ei miestä

Minä mies , luin tuon edellisen innokkaana.. niinkuin olen lukenut näitä aikaisemminkin. Joskus vastannutkin tarvitsijoille.. tosin turhaan .En tiedä meneekö naisilla ns pupu pöksyyn kun olis todellakin mies joka luovuttais alkuaineen :) tässä miesnäkökohta edelliseen. Edelleenkin halukkaana ..luovuttamaan .t.j*

Tietääkseni esim. väestöliitossa hoitoja saa myös yksinäinen nainen... Mutta asiaa kannattaa miettiä TODELLA tarkaan; oletko taatusti valmis yksinhuoltajaksi? Onko tukiverkostosi kunnossa, saatko riittävästi apua jos vauva on esim. koliikkinen? Itselläni on nyt 3,5kk vauva ja äitiys on ollut todella rankkaa vaikka tästä ajasta isä on ollut 6 viikkoa (isyysloma muut lomat) apuna 24/7. (Ja tyttömme on ollut ns todella "helppo lapsi"; terve, iloinen ja nauravainen, nukkunu yöt hyvin yhdellä syötöllä alusta lähtien).

itselläni on samankaltainen tilanne, vauvakuumetta olen potenut jo kolmisen vuotta, viimeinen vuosi on ollut erityisen rankkaa, huomaa kuinka ympärillä kaverit saavat lapsukaisia.
samat kysymykset itsellä on ollut mielessä. tiedän että rahallisesti tulisin pärjäämään hyvin, tukiverkosto on mitä parhain, ns. isämalleja on monia jne. juuri se ongelma on myös ollut itsellä, mistä ne puuttuvat tekijät :)
heti jo poistin sen ajatuksen että lähtisin baarista etsimään "siemeniä", jo ihan siihen että miehellä on mielestäni mahdollisuus päättää haluaako hän jatkaa geenejään ja juuri minun kanssani. mutta myös lapsellani on oikeus tietää ketä on hänen biologinen isänsä. en koskaan halua tilannetta (joka varmasti tulee eteenpäin) missä lapsi kysyisi isästään, vastauksella "en tiedä kuka hän". sitten siinä on aina ne tauti kysymykset.
olen myös miettinyt sitä parisuhdetta. tietysti sellaisen itse haluaisin, mutta kerrotko kolmansilla treffeillä "mulla on muuten perkeleenmoinen vauvakuume, mites ajattelet asiasta?" voi olla että ei tule seuraavia treffejä, enkä kyllä ihmettelekään. jos ajattelee parisuhteen kannalta, niin olisi se hyvä tuntea parisuhteessa oleva puoliso, ennen kuin lähtee lapsia tekemään.
itse olen kysynyt miespuoliselta ystävältäni olisiko hänestä siittäjäksi, ilman mitään muita velvotteita (näin ei ole pelkoa taudeista, tunnet ihmisen). nyt olisi tarkoitus lähikuukausina alkaa toteuttaa. joten jos sinulla vain on hyvä sinkkukaveri, miksi et kysyisi häneltä. tietysti tätä ennen on hyvää tehdä sävelet selväksi. onnea sinne!

Mulla myös samantapainen "ongelma". Olen parisuhteessa, mutta se ei ole kauhean vakavaa ja joskus jopa puhumme poikaystäväni kanssa, että sitten kun erotaan... Eli ei yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia.

Olen potenut vauvakuumetta jo yli puoli vuotta ja nyt on vaan lähiaikoina pahentunut! :) Nyt olenkin miettinyt jos kysyisin poikaystävältäni, josko hän voisi minulle vauvan "antaa" mutta en velvoittaisi häntä mihinkään, ellei itse halua. Hänellä on jo yksi lapsi (4v.) ja hänkin haluaa lisää lapsia, mutta hänen elämäntilanteensa ei ole juuri nyt kauhean otollinen lapsen hankintaan..

Kuitenkin mietityttää tuo yksinhuoltajaksi ryhtyminen... Mutta toisaalta en usko, että koskaan voisin saada ns. normaalia perhettä! Hankalia asioita! Mutta jaksamisia ja onnea kaikille! :D

Yli puol vuotta mullakin takana omituisia oireita,
en ole koskaan tuntenut kateutta mistään mutta nyt tunnen ja se on inhottava tunne, kadehdin raskaana olevia, nuoria pareja nyyttinsä kanssa, miehiä jotka ylväästi kantavat palleroaan...vihloo miksi minulla ei ole tuollaista miestä joka noin ihanasti taaperoaan kantaa, miksi minulla ei ole vauvaa!!!
Piti 30 täyttää että tämä tauti iski.
Nyt kevättä kohti vaan pahenee, päässä sumenee kun näen taaperoikäisiä punaisine poskineen ja kirkkaine silmineen, tulee hätäännys kun kuulen vauvan itkua ja alan melkein heijaamaan.. syksystä asti olen nähnyt vauvaunia.

Pakko ryhdistäytyä ja kesällä katsella tosissaan sillä silmällä miehiä, vielä ehtii lauttaa itsensä biginikuntoon ja ostaa joku hurmaavan värinen huulikiilto, pakko rohkaistua vaikka miehet pelottavia onkin... elämän on jatkuttava vaikeuksista huolimatta..haluan naimisiin ja tavallista elämää.

-usko, toivo ja rakkaus ja suurin niistä on rakkaus-

Tiedän niin ton tunteen.
Mullon vaan sellanen tilanne,että ei todellakaan kiinnostaisi mikään parisuhde. Tulen loistavasti toimeen keskenäni, ja kun on tullut suuret ,vaikeat asiat päihitettyä menneisyydessäni, yksin, tuntuu lasten leikiltä ryhtyä yyhooksi, tunnen että mä pärjäisin lapsen kanssa paremmin yksin,kuin että siinä olisi mies...

Mutta sitten se todellisuus.
Ei mulla ole rohkeuttta lähipiirin miehiltä, kavereilta kysellä,et hei ,luovuttasitko pari simppaa..
En edes usko että kukaan heistä uskaltaisi, varmaan juoksisivat karkuun moisen ajatuksen ilmoille päästäessäni.
Ja miten vakuuttelisit miehelle,että hei, en todellakaan halua elatusrahoja tai vastuuta sulta mistään, miten ne voisi uskoa sen?
Jos joku tän on tehny, niin ottasin tietoja vastaan mielelläni, siis miten asiat esititte, miten mies suhtautui jne jne
Ja sitten toiseen asiaan, en kyllä ole sellainenkaan joka voisi bilevaatteita niskaan laittaessa, miettiä että tänä iltana kuksin jonkun kanssa ja toivon että tulisin paksuksi.. no way.
Hitto tää on perseestä !!!!!
Ja sit tuntuu että kello tikittää vaan. Mä oon JO 33. Mullla ei oo yhtään lasta.
Epätoivo on tän mun päivän sana :(

Miten sitten joku spermapankkihedelmöitys..onko se edes mahdollista???

Ja maksaa mitä??

Kommentoisin että rohkeasti vaan yksin lasta saamaan!
Minä sain suloisen tyttöni lyhyeksi ,ei tunteita herättäneestä, suhteesta tytön.
Ainoa mikä kiusaa on kavereiden puute. Olen kyllä yrittänyt aktivoitua kaikkiin vauvakerhoihin osallistumaan. Tänäänkin oli yksi kiva kerho.
Ja vauvakuumeesta. Toivoisin että saisin toisen lapsen mahdollisimman pian. Täytyy myös löytää nuo siemenet jostain... Minulla ei ole mitään, ei yhtään mitään vaateita tytön isältä, eikä olisi tulevankaan. Ihmissuhteet, varsinkin parisuhteet, kun tuntuu olevan niin vaikeita minun toteutettavaksi.

Kerronpa oman mielipiteeni asiaan.

Odotan juuri esikoistani. Minulla oli nuorempana suuret suunnitelmat työn suhteen. Sitten tuli mies elämään, kaikki muuttui. En kadu päätöstäni. Olen kuitenkin sisimmässäni aina halunnut perheen.

Katselen vähän sekavin tuntein näitä "omanarvontuntoisia" sinkkunaisia, jotka eivät voisi jakaa elämäänsä miehen kanssa, mutta haluaisivat kuitenkin lapsia. Ja minua suoraan sanottuna ärsyttää. Ei olla valmiita luopumaan mukavasta elämästä miehen takia, mutta lapsia kyllä halutaan. Ollaan niin ikisinkkua että. Muuttaa se lapsikin elämää. Jos ei opi luopumaan omasta ajasta, itselle tärkeistä asioista, tulee elämä lapsen kanssa olemaan aika vaikeaa.

Kaikkea ei voi saada. Tai ehkä voikin. Saatan kuulostaa katkeralta, kun en ole luonut uraa, mutta en ole katkera. Olen tehnyt valintani. Jostain on vain pitänyt tinkiä, että saa jotain tilalle. Nämä "ikisinkut" ovat tehneet valintansa: jos ei tarvitse miestä, kyllä mieskin sen huomaa ja saa aivan varmasti viettää elämänsä yksin. Minulta ei ainakaan löydy myötätuntoa niitä sinkkuja, kohtaan, jotka valittavat etteivät löydä miestä ja itse käytöksellään osoittavat, etteivät sellaista edes tarvitse.

Hei! Itse olen opiskelija, jolla on kanssa kova vauvakuume päällä muttei miestä.... Onneksi näitä yliopiston tapahtumia ja juhlia järjestetään paljon, joten sieltä olen ajatellut käydä katselemassa sopivaa isää lapselleni. En ole ajatellut suoraan mennä kysymään että 'hei, haluaisitko lapsia?', vaan yritän seurustella ainakin puoli vuotta miehen kanssa, jotta saan hyvän kuvan onko hänestä isäksi. Tunnen myös parin, joka sai lapsen pian seurustelun aloittamisen jälkeen (nainen tuli raskaaksi melkein heti). He olisivat varmaan muuten eronneet, mutta lapsi sai heidät rakastamaan toisiaan ja nyt he ovat onnellisesti yhdessä. Eli ei kannata luopua toivosta vaikkei täydellistä miestä tuntuisi löytyvän, koska hän saattaa vielä muuttua täydelliseksi!

Onnea kaikkien yrittämiseen, toivottavasti löydätte sopivan miehen :)