Tänään oli Hesarissa kirja-arvostelu esikoisromaanista nimeltä Odelma. En ymmärtänyt hölkkäsen pöläystä siitä, mistä kirjassa oli kyse, jotain hienoa ja vaikeatajuista se oli, puoliksi Kalevalaa ja puoliksi muuta mystiikkaa.
Julkaiseeko kustantajat vain tällaista ns. vaikeaa? Ja sitten toisessa ääripäässä heppoisenheppoiset Eppu Nuotion dekkarit ja muut vastaavat.
Eikö ole välimuotoja ollenkaan?
Julkaiseeko kustantajat vain tällaista ns. vaikeaa? Ja sitten toisessa ääripäässä heppoisenheppoiset Eppu Nuotion dekkarit ja muut vastaavat.
Eikö ole välimuotoja ollenkaan?
Vastaukset 6
Vanhimmat
kirjaa olet lukenut? Olivako ne vaikeita, helppoja vai jotain siltä väliltä?
Kyllä tuossa aloituskysymyksessä hiukan itua oli. Sikäli, että kustantamoiden linjassa on kausivaihteluita. Tänä päivänä julkaistaan varmaankin erilaista kuin esimerkiksi kaksikymmentä vuotta sitten, tämän päivän linja on kokeilevampi. En voi kuvitella, että esim. viime vuoden parhaaksi esikoiseksi Hesarin valitsema 27 eli kuolema tekee taiteilijan olisi julkaistu 1980-luvulla saati aiemmin. Mainittakoon kuitenkin, että itse pidin kyseisestä teoksesta, erityisesti sen näkökulmakerronnasta, joskin se alkuosa oli hieman hajanainen.
Itse mietin aloittajan kysymystä siltä kannalta, että kantaako hyvä tarina enää ollenkaan. Tarina, joka on kirjoitettu taloudellisella, selkeällä kielellä ilman hämärryttämistä ja älyllistä kikkailua. Tarina, joka ei sisällä kymmentä sivua napinreisän syvimmän olemuksen pohdintaa. Tarina, jossa on alkunsa ja loppunsa - tosin se loppu voi mieluusti olla avoin.
Tänään on Kalevalan päivä, josko se selittäisi jotain ;)
Kyllä se keskustelunaloitus oli ihan tosissaan esitetty. Ilmeisesti ei kosketa? Vai kirjoitatteko kaikki niin vaikeatajuista?
Samaa olen miettinyt. Itse en viitsi lukea kirjaa, jos siihen ei ensimmäisen sadan sivun aikana tule imua. Ajattelen, että kirjan pitää imaista lukija maailmaansa. Jos on kovasti kikkailtu kikkailun vuoksi, ei tätä imua pääse syntymään.
Kyllähän nuo vaikeat kirjat tuntuvat saavan eniten arvostusta ja palkintoja. Alastalon salissa -kirjaa ei kovin moni ole varmaankaan jaksanut lukea kymmentä sivua pidemmälle. Silti se yleensä mainitaan yhtenä Suomen merkittävimpänä romaanina.
Itse kirjoitin tuollaisen lukijaystävällisen kirjan ja kaikki neljä koelukijaani ovat sanoneet lukeneensa sitä yötä myöden. Nyt jännitän mitä kustantajat sanovat. Pahaa pelkään, että sitä pidetään liian helppona. Jää nähtäväksi.
Toisaalta kustantajat julkaisevat yllättävän heppoistakin. Esikoisista tulee mieleen nainen, jonka nimeä en muista, mutta Otava julkaisi viime vuonna sen kirjan jonka nimi oli jotain Juhannus italialaiseen tapaan tai sinnepäin. Kuuntelin sitä naista yhtenä esikoiskirjailijoista kirjamessuilla ja otin myöhemmin kirjastosta sen kirjan. Nyt täytyy kyllä sanoa, että ihmettelen että tänä päivänä on julkaisukynnys ylitetty. Olisi sopinut ehkä 1960-luvulle vai milloin oli Anni Polvat sun muut. Luin Otavan lehdestä, että samalta naiselta on ilmestynyt uusi nimeltä Tyttöministeri. Jätän väliin, jos tulee vastaani.
Halusin kertoa esimerkin siitä, että julkaisu voi olla onnenkauppaa, en panetellakseni kyseistä kirjoittajaa, joka vaikutti haastattelussa ihan fiksulta ihmiseltä.
Tietysti aina voi ihmisillä olla kustannusmaailmaan suhteita, mutta eipä niistä hyötyä ole, jos katsotaan ettei kirjaa kannata julkaista.