Järkyttävä olo. Kävin lääkärissä ja raskausviikkoja juuri liikaa keskeytykseen. Luulin aiemmin, että sain keskenmenon tai ettei koko raskautta ollutkaan, kun on muutamaan otteeseen, viimeksi kuukausi sitten ollut kuin viikon pituiset kuukautiset. Olin helpottunut ja vasta vähän aikaa sitten havahduin kipuun ja varasin ajan lääkäriin. Alkamisajankohtakin oli epäselvä, kun söin minipillereitä ja kuukautiset tulivat miten sattuu, välillä jäivät poiskin. Se siis petti jossakin vaiheessa.
Nyt on oma ja miehen mieli sekaisin. Minulla on entisestä avoliitosta kaksi lasta ja mies yhden etäisä. Molemmilla on työ/opiskelukuviot juuri muuttuneet ja vieneet aikaa ja voimia. Nautimme suhteestamme, jossa kummallakin oli tilaa ja aikaa keskittyä itseensä ja omaan elämäänsä, ilman minkäänlaisia paineita mistään. Tulevaisuudesta ei oltu mitään puhuttu, riitti, että molemmat välittävät toisistaan ja tavataan kun tuntuu siltä. Alusta asti ollaan oltu todella ihastuneita/rakastuneita ja toinen on tuntunut oikeanlaiselta, mihinkään vain ei ole haluttu eikä tunnettu tarvetta kiirehtiä, kun molempien erosta oli vielä suht vähän aikaa.
Syytän itseäni. Tuntuu, että pilaan kaikkien elämän. Tuntuu, että petän todella pahasti lapseni, juuri kun pitkäaikainen masennukseni alkoi kääntyä hieman paremmaksi ja jaksoin taas olla onnellinen. En olisi tarvinnut elämääni mitään muuta, kuin heidät. Mies haluaa miettiä yksin, ja jopa sanoi puhelimessa jotain siihen suuntaan, että minä saan varmaan jäädä yksin tämän kanssa. Ymmärrän kyllä, että hänkin on järkyttynyt, peloissaan ja vihainen. Niin minäkin, minulla vain ei ole ketään keneen sitä purkaa. Onnekseni äitini soitti muista asioista tänään, kun olin yksin ja tuntui, että koko maailma hajoaa. Hän on luottavainen ja uskoo, että kaikki järjestyy ja kääntyy parhain päin. Elämä pitkäaikaisen masennuksen kanssa on muutenkin ollut yhtä tarpomista ja selviytymistä, ja nyt kun lopultakin aloin päästä eteenpäin ja jaksoin taas jatkaa opiskelua, kaikelta lähti pohja pois.
Tuntuu, että loppuelämä on pilalla. Kaikilta.
Onhan mahdollista, että mies ensijärkytyksen jälkeen alkaakin suhtautua hyvin. Halusi nyt miettiä yksin, mutta sovittiin, että huomenna puhutaan. Yritän ymmärtää häntä, vaikka itse taas haluaisin vain puhua ja puhua, enkä olla yksin. Jos voimme selvitä tästä yhdessä, jotenkin, kaikki varmaan järjestyy. Jos tähän niin onnellinen loppu voisi tulla, joutuisimme silti lasteni kanssa vaihtamaan paikkakuntaa. Jo sekin tuntuu pahalta. Toisaalta suhteemme jatkuessa se olisi joskus ollut edessä.
Mutta pelkään aivan jumalattomasti jääväni tähän yksin.
Jonnekin oli nyt pakko purkaa itseään. Jos jollakin on jotakin rohkaisevaa sanottavaa, niin ei olisi haitaksi.
Nyt on oma ja miehen mieli sekaisin. Minulla on entisestä avoliitosta kaksi lasta ja mies yhden etäisä. Molemmilla on työ/opiskelukuviot juuri muuttuneet ja vieneet aikaa ja voimia. Nautimme suhteestamme, jossa kummallakin oli tilaa ja aikaa keskittyä itseensä ja omaan elämäänsä, ilman minkäänlaisia paineita mistään. Tulevaisuudesta ei oltu mitään puhuttu, riitti, että molemmat välittävät toisistaan ja tavataan kun tuntuu siltä. Alusta asti ollaan oltu todella ihastuneita/rakastuneita ja toinen on tuntunut oikeanlaiselta, mihinkään vain ei ole haluttu eikä tunnettu tarvetta kiirehtiä, kun molempien erosta oli vielä suht vähän aikaa.
Syytän itseäni. Tuntuu, että pilaan kaikkien elämän. Tuntuu, että petän todella pahasti lapseni, juuri kun pitkäaikainen masennukseni alkoi kääntyä hieman paremmaksi ja jaksoin taas olla onnellinen. En olisi tarvinnut elämääni mitään muuta, kuin heidät. Mies haluaa miettiä yksin, ja jopa sanoi puhelimessa jotain siihen suuntaan, että minä saan varmaan jäädä yksin tämän kanssa. Ymmärrän kyllä, että hänkin on järkyttynyt, peloissaan ja vihainen. Niin minäkin, minulla vain ei ole ketään keneen sitä purkaa. Onnekseni äitini soitti muista asioista tänään, kun olin yksin ja tuntui, että koko maailma hajoaa. Hän on luottavainen ja uskoo, että kaikki järjestyy ja kääntyy parhain päin. Elämä pitkäaikaisen masennuksen kanssa on muutenkin ollut yhtä tarpomista ja selviytymistä, ja nyt kun lopultakin aloin päästä eteenpäin ja jaksoin taas jatkaa opiskelua, kaikelta lähti pohja pois.
Tuntuu, että loppuelämä on pilalla. Kaikilta.
Onhan mahdollista, että mies ensijärkytyksen jälkeen alkaakin suhtautua hyvin. Halusi nyt miettiä yksin, mutta sovittiin, että huomenna puhutaan. Yritän ymmärtää häntä, vaikka itse taas haluaisin vain puhua ja puhua, enkä olla yksin. Jos voimme selvitä tästä yhdessä, jotenkin, kaikki varmaan järjestyy. Jos tähän niin onnellinen loppu voisi tulla, joutuisimme silti lasteni kanssa vaihtamaan paikkakuntaa. Jo sekin tuntuu pahalta. Toisaalta suhteemme jatkuessa se olisi joskus ollut edessä.
Mutta pelkään aivan jumalattomasti jääväni tähän yksin.
Jonnekin oli nyt pakko purkaa itseään. Jos jollakin on jotakin rohkaisevaa sanottavaa, niin ei olisi haitaksi.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minulla ei ole kokemusta ihan vastaavasta, mutta yksin jäämisen pelon tunnen. Puolisoni jätti minut raskauden alussa parikin kertaa, koska meillä oli pahoja riitoja, eikä luottamusta ollut. Lapsi tosin oli toivottu, eikä yllätys. Jätetyksi tulemisesta jäi kovat kivut sydämeen. Toisaalta tiedän, että niitä kipuja on myös puolisollani.
Kun alkujärkytyksen jälkeen mietin asioita, totesin että selviän yksinkin! Vaikka elämä ei mene aina kuten suunnittelee, tärkeintä on ottaa ilo irti niistä pienistä asioista. Sinulla on selvästikin ainakin äiti joka välittää. Tukeudu häneen ja ystäviisi. Minulla ei ollut edes äitiä. Piti luottaa vain omaan jaksamiseen, lasten takia.
Mulla asiat kääntyivät hyväksi. Pysyimme kaikesta huolimatta miehen kanssa yhdessä. Teemme yhä töitä, kuukausia nyt jälkeenkin, luottamuksen eteen. Mutta rakastamme toisiamme, yritämme olla syyttelemättä ja arvostamme valtavasti sitä, että meillä on toisemme. Ensimmäinen yhteinen lapsemme syntyy toivottavasti näinä päivinä.:)
Mutta olisi asiat mennyt miten hyvänsä, kyllä ihminen jaksaa! Toivotan sulle vahvaa asennetta. Älä painosta miestä, mutta älä työnnä poiskaan. Tilanne on hänellekin vaikea.
On varmasti, sen ymmärrän. Tämä on kaikille tullut todellakin yllätyksenä, eikä sitä kukaan nyt halunnut. Ystäville puhuin tänään, ja he ovat todella täysillä tukemassa tätä. Miehestä ei nyt ilmeisesti siihen ole. Aika näyttää senkin. Toisaalta parempi onnellisena yksin, ja läheisten ympäröimänä, kuin miehen kanssa riidellen.
Ollut kerran vastaavassa tilanteessa. Ja muistan hyvin tuon(kin) raastavan odotuksen kun mies halusi "miettiä yksin". Halusi sitten jäädä siihen ja lupasi pysyä siinä, pysyikin siihen asti kunnes lapsi täytti 7 kk. Sen jlk ollut aika rankkaa, mutta silti olen päivittäin onnellinen siitä että lapsi syntyi. En tiedä olisiko mies lähtenyt ellei olisi syntynyt, mutta ihmisen elämä on minusta aina suurempi asia kuin suhde.
Valitettavasti tiukan paikan tullen äiti kantaa ihan yksin vastuun lapsesta ellei isä kanna. Ellei kumpikaan kantaisi niin seuraus on niin surkea ettei sitä halua edes ajatella. Eli kun näitä vahinkoja sattuu niin kyllä tuleva äiti siinä koville joutuu, isä voi halutessaan ilmoittaa "saat varmaan jäädä yksin tämän kanssa". Ihan vähän olisi itsekin tehnyt mieli latitaa pää pensaaseen siinä kohtaa, mutta kun ei vaan voi.
Kävi niin tai näin niin sinä pärjäät. Mutta älä lähde nyt pyytelemään anteeksi ja syyttelemään itseäsi, lapsenteossa on aina 2 ihmistä mukana ja seksiin sisältyy "riski" tulla raskaaksi. Aina. Kyllä miehenkin se pitäisi tietää.
Näinpä, ja näin hänellekin sanoin. Myöhemmin puhuttiin ja se oli aika järkyttävä puhelu. Ei pysty kaikkea edes toistamaan, enkä loppuun asti jäänyt kuuntelemaan. Hän kuitenkin haluaa ajatella, että tein tämän tahallani ja että en "varmaan ole edes syönyt mitään pillereitä". Että jos haluaa, ettei lapsia tule, niin pitää sitten housut jalassa.. Kyllä olen ajatellut sitäkin, että entä jos näin ei olisi tapahtunut ja meidän suhteemme olisi mennyt pidemmälle, ehkä muuttoonkin saakka, ja tämä puoli olisi paljastunut sitten liian myöhään..
Tässä nyt tuli vaihtoehto, että tekisin tämän siskoni puolesta. Sitä nyt on pyöritelty mielessä. Jos siinä olikin kaiken tarkoitus. Sen kun voisin tehdä muutenkin. Joka tapauksessa sen ehdotuksen jälkeen on olo parantunut valtavasti.
Niin. Sinänsä voisin sanoa (vaikkei se tietysti "pakon" edessä siltä tunnukaan) että pääset helpommalla kun et enää voi tehdä aborttia. Siinä mielessä että tiedän kokemuksesta miten raastavaa on miettiä että tekisikö sen vai ei. Eikä siihen edes ole oikeaa vastausta. Itse olen onnellinen etten sitä sitten tehnyt ja lapsi syntyi. Isä katosi mutta lapsi on kultaakin kalliimpi minulle. Ja tosiaan, oilsihan se mies voinut kadota vaikken olisi raskaaksi tullutkaan. Minusta se että ilmoittaa rakastavansa muttei sitten enää rakastakaan kun toinen tulee raskaaksi kyseenalaistaa sen että rakastiko sittenkään. Minun ymmärrykseni ei riitä siihen että jättää rakkaansa tuollaisessa tilanteessa. Lapsikin on yhteinen.
Tulevan lapsesi isä nyt pakenee sitten. Ei voi tietää mitä tapahtuu myöhemmin, voi silti olla että järkytyksestään selvittyään haluaa toimia edes jotenkin lapsensa isänä. Ehkä jopa palata luoksesi, jos otat.
Jos tarkoitat sitä että teet lapsen siskollesi on varmasti hyvä vaihtoehto mutta ehkei kannata luvata sitä vielä hänelle, katso miltä tuntuu kun lapsi syntyy. Mutta senhän voi tietysti luvata että siskosi saa olla lapsesi elämässä mahdollisimman paljon.
Voimia ja onnea!
Se nyt tuntuu yllättävänkin oikealta, että siskoni saisi tämän. Se onkin ainoa asia mikä enemmän mietityttää, että mitä tuntisin synnytyksen jälkeen. Muutenhan tämä ratkaisu pitäisi tehdä jo ajoissa, ja orientoitua siihen, että teen tämän toisten puolesta. Toisaalta, kun voisin sen tehdä muutenkin, niin miksi ei nyt kun kaikki on valmiina.
Pitää nyt antaa itselle jonkin verran aikaa ja kuunnella itseään, alanko tuntea tätä omakseni, vielä en ainakaan. En edes, vaikka näin rakenneultrassa ja se sinällään ihan ihanaa olikin.
Itse aloin tuntemaan lapseni "omakseni" vasta imetyksen myötä. En edes heti kun hän oli syntynyt. Minusta tuollaista asiaa että antaako lapsensa toiselle ei ehkä kannata luvata vielä odotusvaiheessa, vaikka ainahan sen lupauksen sitten voi peruakin, mutta se taas voi sitten olla siskollesi vaikeaa jos ensin lupaat ja sitten myöhemmin tuletkin toisiin ajatuksiin.
Mutta hyvä juttu että siskosi on hommassa mukana. Anna kuitenkin itsellesi aikaa, voithan sen ratkaisun tehdä sitten vasta lapsen synnyttyäkin.
Täällä on kanssa surkeat fiilikset.
Mulla oli kuukauden 'seksisuhde' ja 'vahinko' kävi. Mies ei halua lasta ja mulla olisi vielä mahdollisuus keskeytykseen. Mutta olen käynyt läpi lapsettomuushoitoja eikä tuo keskeytys kuulostaisi mielenterveyden kannalta kovinkaan mieluisalle.
Itsellä on kanssa masennuksessa rypemistä takana, monien menetysten takia. Päivä päivältä on mennyt paremmin kyllä.
Pahin mietinnän alla oleva asia on, että jos mies ei kerran halua isäksi niin pitääkö se isyys sitten tunnustaa ylipäänsä. Mä en halua vaatia mitään häneltä. Tietenkin saan kantaa lapselle vastuun siitä, miksi hänellä ei isää olisi. Yksi lapsi minulla on edellisestä liitosta, että ehkä tiedän suurinpiirtein mihin olen ryhtymässä. Ainoa vaan että tässä pitää pärjätä yksin. Vanhempia ei enää ole ja muukin tukiverkosto on suppeamman laatuista.
Lokakuussa koittaa totuuden hetki ja haluan uskoa niin että maailmassa asiat järjestyy tavalla tai toisella. Tietenkin mielessä on myös se, millaisen kuvan tälläinen antaa ja onko tulevaisuudessa ketään miestä jonka kanssa elämää voisi jakaa.
Kannatan tuota, että katsot rauhassa synnytyksen yli ja mietit sitten vasta annatko lapsen 'pois'.
Miksi vitussa pitää olla lapsettomuushoidossa vaikka selvästikään ei ole kykenevä äidiksi?
Tullaan sitten tänne ruikuttamaan muka surkeaa kohtaloaan johon on itse itsensä väkipakolla ajanut!!
Tuollaisilta ruikuttavilta säälinkerjääjiltä pitäisi lain voimalla katkaista piuhat ettei vain vahingossakaan kukaan lapsi joudu syntymään tuollaisen ruikuttajan "huollettavaksi" kun ei osaa pitää edes itsestään huolta!
Hankkiudutaan paksuksi salaa mieheltä joka ei halua lasta ainakaan sinun kanssasi ja sitten ollaan täällä itkemässä kuinka maailma kaltoinkohtelee ja kaikki muut on väärässä ja minä oikeassa!
Vittu mitä ääliöitä maa päällään kantaakaan!!!!!!!!!!!!!!