Onko kenelläkään vinkkejä, miten kamalasta vauvakuumeesta pääsee yli? On tosi hankalaa, kun mieli on jatkuvasti sekaisin. Minun vauvakuumeeni vaikuttaa myös parisuhteeseen, sillä miehelläni moista kuumetta ei ole, eikä hän juurikaan ymmärrä minua asiassa. Hän ei myöskään ymmärrä miksi itkeskelen tai miksi pahoitan mieleni, kun kuulenkin "vauvajuttuja".
Me ollaan seurusteltu 3,5 vuotta ja ennen sitä ollaan oltu kavereita lapsesta asti. Eli tunnetaan toisemme, tai ainakin niin luulisin. Minä haluaisin jo naimisiin ja perustaa perheen, hän ei. Mulle kaikki olisi jo selvää ja se, että hänelle ei ilmeisesti ole, lähes loukkaa minua. Miksi hän on kanssani, jos ei vieläkään tiedä haluaako todella olla. Välillä hän sanoo, että tottakai ollaan yhdessä vielä vanhanakin, mutta jos olisi siitä niin varma, eikö me oltaisi jo naimisissa..? Sormusten suhteen olen luovuttanut jo, mutta perheenlisäyksestä luopuminen tuntuu liian pahalta.
Olen joskus kysellyt, milloin mahdollisesti saisin kuumeeseen helpotusta, mies tyrmää kyselyt vastaamalla "sitten joskus". Hän ei siis suostu tekemään minkäänlaisia suunnitelmia, ei edes haaveilun tasolla. Tämänkin ärsyttää minua suunnattomasti, sillä minusta olisi aivan normaalia, jos nuori pari haaveilisi yhdessä tulevaisuudesta.
Vauvakuume on taas pahimmillaan moneen kuukauteen. En tietenkään halua lasta, jos minulla ei ole tiedossa isää lapselle. En halua yksin päättää isänkin puolesta, lapsenhankintaan sopivaa ajankohtaa. Siksi kaipaankin vinkkejä, miten pääsen tästä yli. Uskon toistaiseksi, että ehkä miehellenikin joskus tulee se aika, kun hän on valmis, enkä halua painostaa.
Olen 25-vuotias, mieheni 27, meillä on siis vielä aikaa, mutta mulle tämä on vaan oikeasti niin suuri ongelma, etten tiedä mitä tekisin. Olen asian kanssa niinkin tosissani, että olen harkinnut jopa eroa vaan siksi, että hän ei halua vielä lapsia. Pahemmaksi asian tekee mielessäni se, että hän ei suostu edes haaveilemaan "kunnolla". Emme ikinä puhu vakavasti tulevaisuudesta, koska hänen mielestään ainoa tapa elää on tässä hetkessä.
Kuitenkin itselläni on asian kanssa NIIN paha olla, etten pysty edes olemaan normaali itseni. Miten ihmeessä voisin unohtaa koko typerän vauvakuumeen?
Me ollaan seurusteltu 3,5 vuotta ja ennen sitä ollaan oltu kavereita lapsesta asti. Eli tunnetaan toisemme, tai ainakin niin luulisin. Minä haluaisin jo naimisiin ja perustaa perheen, hän ei. Mulle kaikki olisi jo selvää ja se, että hänelle ei ilmeisesti ole, lähes loukkaa minua. Miksi hän on kanssani, jos ei vieläkään tiedä haluaako todella olla. Välillä hän sanoo, että tottakai ollaan yhdessä vielä vanhanakin, mutta jos olisi siitä niin varma, eikö me oltaisi jo naimisissa..? Sormusten suhteen olen luovuttanut jo, mutta perheenlisäyksestä luopuminen tuntuu liian pahalta.
Olen joskus kysellyt, milloin mahdollisesti saisin kuumeeseen helpotusta, mies tyrmää kyselyt vastaamalla "sitten joskus". Hän ei siis suostu tekemään minkäänlaisia suunnitelmia, ei edes haaveilun tasolla. Tämänkin ärsyttää minua suunnattomasti, sillä minusta olisi aivan normaalia, jos nuori pari haaveilisi yhdessä tulevaisuudesta.
Vauvakuume on taas pahimmillaan moneen kuukauteen. En tietenkään halua lasta, jos minulla ei ole tiedossa isää lapselle. En halua yksin päättää isänkin puolesta, lapsenhankintaan sopivaa ajankohtaa. Siksi kaipaankin vinkkejä, miten pääsen tästä yli. Uskon toistaiseksi, että ehkä miehellenikin joskus tulee se aika, kun hän on valmis, enkä halua painostaa.
Olen 25-vuotias, mieheni 27, meillä on siis vielä aikaa, mutta mulle tämä on vaan oikeasti niin suuri ongelma, etten tiedä mitä tekisin. Olen asian kanssa niinkin tosissani, että olen harkinnut jopa eroa vaan siksi, että hän ei halua vielä lapsia. Pahemmaksi asian tekee mielessäni se, että hän ei suostu edes haaveilemaan "kunnolla". Emme ikinä puhu vakavasti tulevaisuudesta, koska hänen mielestään ainoa tapa elää on tässä hetkessä.
Kuitenkin itselläni on asian kanssa NIIN paha olla, etten pysty edes olemaan normaali itseni. Miten ihmeessä voisin unohtaa koko typerän vauvakuumeen?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ei vauvakuume todellakaan ole typerää ja tuskin sitä mitenkään voit unohtaa. Minä en pysty sitä unohtamaan vaikka minulla jo yksi lapsi onkin. Siitä se vasta yltyikin kun tajusin miten ihanaa se on kun saa oman lapsen. Tuo tilanne tuskin tulee muuttumaan miksikään jos et nyt nosta kissaa pöydälle todella ja sanot miehelle että haluat keskustella tulevaisuudestanne että rupeatteko mahdollisesti joskus yrittämään lapsia, menettekö naimisiin jne. Sinulla on oikeus tietää haluaako miehesi näitä asioita oikeasti ikinä ja milloin hänen mielestä olisi oikea aika. En tarkoita sitä että miehesi täytyy hetinytjustpaikalla käydä lapsenteko puuhiin ja häitä suunnittelemaan vaan että keskustelette asiat halki tuleeko näin koskaan tapahtumaan. Koska voihan olla että miehesi ei vaikka haluakaan lapsia tai haluaa niitä joskus 40 vuotiaana (niinkun minun exäni, itse olisin ollut silloin jo 45v että olis tainnu juna mennä jo ohi). Sinä annat elämän mennä ohitsesi kun elät tuollaisessa epätietoisuudessa kun et voi tietää mitä miehesi päässä liikkuu. Itselleni meinasi käydä samoin mutta onneksi löysin uuden miehen jonka kanssa sain esikoisemme 34 vuotiaana. Nyt yritämme kuumeisesti toista, vielä ei ole alkanut kuulumaan. Itse olisin halunnut monta lasta mutta se taitaa kohdallani jäädä haaveeksi jo ikänikin takia. Onneksi en odottanut liian kauan että sain edes tämän yhden lapsen. Aika erikosta että ainoa tapa elää o vain tässä hetkessä...onkohan miehesi lopulta sittenkään se oikea sinulle. Voihan se olla että joudutte tämän asian takia vielä eroamaan mutta suosittelen että teet sen ajoissa etkä sitten kun on jo liian myöhäistä
Kehotat alkuperäistä keskustelemaan miehensä kanssa. Että miehen tulisi voida kertoa ajatuksistaan, tahtooko joskus naimisiin, tahtooko joskus perhettä.
Omassa suhteessani tuo ei ole toiminut. Olemme molemmat 25-vuotiaita, olleet yhdessä teinista saakka, kohta seitsemän vuotta. Naimisiin meno ja perheen perustaminen ovat kiellettyjä aiheita; niistä tulee riita joka ainoa kerta. Aluksi taisinkin olla liian painostava, olisin tahtonut miehen pystyvän kertomaan, tahtoiko näitä asioita 5, 10 vai minkä vuosimäärän sisällä. Kun huomasin miehen tästä ahdistuvan, annoin tilanteen olla vain jonkin aikaa.
Kuten alkuperäinenkin kirjoittaa, samoin itse haluaisin mieheni kanssa ihan haaveilumielessä ajatella tulevaisuutta. Se on kuitenkin täysin mahdotonta, mies hermostuu aina. Olen yrittänyt nauraa hänen hermostukselleen ja sanoa, että ei tässä nyt sovita mistään eikä päätetä mitään päiviä; haluan vaan muruni kanssa haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta. Ei. Todennäköisesti mies nukkuu sinä yönä sohvalla.
Olen yrittänyt puhua mieheni kanssa myös siitä, mikä häntä varsinaisesti noissa keskusteluissa ahdistaa. Mies hokee, että ei halua tehdä noita asioita vielä, miksi KAIKILLA on niin kiire saavuttaa tuollaisia asioita, ja kertoo siitä, kuinka hänen ajatuksissaan elämä sitten kulkee naimisissa olevana ja perheellisenä miehenä. Hänen visiossaan ei ole mitään positiivista.Kaiken kaikkiaan hän näkee tuon elämän kotiin sidottuna; koskaan ei enää näe ketään, ei voi tehdä mitään omaa, mihinkään ei ole enää ikinä rahaa ja me kahdestaan kotona vain lihomme ja riitelemme.
Uutena vuotena mies järjesti ystäviemme luona kohtauksen, kun tuli kesken kaiken paikalle kuulemaan minun ja erään yhteisen miespuolisen ystävämme, olkoon vaikka Markus, keskustelua. Olimme juuri puhuneet yhteisestä ystävästämme, joka oli hiljattain kertonut meille raskaudestaan. Keskustelu kääntyi siihen, että yhä useammalla ystäväpiirissämme alkaa olla lapsia, ja että hääkutsujakin on ruvennut tiuhemmin tipahtelemaan. Tämä
Markus sitten vähän hymyillen kysyi, että onkos alkanut tuntua painetta sillä suunnalla, tuntuuko että pitäisi itselläkin olla kohta sormus sormessa ja nyytti kainalossa? Tähän sitten sanoin vähän naurahtaen, että ei minulle ympäristö ole tällaista painetta aiheuttanut, vaikka kyllähän sitä tulee ajateltua, että mikähän olisi meidän suhteemme seuraava askel, kun on tuota yhteiseloakin kuitenkin ihan hyvän matkaa takana.
Ja mieheni tietysti kuuli vain tuon minun puheenvuoroni. Tuli siihen sitten räyhäämään, että "Mitä sää täällä meidän kavereille alat meidän henkilökohtaisia asioita valittaa? Kaikille nyt morkkaat mua, kun pitäs jumalauta ruveta lapsia tähän maailmaan tekemään kun kaikki muutkin tekee? Mikä ihmeen kilpailu teillä muijilla oikein on? "
Yritin miestä rauhoitella ja selittää mistä puhuimme, sanoin, että en minä meidän asioitamme kenellekään lörpöttele. Riita ei vain ottanut loppuakseen, ja lopulta oli pakko lähteä yksin kotiin, kun alkoi tilanne hävettää.
Jälkeenpäin minussa on aina vika. Kuten mies tuolla ystäviemme luona sanoi, yritän kuulemma vain menestyä tässä "pariutumis-kilpailussa", joka on hänen mielestään ystäväpiirissämme nyt käynnissä.
Alkuperäiseltä kysyisin, miten miehesi reagoi televion hää- ja vauvaohjelmiin? Katsotko niitä itse?
Itse olen aina katsonut, nykyään salaa, koska nekin miestä ahdistavat.
Koko tämän omatarinan/ liirumlaarumini pointti oli siis se, että tuo joka vaivaan tarjottu maaginen keskustelu ei ollenkaan välttämättä ole se lääke. Minä en ole ratkaisua ongelmaasi/ongelmaamme löytänyt. Nykyään emme vain enää puhu asiasta. Pyrin vain välttämään riitaa.
Ota suloinen koiranpentu, joku mini kokoinen jonka voit laittaa laukkuun ja ottaa mukaan minne vain.
Varsinaisesti toi alkuperäinen avautuminen ei ollut mikään vitsi, enkä omasta mielestäni ollut näppäillessäni ihan täysi idioottikaan. Mutta kerrottakoon nyt kuitenkin, että meillä on yhteinen koiranpentu ja lisäksi vanhempi koira, jonka olen ottanut itsekseni aiemmin. Niiden olemassaolo toki lohduttaa, mutta ei muuta sitä asiaa, että olen äiti ilman lapsia. Kiitos vaan vinkistä.
Muut neuvot oli toki hyviä, joskin lähes kaikkea on kokeiltu. Mieheni ei ole mitenkään perhevastainen, mutta ei näe tarpeelliseksi miettiä asioita tarkemmin juuri nyt. Hän pitää lapsista ja luulen, että häntä jännittäisi asiassa eniten se, kuinka pärjätään taloudellisesti. Olemme molemmat vakituisissa töissä, mutta itselläni on toki haaveena olla lapsen/lasten kanssa mahdollisimman pitkään kotona. Tiedän kuitenkin, että todennäköisesti joutuisin palaamaan töihin heti äitiysloman loputtua.
Nämä asiat on meillä nyt "pakotetusti" pinnalla, koska olemme harkinneet omakotitalon ostoa, enkä halua viedä sitä pidemmälle, ellei asiat selkene. Päivämääriä en ole yrittänytkään tinkiä, vaan lähinnä ajatusmaailmaa ylipäätään. Siitä olen nyt tainnut päästä perille. Miestäni kai rauhoitti se, kun selitin, etten tietenkään tarkoituksella jää lasten kanssa hänen yksin elätettäväksi.
Molemmille alkuperäiselle ja varsinkin sille toiselle vastanneelle jonka mies ei kestä edes puhua aiheesta; hän tuskin koskaan muuttaa mieltään, jos haluat lapsia niin eroa ja etsi uusi mies. Tiedän oikeasti mistä puhun! Jotkut miehet ovat vain ikuisesti tuollaisia. Minäkin otin aikanaan koiran ja toisenkin mutta se ei todellakaan ole sama asia kuin oma lapsi. Olisin halunnut myös perinteiseen tapaan häät ensin jne mutta koska ikää on jo sen verran ja miehen löysin joka halusi myös lapsia niin "teimme" ensin lapsen ja ristiäisissä sitten sanoimme myös tahdon toisilleme. Nyt toisen lapsen kova yritys meneillään...kohta vuosi takana yritystä ja ei vielä kuulu. Onneksi älysin etsiä "kunnollisen" miehen enkä lopun ikää katsoa miehiä jotka olisivat halunneet elää vain minun kanssani, tosin ihan hyvää elämää sekin oli mutta ei tarpeeksi minulle.
Ja sitten vielä sen verran että jos olette työelämässäkin niin ei mikään talon ostaminen...remontti..auto...jne ole kuin tekosyitä olla hankkimatta lapsia. Asioila on tapana järjestyä ja siinä se lapsi kulkee mukana. Aina löytyy syy siirtää lasten hankintaa jos niin haluaa. Lopulta se vaan on liian myöhäistä
Samassa tilanteessa ollaan ja järkeviä vinkkejä kaivataan. Onko se ero sitten ainoa vaihtoehto,jos muuten menee hyvin. En myöskään itse pääse tästä vauva haaveesta eteenpäin.
Surullista... :(
Luulenpa, että jos mieheni ei olisi halunnut lapsia kanssani, olisin jättänyt hänet. Eri asia, jos ei voi saada lapsia: siihen olisin tyytynyt. Mutta kun minusta se, haluaako lapsia, on yksi tärkeimmistä asioista, joista pitäisi puhua suhteessa tarpeeksi aikaisessa vaiheessa.
Tavallaan ymmärrän sinua hyvinkin... Seurustelin joskus miehen kanssa, jota rakastin, mutta joka ei voinut sanoa rakastavansa minua. Tykkäsi kyllä paljon kuulemma. Minä jätin hänet, koska en voinut olla suhteessa oma itseni. En tuntenut itseäni rakastetuksi.
Jokainen ansaitsee mielestäni onnea. Jos onnen edellytys on oma lapsi, sitten on hankittava se lapsi. Inhottavaa, ettei jonkun toisen takia voisi toteuttaa haaveitasi..
Heippa vaan. Itse (Olen 25v ja mies 28v) aloin vauvaa kuumeilemaan suunnilleen reilu vuosi sitten ja siitä sitten alkuun yritin miehen kanssa haaveilla, mutta ei. Se ei johtanut muuhun kuin pahaan mieleen jne. No, joskus sitten sanoin miehelleni, että minä haluan lapsia ja olen aina niitä halunnut ja jos hän ei tahdo, niin sitten on mietittävä mitä tehdään, erotaanko vai mitä.... Ja pyysin että hän kertoisi, jos hän ei koskaan halua lapsia.
No, asia jäi hetkeksi, en puhunut siitä, ja yhtäkkiä viime syksynä mieheni totesi minulle, että miksei lopetettais ehkäisyä vuoden lopussa 2011 (käytössä oli cerazette) ja tulos se että niin sitten lokakuussa söin vikan liuskan... (Tosin raskaana en ole vieläkään, kun ei ole tärpännyt...)
Ja sitten olen myös tästä yrittämisestä koittanut puhella miehen kanssa (vähän liikaakin, lähes päivittäin), mutta hän on sanonut, että jatkuva vauva-asioiden puiminen ahdistaa. Eli ei saisi puhua koko ajan siitä. Joten olen koittanut jakaa näitä naisystävieni kanssa....
Luulisin, että miehet on kuitenkin erilaisia meihin naisiin verrattuna siinä suhteessa, että haaveillaanko ja punnitaanko asioita joka suunnalta jne; esim. miehet ei yleensä istu kahivkupin ääressä juttelemassa toistensa kanssa syvällisisiä keskusteluita, kuten naiset yleensä tekee...
Eli alkuperäiselle haluan siis sanoa, että kerro miehellesi, että haluat lapsia joskus ja pyydä, että hän kertoo, jos ei niitä koskaan halua. Sinulla on oikeus tietää, jos mies ei halua lapsia. Tehkää yhdessä mukavia asioita (jotain muuta ku vauvoihin liittyviä juttuja!) ja nauttikaa, eiköhän se siitä vielä joskus kun annat miehelle aikaa sulattaa asiaa. :)
Olen lueskellut "mies ei halua lasta"- keskusteluja ympäri nettiä. Ja välillä niiden lukeminen antaa voimia, välillä ahdistaa enemmän. Olen parisuhteessa miehen kanssa, jolla on jo 3 lasta. Suhteemme alussa kysyin, että onko mahdollista, että hän vielä hankkisi lapsia. Vastaus oli tuolloin myöntyvä ja minä tyytyväinen. Kunnes vuoden kuluttua, hän kertoi ettei tiedä haluaako sittenkään lisää lapsia. Olin järkyttynyt. Minä, joka en ole saanut kokea äidiksi tulemisen tunnetta, en nyt ehkä koskaan saa mahdollisuuttakaan, jos jään tähän suhteeseen ja mies päättää lopullisesti, että ei enää lapsia halua.
Minun kantani hän tietää, eikä osaa sanoa minulle, ettei koskaan, mutta ei myöskään, että joskus. Asia vaivaa minua suunnattoman paljon. Mies ei myöskään ymmärrä, että saatan olla katkera hänen menneisyydestään sillä sehän minun lapsettomuuteni tässä kohtaa aiheuttaisi. Rakastan miestä aivan valtavasti, en pysty ajattelemaan että suhde päättyisi tähän.
Minä vain odotan, että miten hän kohtaloani ohjaa tässä asiassa.
Ajattelin kertoa oman tarinani, ja otan vastaan hyvät neuvot.