Päivitetty 5.3. 00:05, julkaistu 4.3. 15:19
Kasvatetaan koviksia?
Kuka meistä pärjää? Kuka on pelkästään aggressiivinen?
Kuka on syntynyt selviytyjäksi? Kenet on kasvatettu olemaan välittämättä toisista ihmisistä?
Yksinkertaisia ja hankalia kysymyksiä, eikö vain. Erityisen ajankohtaisia ne ovat näinä aikoina, kun aika tuntuu vaativan kovuutta, kovuutta ja vielä kerran kovuutta.
* * *
Professori Liisa Keltikangas-Järvinen avaa ongelmaa kasvatuksen näkökulmasta mainiossa kirjassaan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (2010).
Siinä tämä palkittu aggressiivisuuden ja temperamentin tutkija kääntää nykykäsityksiä päälaelleen. Hän tuntuu suorastaan varoittavan meitä siitä, että olemme ehdoin tahdoin kasvattamassa kansalaisia, joilla ei ole minkäänlaista kykyä empatiaan.
On tietysti hienoa, että muksut oppivat selviytymään. Vähemmän loistokasta sen sijaan on se, että nykykasvattajat eivät osaa enää erottaa selviytymistä aggressiosta, Keltikangas-Järvinen kirjoittaa.
Niin kuin esimerkiksi mitä? No vaikkapa sitä, kun oma natiainen tinttaa naapurin Villeä leluriidassa ilman, että äiti tai isä menee väliin. Lelujen kahmiminenhan kertoo tulevassa elämässä pärjäämisestä.
* * *
Vakavin Keltikangas-Järvisen huomioista ei kuitenkaan liity hiekkalaatikkodraamoihin, vaan siihen, että kun hän pyysi opettajiksi ja lastentarhanopettajiksi valmistuvia opiskelijoita kertomaan, mikä heidän mielestään on vaikein ja haastavin kasvatustehtävä heidän tulevassa työssään, tulevat kansankynttilät sanoivat, että ujot, hiljaiset ja varautuneet lapset. Kukaan ei sanallakaan puhunut häiriköistä tai kiusaajista.
”Haasteellisimpia ovat liian empaattiset lapset, koska heillä tulee olemaan myöhemmin vaikeuksia”, eräskin kokelas kirjoitti. Empaattiset lapset haasteellisimpia? Missä ihmeessä me oikein menemme?
* * *
On järkyttävää, miten hyvin kilpailuyhteiskunnan arvot ovat uponneet arvostelukyvyttömään aikuisväestöön. Meidän on kasvatettava lapsistamme pärjääjiä, supersuorittajia ja julkkiksia. Viimeinen hiekkalaatikolla on mätämuna, jota muut saavat ilkkua ja - huomatkaa nyt tämä - jonka itsensä pitää tajuta pitää itseään muita huonompana.
Tai otetaanpa ajankohtainen esimerkki kansainvälisen politiikan maailmasta. Pölynimurikauppiaasta Italian pääministeriksi kohonneen roiston viimeisin tempaus oli ostaa seksiä 17-vuotiaalta yökerhotanssijalta. Iljettävää, kyllä, mutta eikö kukaan huomaa, missä tämänkin tarinan ydin on: 17-vuotias yökerhotanssija myymässä seksiä pääministerille. Menestymässä, kun pitäisi olla koulussa.
Kasvatetaan koviksia?
Kuka meistä pärjää? Kuka on pelkästään aggressiivinen?
Kuka on syntynyt selviytyjäksi? Kenet on kasvatettu olemaan välittämättä toisista ihmisistä?
Yksinkertaisia ja hankalia kysymyksiä, eikö vain. Erityisen ajankohtaisia ne ovat näinä aikoina, kun aika tuntuu vaativan kovuutta, kovuutta ja vielä kerran kovuutta.
* * *
Professori Liisa Keltikangas-Järvinen avaa ongelmaa kasvatuksen näkökulmasta mainiossa kirjassaan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (2010).
Siinä tämä palkittu aggressiivisuuden ja temperamentin tutkija kääntää nykykäsityksiä päälaelleen. Hän tuntuu suorastaan varoittavan meitä siitä, että olemme ehdoin tahdoin kasvattamassa kansalaisia, joilla ei ole minkäänlaista kykyä empatiaan.
On tietysti hienoa, että muksut oppivat selviytymään. Vähemmän loistokasta sen sijaan on se, että nykykasvattajat eivät osaa enää erottaa selviytymistä aggressiosta, Keltikangas-Järvinen kirjoittaa.
Niin kuin esimerkiksi mitä? No vaikkapa sitä, kun oma natiainen tinttaa naapurin Villeä leluriidassa ilman, että äiti tai isä menee väliin. Lelujen kahmiminenhan kertoo tulevassa elämässä pärjäämisestä.
* * *
Vakavin Keltikangas-Järvisen huomioista ei kuitenkaan liity hiekkalaatikkodraamoihin, vaan siihen, että kun hän pyysi opettajiksi ja lastentarhanopettajiksi valmistuvia opiskelijoita kertomaan, mikä heidän mielestään on vaikein ja haastavin kasvatustehtävä heidän tulevassa työssään, tulevat kansankynttilät sanoivat, että ujot, hiljaiset ja varautuneet lapset. Kukaan ei sanallakaan puhunut häiriköistä tai kiusaajista.
”Haasteellisimpia ovat liian empaattiset lapset, koska heillä tulee olemaan myöhemmin vaikeuksia”, eräskin kokelas kirjoitti. Empaattiset lapset haasteellisimpia? Missä ihmeessä me oikein menemme?
* * *
On järkyttävää, miten hyvin kilpailuyhteiskunnan arvot ovat uponneet arvostelukyvyttömään aikuisväestöön. Meidän on kasvatettava lapsistamme pärjääjiä, supersuorittajia ja julkkiksia. Viimeinen hiekkalaatikolla on mätämuna, jota muut saavat ilkkua ja - huomatkaa nyt tämä - jonka itsensä pitää tajuta pitää itseään muita huonompana.
Tai otetaanpa ajankohtainen esimerkki kansainvälisen politiikan maailmasta. Pölynimurikauppiaasta Italian pääministeriksi kohonneen roiston viimeisin tempaus oli ostaa seksiä 17-vuotiaalta yökerhotanssijalta. Iljettävää, kyllä, mutta eikö kukaan huomaa, missä tämänkin tarinan ydin on: 17-vuotias yökerhotanssija myymässä seksiä pääministerille. Menestymässä, kun pitäisi olla koulussa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olin iloinen siitä, että ollaan huolissaan hiljaisesta ja vetäytyvästä lapsesta,
koska tähän saakka kaiken huomion ovat vieneet räväkät suurisuut,
ja hiljaisten ongelat ovat jääneet huomaamatta.
nä aina,
hiljainen kiusattu jää aivan yksi, kunnes murtuu.