10 vuotias pelkää kuolemaa

Terve, tuo sinun lapsi muistuttaa minua pienenä! Ajattelin ihan samalla tavalla, ja tein äitilleni ihan samalla tavalla. Tiedän tasan tarkkaan miltä tuo tuntuu, kuolemanpelkoja on erilaisia mutta tämä on kaikista pahin. Moni ihmisistä ei tiedä miltä se tuntuu... eli ihmiset pelkää kuolemaa ja sitä minne ne joutuu, mutta esim. minä pelkäsin sitä, että en tiedä olevani olemassa, enkä nää läheisiäni. Nimenomaan tuo ensimmäinen järkyttää ihan ******* lapsen mieltä. Muistan kun olin suihkussa ja yhtäkkiä tuli se ajatus ja juoksin äitin luokse pihalle ja se ihmetteli ja sanoin melkeen sana sanasta samalla tavalla ja puristin tiukasti. olin sillon jotain ~8-11 vuotta (nyt oon 17) ja olen myös poika.

nykyään ajattelen vaan että pitää nauttia tästä nykyhetkestä. MUTTA silloin tällöin tulee se sama ajatus vuosien päästä, joka tekee semmosen paniikkikohtauksen et ei järkeekään. Sit ne aivot vaan totuu siihen järkytykseen ja tulee taas olo et en pelkää mitään. Mut se on vaan joku aivojen reaktio, ihan inhimillistä.

Se on tosissaan aika perseestä, jos ihminen ei halua yksinkertasesti kuolla, ja kuolee. Se on niin absoluuttinen kauhu, ettei sitä osaa selittää. Tämän takia poikasi sanoo ettei siinä ole mitään järkeä. Se ei halua olla semmoisessa tilassa -että se ei tiedä sinun olemassaoloa ja itsensä olemassaoloa- eli ainoo mitä voi tehä on vaan olla lähellä ja näyttää jotain siistejä juttuja esim. muistan ku ite näin jonkun piirretyn sillon ja siinä oli joku tyyppi joka ei pelännyt mitään niin unohdin heti sen kuolemanpelon ja halusin olla samanlainen.

eksyin tänne taas pitkän ajan päästä...

joo siis mitä enemmän järkeä sitä pelottavempaa ja enempi kysymyksiä. Saa nähä muuttuuko paremmaksi. Pelkään yhä sillon tällön kuolemaa, mutta ei auta muu kun porskuttaa eteenpäin. Ei tunnu yhtään nololta jutella isän tai äitin kanssa näistä, ja yhen kerran juttelinkin mutta kummatkin on luovuttanut ajattelemasta kuolemaa.

Lapsesi muistuttaa pelottavan paljon minua... Kun luin tuon ekan viestisi tuli ihan kylmät väreet ja muistoja ponnahteli esiin.

Valitettavasti tämmönen kuolemanpelko vaikuttaa elämään todella paljon. Esim. ite ärsyynnyin siitä niin paljon että kielsin sitä koko ajan ja halusin jotain voimia jotka estää kuoleman ja kaikkea sellaista. Tämä voi olla aika harvinaista mutta oikeasti pidän 95% maailman väestöstä idioottina ja tunnen olevani 80vuotias 17 vuotiaan kehossa. En voi sille mitään, minua ei vaan kiinnosta muiden jutut.
Muutin 15vuotiaana omaan kämppään ja nyt olen funtsinut kaikenlaista omassa kämpässä... lopetin koulun, enkä elä yhtään yhteiskunnassa....

että joo, noin paljon se voi vaikuttaa. Elä kuitenkaan yritä aivopestä älykästä lastasi, sillon se vaan juoksee kauemmas. En oikeen tiedä itekään mitä pitäs tehdä, en ole saanut vieläkään funtsittua ratkaisua mihinkään... joskus tulee ahdistuskohtauksia kyllä. Mutta ihmisaivot on sellaiset että niiden on pakko mennä pelkotilan tullessa ajatuksissa immuuni tilaan muuten nuppi sekoaa.
helvetin pelottavaa sekin, että esim. jalkamme kasvaa ilman että päätimme miten se kasvaa. Se kielii myös siitä että keho tekee niin kuin tekee eikä meillä ole valtaa siihen minkäänlaista. Tosin voi olla... mutta se onkin asia erikseen, eikä välttämättä tuo onnellisuutta. Ja taas onnellisuus ei ole välttämättä elämän tarkoitus. Tarkoitusta ei välttämättä ole. tällanen ajatussysteemi jatkuu vaan koko ajan ja etsii ratkaisuja... ei kai se lopu...

se on vähän ristiriitainen juttu: haluaa olla ikuisesti lähimmäistensä kanssa ja olla tietoinen omasta olemassaolosta, mutta ei kuitenkaan halua elää 1000vuotiaaksi koska silloin ei rakastaisi muita niin paljoa. Sanotaanko että ihminen elää perkeleenmoisessa ristiriidassa. Jumalaan ihminen tottakai uskoo, kun ei ole aivoja joilla käsitellä sitä. Pojallasi on.

Sen verran voin sanoa itsestäni että tämä muutti minua siihen suuntaan, että teen ihan mitä vain itse haluan ja kuljen omaa polkuani. Sanokoon kuka mitä vaan niin minä etsin itseäni, enkä tiedä löydänkö, en aio palvoa jumalaa mutta porskutan eteenpäin, se on ainoa mikä on mielessä. Kohti tuntematonta siis

helpottuu vähän iän myötä, mutta tulee yhtä rajuja kohtauksia kuin ennenkin, koska ei yksinkertaisesti tiedä ratkaisua tällaisiin asioihin, ja kun on sitten niin älykäs ettei ala uskomaan jumaliin jne. Se on helvetin kinkkinen paikka menossa...

toisin sanoen, poikasi kuuluu niihin jotka tulevat valaistumaan ihan samalla tavalla kuin minäkin.

http://www.overstream.net/view.php?oid=uymmuzeklalo

Vaikka täällä ei kävisikään kukaan,niin teen tämän sillti:)
Todella surullista kun rakas poikasi suree omaa kuolemaansa(tai äidinsä).
Minulla oli sama juttu 10v-11v,kun kerran olin kaverini luona yökylässä (meitä oli silloin kolme lasta)avattiin telvisio joskus 23:00 katsottiin mitä tuli ja sieltä tuli joku kauhu elokuva en muista sen nimeä...k-18!
Me kolme ruvettiin pelkäämään ihan hirveästi semmoisia hahmoja mitä siinä kauhuelokuvassa oli.Me pelättiin niitä kokonainen vuosi.( se oli yhtä tuskaa ja piinaa!)Jos sinun pojallesi on käynyt samoin?Me ei uskallattu käydä yksin wc:ssä,kävellä yksin ulkona tai olla yksin kotona!Mielikuvitus meillä kaikilla kävin todella villinä kuviteltiin päässämme kaikenlaista nyt joku tulee ja tappaa meidät!Tuon sorttista...
Onneksi sinun poikasi avautui sinulle,itse en avautunt kellekkään aikuiselle...
Siitä on jo vuosi...Silloin minä pelkäsin koko ajan kuolemaa...

Kun poika on kiinnostunut noista asioista, mitä jos hakisitte kirjastosta tietoa noista, ja kävisitte vaikka ursa.fi yhdistyksessä etsimässä muita lapsia jotka pohtii avaruuden loppumattomuutta ja miljoonien vuosien aikajanoja. Ursalla on lasten tapaamisia eri paikkakunnilla, ja paljon aikuisjäseniä jotka voisivat jutella poikasi kanssa näistä asioista jotka häntä pohdituttavat jo näin pienenä.

Kyllä ne saa ammennettua tyhiin ja löydettyä rauhaa kun tarpeeksi kauan penkoo. Tai jos ei saa - erittäin älykkäillä käy näin - niin löytää muita ihmisiä jotka myös pohtivat niitä, eikä olo ole enää niin yksinäinen.

Ilman äidin apua näitä muita samanlaisia ihmisiä ei yleensä noin nuorena vielä löydä, joten apu on tarpeen. Ja se, että äiti ottaa asian vakavasti ja alkaa tehdä asioita jotka vie muiden ihmisten luo, saattaa saada pojan todella rakastamaan ja arvostamaan äitiään ajan mittaan, kun äiti "otti hänet vakavasti" tilanteessa jossa hän oli haavoittuvimmillaan. Se tunne on sanoisinko aika vahva ja jää muistiin.

Tärkeää olisi että jos tyynnyttely ja normaalit ratkaisut ei vaikuta ja toimi, tehtäisiin jotain mikä toimii. Ja koska äiti ei ole kosmologi (aika harvinainen ammatti Suomessakin) niin poika sitten vaan tapaamaan Esko Valtaojaa tai aivan tavallisia tähtiharrastajia Ursan porukoihin. Siellä on aivan kaikenlaisia ihmisiä eri taustoista, heitä yhdistää että eivät saa maailmankaikkeutta mielestään, ja jäävät iltaisin valvomaan taivasta katsellen.

Entä jos ostaisitte pojalle pienen kaukoputken ja tähtikartan, saisi itse tähyillä mitä siellä on ja opetella miten se toimiii. Ursasta saa neuvoja lapsille sopiviin edullisiin havaintolaitteisiin, ja tähtitorneilla saa katsella isolla kaukoputkella.

Sensijaan planetaarioissa näytettävät elokuvat ovat "viihdeteollisuutta" eivätkä läheskään aina opeta mitään tai vastaa kysymyksiin, ne ovat suurelle yleisölle ei oikeille harrastajille.

Kerro myös pojallesi että tiede on todistanut että energia ei voi hävitä, se voi vain muuttua muodosta toiseen. Joten se mistä hänen kehonsa atomit ovat tulleet, ja mihin ne menevät, sekä mihin hänen ajatuksensa menevät, ei voi olla "loppu/kuolema" sillä mikään energia ei häviä, vain muuttaa muotoaan. Näin ainakin tämän hetken tiede on selvittänyt. Tämä siis yksinkertaistettuna ajatuksena, mutta saattaa auttaa.

Ei äidin tai vanhemman tarvitse tietää itse kaikkea, vaan opettaa tiedonhakuun, maailma on iso paikka tutkittavaksi pienelle lapselle - onhan se sitä aikuisellekin.

Nukkumaanmenosta sitten, joskus on hyvä kuunnella tuttua leffaa/satukasettia/rauhoittavaa tarinankerrontaa, ja nukahtaa siihen, silloin kun aivot ovat ylikierroksella. Jotain aivan eri aihetta. Tuttua lempisarjakuvaa. Normaalia perhe-elämän hälinää. Missään nimessä ei pimeää hiljaista huonetta jossa kuulee omat ajatuksensa. Auttaa ahdistukseen aikuisellakin, ja ajatusten poiskääntämisen taito on suureksi avuksi elämän mittaan. Se mikä kellekin toimii, pitää sitten kokeilla ja oivaltaa, jotain mahdollisimman turvallista ja erilaista kuin häiritsevät ajatuskulut kuitenkin.

Eihän se ratkaise halua ymmärtää isoja asioita, mutta antaa kunnon yöunet, jotta elämänhallinta säilyy ja arki pyörii. Suuria ajatuksia kun on syytä oppia annostelemaan, etteivät kuluta kehon voimia kerralla loppuun.

Voit myös kertoa pojalle, että hänen aivonsa kasvavat ja alkavat toimia monimutkaisemmin iän mukana. Siksi hän pystyy ajattelemaan näitä ajatuksia. Mutta äidit opettavat aivonsa toimimaan niin että osaavat hoitaa arkipäivän rutiinit ja luoda turvallisen kodin, siksi äidit eivät kovin usein pohdi näitä asioita. Kun on turvallinen koti, voi välillä miettiä tosi pelottavia asioita, mutta sitten sieltä ajatuksista voi tulla takaisin tähän turvapaikkaan olemaan vaan, leikkimään ja syömään, ja tuntemaan olon taas hyväksi. Ilman rakastavaa äitiä tai muuta aikuista joka välittää yhtä lailla kovasti lapsen hyvinvoinnista, on vaikea uskaltautua näille ajatusten seikkailuretkille, ja ne muuttuvat pelottaviksi.

Voit tehdä paljon. Ja onnistua hienosti. Hyvä että jaksat.

Kristallilapset reagoivat noihin asioihin tavallista herkemmin ja pohtivat tuollaisia asioita.
Lasta kannattaa muistuttaa siitä kuka hän oikeasti on ja kertoa että vaikka hänen ruumiinsa joskus kuolee, niin hän itse ei voi koskaan kuolla, kuten ei kukaan meistä.
Lapsi voi vielä nuorena muistaa olonsa ennen syntymää, mutta kun tuo muisto alkaa haihtumaan niin kuoleman pelko kasvaa. Se on tämän aineellisen maailman kirous, mikään ei ole pysyvää.

No Mä Oon 11w Tyttö Ja Pakko Myöntää että Pelkään joskus kuolemaa..
Ajattelen aina et "Minua Ei enää ole" " en elä enää olen poissa" Sit Alan itkee Ja meen Äidin luo..Sit Äiti Rauhettelee Ja Sanoo et Ei oo Mitään Hätää,turha Pelätä.
Sitte Meen Takas Omaan Sänkyyn Ja Ajattelen mukavia..

Minä oon 10 lapsi ja oon joskus ajatellut, että mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen. Tulos:Hän kuolee. En jotenkin saanut ajateltua "läpi". Liikaa kysymyksiä liittyy kuolemaan. Ja ihmisellä ei ole edes sielua. Se ei mene paratiisiin ja mihin muuhunkaan. Tulos on: ikuinen uni.

ite oon 14v ja pelkään joskus kuolemaa mutta aatelkaa tätä maailmaa aatelkaa ny miljardeja vuosia sitte ja miten tää koko maapallo on olemasa ja me ihmiset olkaa onnellisia että ootte ittenne. sitte että miten ootte justii ite syntyny tähä maailmaa ja miten tää kaikki on olemasa. olkaa tyytyväisiä elämää ei kuolema oo nii hirveetä. ja kun aattelette sitä saatte rohkeutta itekki uskalsin pyytää yhtä tyttöä treffeille ja ny ollaan yhesä ;)

Mulla kanssa samanlaisii kuoleman pelkoja sun muita ahdistavii ajatuksii 10w noin iästä lähtien. Sitä ennen jo varmaan ekalla mietin kyllä kaiken laisii kosmisii asioita. Nyt olen 28.