Oiskohan palstalla joku, joka osais arvioida runoja? Olen tässä muutamien viikkojen aikana kyhäillyt jotain, mutta kun ei itseltä aina sitä rehellistä mielipiedettä saa, niin ajatteli pistää tänne.
Tässä ois tällainen erä-aiheinen runo, että jos joku vain viitsii/osaa arvostella, niin olisko niin ystävällinen, että...
Erämaan kutsu
Aamu-usva leijuu kostealla suolla. Tuskin näkee eteensä. Siinä tarvon pitkin hiljaista erämaata, ympärilläni syksyn puut. Jalkain alla suo kuin laiva keinahtelee.
Jostain kuuluu etäinen ääni; koirani riehakas haukku. Riennän ääntä kohden, sydän ulos pyrkien. Joko nyt on koirani tavoittanut teeren, kaksi puissaan? Tuskin uskallan ajatella, mitä löydän edestäni. Vaikka ilma on kostea, kylmän kolkko aivan, käteni, asetta pitelevät, kylpevät hiessä.
Jännitys tiivistyy välissämme, minun ja koirani. Tunnen suonissani virtaavan veren, kiehuvan ja sykkivän. Edessäni varjo häämöttää, tumma mutta kutsuva. Hetken tuijotan, sitten tunnistan ja sydämeni takoo.
Se on koirani. Ja tuossa, kippuraisessa männyssä, on lyyrapyrstö (teeri), todellakin. Kokeneenkin miehen jalat saa se pettämään. Siinä seison, tuossa seisoo koirani ja matkan päässä lintuni.
Niin, se on minun lintuni, sillä nyt ovat aallot rauhoittuneet, tunteeni tasaantuneet. Aseeni jo kohoaa. Kohta pöydässäni on herkkupala kera puolukan. Hetken vapisee käsi, mutta rauhoittuu nopeasti.
Sitten, keskellä erämaata, suurta ja hiljaista, kajahtaa laukaus. Terävä ääni lentää yli suon, kimpoilee kallioista ja häviää lopulta tummaan metsään. Erotan koirani yhä haukkuvan, näen kippuramännyn siinä missä ennenkin. Mutta lyyrapyrstö on kadonnut. Sydän hakaten käyn vapisevin jaloin kohti puuta, jossa näin sen istuvan.
Tultuani lähemmäksi mieli täyttyy jostain suuresta ja käsittämättömästä,
jonka vain metsällä ollessansa voi löytää sydämestään. Sammalella, varpuin seassa makaa hengetönnä lyyrapyrstö.
Nauraisinko, laulaisinko, ylösalas hyppisinkö? Siinä seisoin neuvotonna, kunnes koirani luokse ehti. Kumarruin ja kaappasin, syliini rutistin rakkaan koirani, erätoverini.
Loimuava, kipinöitä syöksevä nuotio valaisee tuuheat kuuset leirimme ympärillä. Hiljaisessa yötuulessa havisevat haavan lehdet. Nuotion ympärillä näkyy kaksi hahmoa, vaitonaista ja häilyvää.
Istun puulla mietteissäni. Kertaan päivän tapahtumia mielessäni. Silloin jostain kaukaa yön hiljaisuuden rikkoo ääni, syvä ja yksinäinen. Se on taivaalla liitelevän korpin raakuntaa, erämaan kutsu. Se saa sydämei värähtelemään. Voi kuinka jylhä on tuo ääni.
Kohta on aika käpertyä nukkumaan. Huomenna tämä seutu jää taakseni. Mutta tiedän, etten voi koskaan unohtaa tätä retkeä. Tämä metsä ja tämä suo, koirani haukku ja lyyrapyrstön varjo puun latvassa. Sekä erämaan kutsu. Näillä muistoilla on ikuinen sija sydämessäni. Aina ja kaikkialla.
Tässä ois tällainen erä-aiheinen runo, että jos joku vain viitsii/osaa arvostella, niin olisko niin ystävällinen, että...
Erämaan kutsu
Aamu-usva leijuu kostealla suolla. Tuskin näkee eteensä. Siinä tarvon pitkin hiljaista erämaata, ympärilläni syksyn puut. Jalkain alla suo kuin laiva keinahtelee.
Jostain kuuluu etäinen ääni; koirani riehakas haukku. Riennän ääntä kohden, sydän ulos pyrkien. Joko nyt on koirani tavoittanut teeren, kaksi puissaan? Tuskin uskallan ajatella, mitä löydän edestäni. Vaikka ilma on kostea, kylmän kolkko aivan, käteni, asetta pitelevät, kylpevät hiessä.
Jännitys tiivistyy välissämme, minun ja koirani. Tunnen suonissani virtaavan veren, kiehuvan ja sykkivän. Edessäni varjo häämöttää, tumma mutta kutsuva. Hetken tuijotan, sitten tunnistan ja sydämeni takoo.
Se on koirani. Ja tuossa, kippuraisessa männyssä, on lyyrapyrstö (teeri), todellakin. Kokeneenkin miehen jalat saa se pettämään. Siinä seison, tuossa seisoo koirani ja matkan päässä lintuni.
Niin, se on minun lintuni, sillä nyt ovat aallot rauhoittuneet, tunteeni tasaantuneet. Aseeni jo kohoaa. Kohta pöydässäni on herkkupala kera puolukan. Hetken vapisee käsi, mutta rauhoittuu nopeasti.
Sitten, keskellä erämaata, suurta ja hiljaista, kajahtaa laukaus. Terävä ääni lentää yli suon, kimpoilee kallioista ja häviää lopulta tummaan metsään. Erotan koirani yhä haukkuvan, näen kippuramännyn siinä missä ennenkin. Mutta lyyrapyrstö on kadonnut. Sydän hakaten käyn vapisevin jaloin kohti puuta, jossa näin sen istuvan.
Tultuani lähemmäksi mieli täyttyy jostain suuresta ja käsittämättömästä,
jonka vain metsällä ollessansa voi löytää sydämestään. Sammalella, varpuin seassa makaa hengetönnä lyyrapyrstö.
Nauraisinko, laulaisinko, ylösalas hyppisinkö? Siinä seisoin neuvotonna, kunnes koirani luokse ehti. Kumarruin ja kaappasin, syliini rutistin rakkaan koirani, erätoverini.
Loimuava, kipinöitä syöksevä nuotio valaisee tuuheat kuuset leirimme ympärillä. Hiljaisessa yötuulessa havisevat haavan lehdet. Nuotion ympärillä näkyy kaksi hahmoa, vaitonaista ja häilyvää.
Istun puulla mietteissäni. Kertaan päivän tapahtumia mielessäni. Silloin jostain kaukaa yön hiljaisuuden rikkoo ääni, syvä ja yksinäinen. Se on taivaalla liitelevän korpin raakuntaa, erämaan kutsu. Se saa sydämei värähtelemään. Voi kuinka jylhä on tuo ääni.
Kohta on aika käpertyä nukkumaan. Huomenna tämä seutu jää taakseni. Mutta tiedän, etten voi koskaan unohtaa tätä retkeä. Tämä metsä ja tämä suo, koirani haukku ja lyyrapyrstön varjo puun latvassa. Sekä erämaan kutsu. Näillä muistoilla on ikuinen sija sydämessäni. Aina ja kaikkialla.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Pliis, kommentoikaa! Teidän ajatuksenne ja Teidän mielipiteenne ovat minulle todella tärkeitä, olkoot ne sitten positiivisia tai negatiivisia.
no mä yritin lukaista tän erämaan kutsun,
mutta
ei ei ei
tehnyt oikein minkäänlaista sykettä
sinä ja koirasi.
Juu näin kävi nyt. Ei napannut siis minun syövereihini
lainkaan
runosi.
Vaan ehkäpä ne muut ovat löytäneet muualle ?
Ei tuo mitään, kiitos silti rehellisestä mielipiteestäsi. Jään odottamaan lisää...
Tunnelmallista, sujuvaa ja juonetonta eräkuvailua, jonka itsetarkoitus on tunnelmointi. Tämä ei ole runo.
Tunnelmointi on toteutettu niin, että tarinan minäkertoja (kirjoittaja itse) kertoo omakohtaisesti erämaan kutsusta ja rakkaudestaan koiraansa. Valitettavasti kuvailua ei ole kirjoitettu lukijalle, vaan kirjoittajalle itselleen. Tekstissä käsitellään minäkertojan, koiran ja luonnon välistä suhdetta, mutta se jättää lukijan ulkopuolelle. Tunnelmoinnin sisältö tiivistyy näihin sanoihin: Teksti haluaa minun rakastuvan erämaan vetoon? - Onnistuu. Teksti haluaa minun rakastuvan tuohon koiraan? -Aha.
Miten lukija voisi saada liikuttumaan minäkertojan ja koiran suhteesta?
1. Näytä, älä kerro. Teemasi on luonnon, ihmisen ja eläimen välinen ystävyys, kiintymys ja rakkaus. Ihmisen ja luonnon välinen vuoropuhelu toimii. Hyvä. Koska et tarjoa juonta tai syvempää ajatusta, sinun pitäisi antaa lukijan ymmärtää, miksi koira on niin rakastettava. Näytä miksi lukijan tulisi kiintyä tuohon tiettyyn koiraan. Älä anna minäkertojan kertoa tuntemuksista, sillä minäkertoja olet sinä ja tavallaan myös lukija. Kirjoitushetken tuntemusten ja omakohtaisten kokemusten kertaaminen riittää sinulle, mutta lukija tarvitsee enemmän vakuuttuakseen. Et voi syöttää tuntemuksia minäkertojan suulla, niin että lukija tuntisi ne aidosti; lukijan täytyy tuottaa tuntemuksensa itse. Pelkkä koiran olemassaolo, sen eloisuuden ja tottelevaisuuden kuvaaminen eivät tee koirasta rakastettavaa; ehkä realistisen ja mukavan, mutta ei rakastettavaa. Tarvitset sen saavuttamiseksi jotakin enemmän, ja sen jonkin täytyy tarjota koira, ei minäkertoja.
2. Kierrä suorasanainen kuvailu ystävyydestä, kiintymyksestä ja rakkaudesta. Tunnelmoinnissa on paras kuvata asioita kiertämällä, ja antaa lukijan tehdä omat johtopäätöksensä. Jos johdatat lukijaa oikein, hän kyllä ymmärtää, vaikka et tuntemuksia nimeltä mainitsisikaan.
3. Kuvailu kaipaisi tueksi muuta sisältöä kuin pelkän yhdessäolon metsällä: juonen, oikeita koettelemuksia, kenties syvällisempää sanomaa? Tai edes verukkeen, mikä saisi lukijan kiintymään koiraan. Nyt kiintymyksen kuvailu keskittyy liian hallitsevasti minäkertojan ajatuksiin eikä koiran tekemisiin, mikä vesittää luonnon tunnelmoinnin onnistumisen.
4. Teeren ampuminen ja koiran katoaminen teertä noutamaan ei ole riittävän sykähdyttävä kohtaus luomaan kliimaksia ja voimakkaita tunteita. Jokainen metsästyskoira tekee tuon tempun ihan mielellään; siinä ei ole mitään ihmeellistä. Kysymys kuuluukin: mikä erottaa tämän koiran muista koirista? Miksi se on niin tärkeä minäkertojalle? Mitä sellaista se tarjoaa, mihin muut koirat eivät pysty? Koska koira syöksyy teeren luokse eikä edes kanna sitä takaisin, se ei oikeastaan tee kertomuksessa yhtään mitään ollakseen niin rakastettava eli tunnelmoinnin arvoinen. Siispä oletan että, vain henkilö, jolla on koira ja joka harrastaa metsästystä, voi tuntea aitoa riemua jälleennäkemisestä. Siinäkin tapauksessa lukija saavuttaa tuntemuksen vain peilaamalla omakohtaisia kokemuksia kertomuksen tapahtumiin. Oletan, että tarkoituksesi oli saavuttaa koiran ja minäkertojan välinen syvempi tunnelma?
Loppuyhteenveto: Tunnelmointi toimii ja luontokuvaus on paikoitellen vaikuttavaa. Teksti tarvitsee kuitenkin minäkertojan ja koiran välisen siteen kertomiseksi roimasti työstöä vakuuttaakseen lukijan.
Onpa tyhjentävän hieno palaute kirjoittajalle. Tämä Eräs kirjoittajan.
Tällaisia palautteita lukee aivan äimänpossuna ja toivoo, että aina sillointällöin itsekin saisi.
Nyt kun en ole ollut pitkään aikaan niillä rämpimilläni "kirjoittamiskursseilla",
niin tästä tuli just ne
parhaat ohjaajat mieleeni. Kyllä ammatti-ihmiset osaa.
-
Kiitos lukuelämyksestä!
Niin, lyriikka tämä ei mielestäni ole, ei edes proosarunoa. Jännite uupuu, metaforien käyttö on vähäistä ja tiivistystä kaivattaisiin monissa paikoissa. Teksti ei oikein johda mihinkään, vaan pysyy havainnoissaan ehkä rasittavuuteen asti niin tutuissa, lukuisissa eräkuvauksissa, että lukeminen ei synnytä havaintoja runon minän sisäiseen maailmaan, joka olisi tärkeää.
Tätä pitäisi viedä (ehkä, kenties) proosallisempaan, juonellisempaan suuntaan, mutta silloin tekstillä pitää olla enemmän merktiystasoja: esim. symbolitason käyttö uupuu kokonaan.
Aiheen kuitenkin tunnet, joten siitä on hyvä lähteä liikkeelle.
Erä erältä...
Kiitos tämän ketjun rakennelmakokonaisuudesta.:)
Yritän ottaa minäkin opikseni, media kun on niin opettavainen.
Apu-lehdessäkin oli aikanaan näytillä joitakin samiksia.
Älä selitä vaan näytä. OK:
http://static.iltalehti.fi/vaalit/Vaalikausi_etu_vaakaSL_vl.jpg
Luo jännitteitä. OK. Kokeillaanpa:
http://www.google.fi/imgres?imgurl=http://i.dailymail.co.uk/i/pix/2010/11/19/article-1330666-0C1EDF9A000005DC-828_634x895.jpg&imgrefurl=http://www.dailymail.co.uk/news/article-1330666/Life-mirth-Who-said-animals-dont-sense-humour.html&usg=__K72qg3kfYpdoXu9A2KQVx0GX9hc=&h=895&w=634&sz=144&hl=fi&start=558&zoom=1&tbnid=eJenXXilOiKcTM:&tbnh=153&tbnw=108&ei=1E-ATeaGEc-gOqqoqLsI&prev=/images?q=smiling donkey&um=1&hl=fi&sa=N&biw=1280&bih=811&tbs=isch:11,15390&chk=sbg&um=1&itbs=1&iac...
Kyllä Iltalehdessäkin tiedetään, että yksi kunnon kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Tuota, kiitokset nimimerkille "eräs kirjoittaja." Pari seikkaa haluaisin kuitenkin korjata "väittämistäsi." Ensiksi, kummastelin tuota "jankutustasi" (anteeksi sanavalintani) koiran ja minäkertojan välisen suhteen parantamisesta. En aikonut (ainakaan tietoisesti) tehdä koirasta jotain erikoista, vaan tärkeintä oli saada lukija kokemaan samaa tunnetta kuin oikeasti metsällä ollessaan. Tiedän, mitä seuraavaksi ajattelet. "Runo" on tarkoitettu itseasiassa henkilöille, jotka harrastavat metsästystä. Tajusin sen juuri lukiessani kirjoitelman uudelleen.
Ja toinen seikka; haluaisitko ystävällisesti selittää, mikä tekee kirjoitelmastani "ei-runon" ja miten sen voisi muuttaa runoksi?
Kiitos jo etukäteen mahdollisesta vastauksestasi.
runonveistäjälle,
kiitoksia vastauksesta. Syvennyin kohdissa 1-4 koiran ja minäkertojan suhteeseen, koska kuvittelin, että rakkaussuhteen oli tarkoitus olla pääosissa, sillä kuvailu on antanut koiralle suuren merkityksen. En tiedä huomaatko kuinka suuren? Koiraosuus saattoi tuntua jankkaukselta, jos et halunnut sen olevan niin suuressa roolissa. Nyt näytän, miksi koira on kertomuksessa niin keskeinen.
Kuvailet kauniisti ja tunnelmallisesti erämaan viettelevää kutsua. Kuvailet teeren metsästyksestä ja minäkertojan läheisestä suhteesta koiraan. Mutta miksi vain koira hypähtää esiin? Syy on yksinkertainen: luonto on kuvattu kertomalla ja koira on kuvattu näyttämällä. Aina kun koiraa kuvataan, sitä edeltää minäkertojan tunnelataus:
"Jostain kuuluu etäinen ääni; koirani riehakas haukku. Riennän ääntä kohden, sydän ulos pyrkien. Joko nyt on koirani tavoittanut teeren, kaksi puissaan?"
Ihminen muistaa luonnostaan tunnepitoiset asiat parhaiten ja siksi koira nousee esiin. Teeri on tunnelatauksessa mukana, mutta se on tekemisen kohde, ei tekijä eli minäkertoja ja koira. Luontokuvauksissa ei ole samanlaista tunnelatausta. Ne oivat toteutettu minäkertojan silmin havainnoilla, ei tuntemuksilla. Siinä missä luonto kuvataan rikkaasti, minäkertojan luonnon tuntemuksia valaistaan vain kerran:
"mieli täyttyy jostain suuresta ja käsittämättömästä, jonka vain metsällä ollessansa voi löytää sydämestään."
Kyseinen lausahdus ei liity suoraan luontoon, vaan "metsällä olemiseen" eli metsästykseen. Kohta löytyy myös kirjoituksen loppupuolelta, ei alusta, vaikka luontoa on kuvailtu tarkasti jo alussa. Miksi tämä on ongelma? Lukijan luettua ensimmäiset neljä lausetta, hän tajuaa, että luonnon kuvaus on tapahtumien kulissi, sillä kertoja ei tartu luonnon tuntemuksiin henkilökohtaisesti. Kulissinomaisuus voimistuu, kun metsästystä kuvataan voimakkaasti koiraa seuraten. Metsästäjä kokee metsällä luonnon kauneuden eikä vain huomaa sitä ympärillään, eikö vain? Lukijalle tulee siis mieleen, että metsästäminen on sivujuoni koiran ja minäkertojan välillä. Yhteenkuuluvuus ei kuitenkaan ole toteutettu niin voimakkaasti, että se saisi lukijan tuntemaan koiran ja ihmisen välistä sidettä. Ja tämä saattaa olla syynä miksi monet eivät pidä kerronnasta: se jää hieman latteaksi siltä osin. Kuten sen oli ilmeisesti tarkoituskin. (Ja tähän tarrauduin aikaisemmassa tekstissäni.)
Mikä siis neuvoksi? Keskity tuomaan luontoa esiin näyttämällä. Maisemat ovat jo tunnelmallisia, mutta lukijalle ei ole aivan selvää, onko minäkertoja kiinnostunut ympäristöstään. Hän voi olla kiinnostunut luonnosta, mutta onko kuitenkaan? Hänellähän on mielessä vain koira ja teeren ampuminen. Valitettavasti teeren mainintojen yhteydessä puhutaan aina koirasta. Jos ajatuksia koirasta olisi vähemmän, tai pikemminkin, jos minäkertoja olisi keskittynyt luonnon tuntemuksiin luontokuvausten yhteydessä, niin epätasapainoa ei olisi. Nykyisellään minäkertoja ei tunne luontoa, hän vain näkee sen ympärillään. Luontokulissin rikkomisen voisi aloittaa uudella, yksinkertaisella aloituksella: "Rakastan erämaata."
Näyttäminen on kerrontaa väkevämpää ja näyttämisen ajoitusta pitäisi harkita tarkoin.
Sitten runouteen. Miksi tämä ei ole runo, ja miten voin kirjoittaa tästä sellaisen? Olen tuskin paneutunut runouteen, joten minulta ei kannata kysellä neuvoja, kuinka onnistut muuttamaan kertomuksen runoksi. Lyriikan (runous) ja proosan (kaunokirjallisuus) eroista saa ensi käsityksen Wikipediaa selaamalla. Alapuoleisen linkin takana on esimerkkejä runoista: http://www.harhakuva.org/browse_literature.php?category=24&s=0
Toivottavasti viestini toi uusia näkökulmia. Hienoja kirjoitushetkiä!
Joo, tota sun kirjotusta lukiessa tosiaan tajusin et koira on aika vahvasti mukana. (vaikken ees yrittänyt ;) Otan huomioon palautteesi ja yritän kehitellä jotain parempaa.
Viel jäi kuitenkin yks asia kaivelemaan. Et miten sä voit sanoo;" tää ei oo runo", jos et kuitenkaan tieä vastausta siihen :D :D :D
Ps. eikö ees nykyruno? ;)
Se ettei ole automekaanikko, ei tarkoita vielä sitä etteikö voisi erottaa ladaa bemarista. ^^
Kirjoituksessasi on käytetty liian selkeitä, kokonaisia lauseita, missä osassa on runomaisia piirteitä, mutta ne jäävät piirteiksi. Kirjoituksesi ei nojaa mielikuvitukseen, sana-mielleyhtymiin tai kielen soinnillisiin ominaisuuksiin. Kirjoituksesi ei myöskään noudata runomittaa eikä siinä ole rytmiä tai loppusointuja. Kirjoituksesi ei jatkuvasti leikittele sanoilla eikä se ole suoranaista sanataidetta.
Se ei ole runo. Se on proosaa.
aito nuoren metsästäjän jakoiran yhteityön kuvaus
runo on kirjallisuuden kuningaslaji. runon kielen pitää uudistaa ilmaisua. sitä ei tekstissäsi tapahdu. katsopa eeva-liisa mannerin runoja, kari aronpuron tai mirkka rekolan runoutta. huomaatko? niissä on runon uudistava kieli suhteessa omaan aikaansa.
vautsi vautsi. hienoa palautetta tältä eräältä kirjoittajalta! antanee jotain meille kaikille.