulle se suurin este toimia rakastavasti,mutta oppia ikä kaikki.
"Sydämen" sotkujako tässä muka selvitellään? "Miksi ei voi sanoa toiselle, että hei, kyllä meidän välillä on se, mitä me molemmat aistitaan, mutta.."
Tuo vaikuttaa aivan joltain muulta ja siltä, että ei käsitellä sitä asiaa sitä kautta, mitä kautta sitä pitäisi lähinnä tällaisessa tilanteessa käsitellä. Peruskallion kautta. Mikä merkitys on toisen kunnioituksella, välittämisen näyttämisellä jne.
Ja kun tuollaiset tekijät ovat unohtuneet, jää tilanne häilyväksi ja tuo sitä tietynlaista epäluottamus tekijää ihmisten väliin, jolloin voi ruveta ns.analysoimaan väärällä tavalla asiaa, kun pitäisi ensin pistää perusasiat kuntoon.
Kun ihmisten välillä on yhteys, tietynlainen väreily, johtuu se yleensä myös siitä, että nuo yllämainitut tekijät ovat kunnossa, joka mahdollistaa tietyn lämpäväreilyn ym. ihmisten välillä. Kun nuo tekijät menevät syystä tai toisesta rikki, kyse on siis välien rikkoontumisesta, joka kaiken käsityksen mukaan hoidetaan toisella tavalla, kuin uppoamalla tuntumuksiin, joihin haluaisi saada vastakaikua jne.
Ja se, miten tuollaisesta ns.toivutaan, tarkoittaa sitä, että pyrkii huolehtimaan siitä, miten itse pitää itsensä kunnossa ja huolehtii omasta osuudestaan, siitä miten haluaa ihmisiin suhtautua ja kokee oikeasti toimivansa toista kohtaan siten, mikä on oikeus ja kohtuus (ja kuten tässäkin ketjussa on todettu, kohtuuttomuuteen sortuminen on tietysti törkeää).
Sellaiset pelleilyt, että kokee toisen "satuttavan" niin kääntyy joko poispäin tai sisäänpäin ei satuta kuin ko.henkilöä itseään. Jokaisen sydän sykkii ja sykkii mihin sykkii ja jos yhteys katkeaa voi se johtua muusta kuin sykkee sammumisesta, enemmänkin välien rikkoontumisen takia ym. Ja jos toinen näkee asian toisesta näkövinkkelistä, niin eikö silloin jo lähtökohtaisesti puhuta toisten ohi? Puhuttaessa tietysti aina paljastaa itsestään jotain, jolloin on vielä avoimempi loukkauksien vaaraan, jolloin kuten totesin, se luottamus ja toisten kunnioitus välit pitää olla paremmat ennenkuin sellaiseen kukaan ryhtyy.
Koko ketjussa todella hyviä ajatuksia. Olisikin ihanaa jos tulevaisuudessa kohtaisi ihmisen, jonka kanssa voisi todella kokea olevansa turvassa, rakastettuna hyvinä ja pahoina hetkinä, puutteineen ja virheineen.
Ja mitä sitä ennen pitää tapahtua, että tämä kaikki vois olla totta? Tulla ehyeksi ihmiseksi. Selvittää ensin itselleen kuka on ja mistä tulee. Ei asiat ole niin yksinkertaisia. Sitäpä tuo on, ei uskalla luottaa tunteeseen että tässä olisi mahdollisesti ihminen joka tarjoaisi mahdollisuuden tuohon. Vaikka ystävänäkin.
En halua syyttää toista kun en missään nimessä ajattele hänestä mitään pahaa enkä uskoisi hänen pahaa myöskään tarkoittaneen, mutta silti asia on niin, että mua satutti eniten juuri se ettei toinen kyennyt puhumaan, vaan vaikeni ja katosi. Se oli mulle todella raskasta vaikka en tarkoitakaan ajatella vain itseäni. Jokaisella meistä on omat haavamme, mutta silti on reilua aina selvittää asiat, jos ei heti osaa niin hetken päästä. Kamalinta on jättää asiat vain sikseen ja häipyä. Ja vielä kamalampaa on jäädä väärien oletusten ja luulojen varaan, ja ajatella aina pahinta toisen sanoista ja teoista, vaikka totuus olisikin se että se toinenkin ihminen on vain arka ja epävarma eikä osaa jokaisessa tilanteessa toimia täydellisesti.
Tottakai se on raskas pettymys jos tuntee jotain suurempaa ja se näyttäisi olevan molemminpuolista mutta sitten pamahtaakin ovi nenän edestä kiinni ja sitä jää siihen ihmettelemään että mitä oikein tapahtui...
Minä en tunne näin syvästi ihan helposti, joten tunteiden kuolemiseenkin menee paljon aikaa. Olisihan se helppoa kai olla itsekin ihminen joka ei tunteile, vaan kykenee katoamaan, mutta minusta ei siihen ole. Tahdon aina selvittää asiat ja kärsin paljon jos toinen ei siihen kykene tai sitä halua tehdä.
Toisaalta kai sitten olen paska tyyppi ja toinen halusi minut pois elämästään. Ehkä se sitten on niin vaikka kuinka parhaansa yritti,
Joskus meinaa seota kun ei tuntuu että ei ole voinut mitenkään kuvitella niitä tunteita ja vetovoimaa molemminpuolisiksi, mutta toisaalta taas itse ei voi ymmärtää miten sen niin helposti jättää taakseen jos niin on ollut. Että onko sittenkin ollut väärässä eikä toinen olekaan tuntenut samoin. Ehkä.
Joten mitäpä sitä olemattomien perään kaipaamaan... vai mitä.
Mutta kyllä tässä koko ajan mennään eteenpäin, taakse on turha katsoa kun en voi asioita muuttaa.
Kuulostat vähän ahdistuneelta :(. Surullisia asioitahan nämä aina ovat. Asioilla on aina kaksi puolta. En tiedä, kumpaan lukisin itseni -siihen että en puhunut ja asiat jäivät selvittämättä vai siihen että lähestyin häntä ja yritin selvittää tilannetta :) No, joka tapauksessa tuo on todella surullista, että tuntee jotakin tuollaista ja asiat jäävät syystä tai toisesta ratkaisematta. Onhan nuo aina arvokkaita tunteita -siis että joku ihminen saa tuollaisia tunteita aikaan oli kyse sitten mistä tahansa seks. suuntautumisesta.
Ainakin itse yritän mennä eteenpäin -etsin itseäni vielä ja tunnen olevani täysin ihmisraakile. Hänen jälkeensä tunsin putoavani johonkin tyhjiöön ja sieltä olen yrittänyt selvittää itseäni jotenkin ylös. Tähän ei auta kuin aika. Olen kuin tyhjiin imetty viinirypäle -ryppyinen ja kalpea, näytän kuin haudasta nousseelta :/. Toisaalta ainakin tämä kokemus vahvisti omaa identiteettiäni.
"Että onko sittenkin ollut väärässä eikä toinen olekaan tuntenut samoin. Ehkä."
Ihmettelen aina ja ikuisesti tuota ajatusjuoksua teidän viesteissänne. Miksi ajattelette asiaa noin, eikö ensisijaisesti riitä se, että itse tunsi/tuntee mitä tuntee ja huolehtii siitä, että pystyy sen osoittamaan jne. Se, että se menee sitten tuollaiseksi pähkäilyksi, ei voi mitenkään olla vain toisen osapuolen syy tai velvoite tuossa tilanteessa toimia johonkin suuntaan. Jos ottaa otteen omista tunteistaan ja toimistaan, ei tarvi pähkäillä. Hivenen olisi lukevani myös niin, että jollain tasolla halutaan esittää, että ei ollutkaan kiinnostunut ja siitä syystä pitäisi olla jotenkin erityisen murheellinen? vaikka jos on ote omista tunteistaan, niin mitään syytä ei ole olla tietyllä tavalla loukkaantuneessa mielentilassa.
tästä ei nyt tajua sun pointtia ollenkaan.
ja tuskin parisuhteissa ja rakkaudessa voidaan puhua mistään velvoitteista..kolahtiko kapula jotenkin omaan nilkkaan kun vastailet noin omituisesti..
"mitään syytä ei ole olla tietyllä tavalla loukkaantuneessa mielentilassa" -----mikähän lause toikin mahtaa olla?? et taida ikinä olla ollut rakastunut, tai jätetty rakkaaasi toimesta
Ei ole velvoitetta ei mutta minusta aina pitää asioista kunnolla keskustella.
Jokaisella on oma mielipiteensä. En juurikaan ymmärtänyt edellistä viestiä.
Minä olen menossa jo eteenpäin ja pähkäilyt jäävät jossain vaiheessa kokonaan taakse. Itse arvostan hyviä ihmisiä ja aitoja tunteita niin korkealle, etten sellaisia pois heitä kovin helposti. Mutta jotkut toimivat toisin ja toivon etten enää koskaan törmää sellaisiin ihmisiin.
Itseään pitää arvostaa mutta myös toisia ihmisiä.
Niin mun edellinen kommentti liittyi siis nimimerkin "038402834" kommentteihin. Nämä viestit eivät jotenkin mene aina loogisessa järjestyksessä eikä aina huomaa että väliin onkin tullut uusi viesti. Kaipa se riippuu siitä missä kohdassa tuota "vastaa" -nappulaa painaa.
Olen tässä pohtinut, että paradoksaalista kyllä, joidenkin ihmisten on vaikea vastaanottaa hyvyyttä, lempeyttä, kiltteyttä, uskoa että heistä oikeasti välitetään ja heidän mielipiteillään ja ajatuksillaan on väliä. Kukapa nyt pitäisi huonosta, kylmästä tai välinpitämättömästä kohtelusta? Mutta aika traagista on jos ei osaa ottaa vastaan hyvääkään. Itse olen kaukana täydellisestä, ei puhettakaan, mutta kyllä vilpittömästi yritän olla toiselle hyvä.
Ei minunkaan ajatuksistani ole suhteessa ollut oikeastaan kiinnostunut kuin yksi kumppani, joten en ole itsekään kokenut aina suurta kunnioitusta.
Mutta ehkä vielä jokin päivä kohtaan ihmisen joka pysyy rinnalla ja jonka kanssa voidaan puhua helpot ja vaikeat asiat aina selviksi. Jotenkin olen lakannut tosiaan uskomasta sellaisen naisen olemassaoloon kun ei ole vuosien varrella vastaan tullut.
Ei saa olla toiselle paha, mutta kun ei saa olla hyväkään ;) Mikään ei kai passaa.
nää uuret sivut ei ollnkaan ole auttamassa sit' totuutta että kelle vastaan.....
Mutta tätä kerkustelua seuranneena sanon että voihan hyvät pippurit soikoon mikä teitä naisii vaivaa?
sehän tulee ku on tullakseen.
Mulle tuli vaikka pyöritin kahta naista samaan aikaan melkein kolmattakin.sika saapui kotiin ja taltutettiin perkeleen nätisti,
Ei kai meitä naisia mikään vaivaa, ihmiset on vaan erilaisia.
Minä en esimerkiksi pyöritä edes yhtä naista, saati useampaa kerralla. Ihan nätisi kohtelen ja kunnioitan, ja kun tykkään todella niin ne tunteet pysyy kauan.
Siksihän tässä suren kun en saanut tunteilleni kotia.
Ja usko naisiin murenee, sellaisiin naisiin jotka selvittävät asiat tilanteessa kuin tilanteessa, ja jotka uskaltavat rakastaa. Mulla olisi niin paljon annettavaa. Tasan ei käy onnen lahjat...
Niin, tulee kun on tullakseen, tai sitten ei tule. Who knows.
Tuosta ei varmaan sitten enää puutukaan kuin se, että toteat, että "annat anteeksi" kaiken mitä toinen sinulle on tehnyt, kun omaat niin suuren rakkauden sisälläsi, ettet huomaa kuin itsesi?
Syyllistä ja anna sitten anteeksi. Vuorovaikutus, vastavuoroisuus olisi kuitenkin kaiketi se asia, oman osuuden ymmärtäminen, mitä pitäisi ajatella (sillä on jotenkin outoa kuvitella, että voi vain toista syyllistää ja esittää toisen oleva sellainen joka kääntyy tilanteessa pois, eikä halua "selvittää" mitään, jos kuitenkin tarve on mennä asioita selvittämään muille kaunosieluisesti vaikutelman tehdäkseen), jos haluaa tuollaisesta tilanteesta johonkin parempaan päästä.
Noinhan se jäteetyksi tullessa yleensä menee..hämmästys, suru, ikävä, syyllisyys, ikävä, syyllistäminen, ikävä raivo, katkeruus, anteeksi anto hänelle ja itselle.
Kyllä ne kaikki tunteet vaan pitää käydä läpi, jonka jälkeen pääsee siihen "parempaan tilanteeseen"eli parantunut sydän.
Ehkä se, että yritit hänelle "niin monena olla" tukehdutti hänet ja siitä ahdistuneena hän ei voinut muuta tehdä kuin paeta.
Täällä jotkut eivät tiedä mistä puhuvat mutta sehän on ihan luonnollista kun ei ihmisiä tunne eikä tapausta tiedä.
Vai huomaan vain itseni? Onpas hienosti sanottu kun olen parhaani yrittänyt olla toiselle tukena kun hänellä on traumoja. Tottakai minua sattuu kun mut heitetään pois kuin vanha rukkanen. En ole mikään yli-ihminen. Sekö tekee minusta itsekkään?
Syyllistä en muusta kuin siitä että MUN mielestä aina ja kaikissa tilanteissa pitää puhua. Se on minusta tärkeä asia. Ei ole syytä syyllistää muusta. Jokainen toimii kuten itse parhaaksi näkee vaikka se toisesta tuntuisi kuinka epäreilulta.
Tukahduttamiseen en jaksa uskoa kun asumme eri kaupungeissa emmekä olleet niin tiiviisti tekemisissä. Miten sitten itse toimisitte tilanteessa, jossa toinen on hyvin arka, kovia kokenut eikä meinaa uskaltaa luottaa tai uskoa siihen että joku oikeasti välittää hänestä ihmisenä ja pitää häntä arvokkaana?
On tämä suhdemaailma mahdoton; ei saa olla tunteeton, ei saa olla tunteellinen, pitää tukea mutta sitten sekin ahdistaa vai? Miten se voi ahdistaa että tahtoo olla tukena toiselle, välittää ja ymmärtää? Itse kiljuisin riemusta kun kohtaisin sellaisen ihmisen. Minä luovutan... ei voi voittaa.
En ole mikään kone joten tottakai odotan jonkinlaista kohtelua minunkin suuntaani, vaikka mun kanssani ei olekaan pakko olla tekemisissä tietenkään niin kunnioittaa pitää ja selvittää asiat rohkeasti ettei jää mitään roikkumaan.
Olen niin vahvasti tunteva ihminen ja näin syvästi en usein tunne, siksi alan oikeasti olla sitä mieltä että tämä ei ole sen arvoista. En enää vain jaksa tällaista. Kuluttaa liikaa, raastaa vereslihalle.
En tiedä onko minusta enää edes yrittämään, rauhallinen toteamus, ei marttyyri- tai itsesääliasennetta. En vain enää ehkä jaksa uskoa ja yrittää.
Hiuskarvan varassa on usko sellaiseen naiseen joka pysyy rinnalla ja selvittää aina kaikki asiat yhdessä. Uskaltaa heittäytyä ja sitoutua, edes kunnolla yrittää.
Sen verran vielä että en ymmärrä nimimerkki ???? kirjoituksesta hölkäsen pöläystä.
Mihin olen yrittänyt tehdä kaunosieluisen vaikutelman vai miten se nyt oli? Häh?
Käyn vain läpi itselle isoa ja kipeää asiaa jotta kykenen menemään eteenpäin, mitään vaikutelmia ei ole tarpeen tehdä mihinkään suuntaan.
Välitin todella, ja välitän yhä, mutta toinen ei mua halunnut. Ei siinä sen kummempaa ole, mutta mulle vaikea asia.
Aikaa myöten unohdan, ja olen jatkossa entistäkin varovaisempi, jos enää edes alan mihinkään.Ehkä minäkin halinalle osaan kovettaa sydämeni kun tarpeeksi monta kertaa sattuu ja päätän että ei enää, nyt vain riittää. Ilman draamaa, vain riittää.
Mun vaistonikaan ei enää toimi.
Kyllä se siitä, joskus on polvillaan elämän edessä mutta noustava siitä on. Se tuntuu tyhjälle kun jotain poistuu elämästä, jotain rakasta, mutta silloin täytyy vain ajatella eteenpäin. Minä toivon että et menetä uskoasi itseesi etkä rakkauteen, kummatkin on niin isoja asioita että kannattaa taistella niiden puolesta. Se olisi kauheinta ettet enää alkaisi mihinkään, usko pois, kyllä elämällä on sinulle hyvääkin tarjottavanaan ja sun pitää vain jaksaa uskoa.
Ei koveteta sydämiä eikä pakata tunteita sydämen sopukoihin, elämä on ihan liian kallisarvoista että jättäisi sen elämättä ja kokematta. Sure ja sitten nouset uuteen koitokseen. Hyviä ihmisiä ja hyviä naisia on olemassa, ja sinä löydät sen rakkauden kun jaksat pitää itsesi itsenäsi etkä anna epäonnistumisen murtaa vaan tehdä sinusta vahvemman.
Minä uskon sinuun tässä asiassa, joten sulla on jo yksi puolellasi elämän paskamaisuutta vastaan.
Pystyn niin symppaaman tässä tilanteessa... omat fiilikset ihan samaa luokkaa, en sitä paremmin pystyisi kuvailemaan. Välillä ajattelee vain, että ei tämä maailma oikeasti ole minua varten enkä minä tätä maailmaa. Yksinkertaisesti se vain on niin helvetin julmaa, että ihmisen täytyy kiintyä toiseen NIIN syvästi, eikä toinen sitten (muka) välitä hevon kukkua. Jos nämä on elämän pelisäännöt, niin mun puolesta jätän leikin sikseen. Ilman mitään itsesääliä tai marttyyriyttä tämäkin sanottu...
Vaikka eri paikkakunnilla asutaan niin silti suhde saattaa tukahduttaa. Minulla oli suhde pari vuotta sitten, jossa näin kävi. Olin muutamaa vuotta aikaisemmin kokenut kovia, mutta olin käsitellyt asiani, koonnut itseni ennenkuin ryhdyin tähän suhteeseen. Kaikista kokemuksiini liittyvistä seikoista en kokenut tarpeelliseksi puhua, sillä ne olivat minun kokemuksia ennenkuin tapasin hänet. Mutta hän ei vain voinut jättää asiaa sikseen, kun hänen mielestään aina ja kaikesta pitää puhua. Se yhdistettynä ylenpalttiseen "niin monena olla" mentaliteettiin rupesi vähitellen ahdistamaan.
Kiitos lololozzzz ja muutkin. Sanat oikeasti lohduttavat. Mulla on hyviä ystäviä mutta ei ketään ihmistä jolle tästä asiasta pystyisin puhumaan. Aika auttaa ja pääsen tästä yli, tiedän. Tuntuu vain niin tuhlaukselta, molemminpuolinen vetovoimat ja tunteet, ja sitten... niin. Ei mitään.
Miksi en tosielämässä ole tavannut lolozzzzin kaltaista ajattelijaa? ;)
Olen jo kauan kärsinyt tunteistani, mutta kun ne mokomat eivät vain haihdu, eikä välittäminen, yhä mietin välillä miten toinen jakselee, onko hänellä asiat hyvin, tahtoisin auttaa ja olla läsnä. Mun tunteeni häntä kohtaan olivat laajat, suuren ihastuksen ja vetovoiman lisäksi tunsin paljon suojeluvaistoa, hellyyttä, ystävyyttäkin.
En ole mikään kanaemo mutta välitin.
Olisi helpompaa kun ei välittäisi. Kun saisi nämä tunteet loppumaan joita olen kauan sydämessäni kantanut.
Turhauttavaa. Miksi mun pitää olla tällainen harvoin rakastuva vanhanaikainen fossiili... ;)
Kaipaan ihmistä joka ei muhun päin varmaan enää katsoisikaan. On sitä aika hölmö joo. Mutta yksipuoliset tunteet eivät taida IHAN uutta olla tässä maailmassa... valitettavasti.
Ja se puhuminen. Kertoa avoimesti toiselle miltä tuntuu, mitä ajattelee, niin aika moni ymmärtää. Helppoja pettymykset eivät ole enkä osaa aina itsekään niitä niin viileästi käsitellä. Oppia ikä kaikki.
Miksi jotkut syntyvät tunteellisiksi hölmöiksi ja toiset porskuttavat paljon helpommissa vesissä?
Mikä ei tapa vahvistaa. Uskotaan niin :)
Sanat lohduttavat ja niinkuin nimimerkkisi kertoo on hyvää terapiaa myös kirjoittaminen. Siinä tulee jäsenneltyä ajatuksiaan ja tuntojaan, ja väkisinkin tilannetta tulee tarkasteltua hieman objektiivisemmin kuin jos niitä ajatuksia vaan pyörittelee viikkotolkulla omassa päässään.
Ole onnellinen siitä että tunnet! Toisinaan se tunnemaailma voi tuntua raskaalta taakalta, ja kadehtii vierestä niitä ihmisiä jotka vaan porskuttaa tyytyväisenä eteenpäin eikä paljon vaikuta murehtivan menneitä.
En usko että se on helpompi elämä, vaikka se voi ulkopuolelle siltä vaikuttaa.
Olen itse tosiaan painiskellut noiden samojen asioiden kanssa. Lopullinen painiskelu päättyi siihen kun viimein sain toiseen osapuoleen jonkinlaisen puheyhteyden. Arvostan sitä että hän edes yritti tuoda näkökantansa tilanteeseen mutta oikeesti hänen "selityksensä" siihen miksi asiat meni niin kuin meni, kuvasti sitä etten todella ollut merkinnyt hänelle käytännössä yhtään mitään!
Alkuun epäilin että hän yrittää tarkoituksella loukata mua , mut en usko että siihen olisi mitään syytä. Jokatapauksessa ne syyt jotka hän antoi (kiitos niistä) paransi mun sydämen yhdessä yössä, En enää sen jälkeen saa puristamallakaan edes yhtä kyyneltä hänen takiaan. En edes vaivautunut loukkaantumaan, koska olin niin kiitollinen helpotuksesta, kun kaikki ikävä, suru ja pettymys oli tiessään.
Siihen asti olin ollut just siinä kamalassa epätietoisuudessa, pelossa ja epävarmuudessa, ja kun hän viimein avasi suunsa niin hetkessä kaikki loksahti paikalleen 'not worth it'.
Vielä välillä mietin että oliko selityksensä nätti veruke, koska mielessä pyörinyt että on vaan törmännyt kiehtovampaan ihmiseen. Mutta niin tai näin., ei silläkään merkitystä lopputuloksen kannalta.
Hyvä että saitte kuitenkin puhuttua, sillä vaikka nämä asiat ovat raskaita niin vielä raskaampaa on jos toinen ei puhu.
Kyllä minäkin lähetin parikin kirjettä, mutta kun ei toisesta kuulu kuukausiin mitään niin emme sitten ole edes puheyhteyksissä. Ei voi mitään.
Minä yritän ymmärtää viimeiseen asti ja tuntea sympatiaa, mutta joskus kieltämättä vihastuttaa se miten mut vain sysättiin syrjään. Virheitä olen täynnä mutta en kai mikään hirviö kuitenkaan.
Itse en raaskisi viskata ketään pois ilman kunnollista juttutuokiota. Yleensäkään en viskaa hyviä ihmisiä elämästäni pois vaikka en heidän kanssaan yhdessä olisikaan. Jokainen ansaitsee arvostusta ja kunnioitusta, eikä ketään voi vain hylätä. Asiat pitää aina hoitaa fiksusti ja kunnioittaen. Mulla sitä joskus haittaavat tunteet, asiat sattuvat mutta kuitenkin. Ei kukaan ihminen ole kertakäyttökamaa.
Josko joku ihana nainen vielä näkisi mun sydämeeni asti ja pitäisi näkemästään ;)
Jokin päivä aurinko taas paistaa tähänkin risukasaan :)
Se on juuri kauhein tilanne ettei toinen keskustele ja kerro eikä vastaa. Vähän kuin olisi veneessä ilman airoja koittaen päästä johonkin.
Sinä joudut nyt yksin käymään läpi niitä asioita joihin vain hän voisi vastata, siksi sinä olet kiinni ja roikut kun sulla ei pisteen paikkaa. Löydät kyllä sen virran joka kuljettaa sinut pois tuosta kaikesta mutta ikävää että se kestää kauan.
lololzzz kiitos. Olet aarre :)
Missäs sun kaltaisia naisia tapaisi.... ;) Mutta ihanaa että joku ymmärtää. Lämmin kiitos, oikeasti. Olen nyt aika rikki ja osuit naulan kantaan viestilläsi.
Jospa sitä tästäkin sotkusta selviäisi. Saa nähdä.
Ei tarvitse kiitellä, jokainen tarvitsee joskus sen ihmisen joka palauttaa uskon meihin ihmisiin. Jos minusta on edes vähän apua, minä kiitän sinua siitä että sain olla kaiteena polullasi.