ÄLÄ USKO MITÄ SANON
Älä anna minun hämätä itseäsi,
älä erehdy luulemaan kasvojani aidoiksi,
sillä kannan tuhansia eri naamioita, joista en uskalla luopua,
vaikka yksikään niistä ei ole omani.
Teeskentely on taidetta, josta on tullut toinen luontoni,
mutta näethän lävitseni,
Jumalan tähden, näe lävitseni!
Annan helposti vaikutelman itsevarmuudesta,
tasapainosta niin itseni kuin maailman kanssa,
elämäni aurinkoisuudesta.
Saatan sanoa, että itseluottamus on nomeni
ja itsevarmuus peilini,
että purjehdin tyynillä vesillä,
ruori vakaasti käsissäni enkä tarvitse ketään.
Mutta älä usko minua. Ethän.
Pinnaltani saatan näyttää tyyneltä,
mutta se on vain naamion harhaa.
Pinnan alla ei olekaan mielenrauhaa, vaan mielen kaaos,
todellinen minäni, sekasortoinen, pelokas, yksinäinen.
Mutta tämän minä piilotan. En halua kenenkään tietävän siitä.
Kauhistun ajatellessani heikkouttani ja pelkään paljastuvani.
Sentähden luon epätoivon vimmalla naamion,
jonka taakse piiloudun,
teennäisen ja huolettoman julkisivun,
joka varjelee minut katseelta joka Tietää.
Mutta juuri sellainen katse on pelastukseni,
ainoa pelastukseni, ja tiedän sen.
Pelastava katse, jos se vain on ymmärtävä ja rakastava,
voi vakuuttaa minulle sen,
mistä en omin voimineni voi vakuuttua:
että olen jonkin arvoinen.
Mutta tätä en voi sinulle kertoa.
En uskalla. Pelkään.
Pelkään, että katseesi ei ole ymmärtäväinen eikä rakastava.
Pelkään että halveksit minua,
naurat minulle ja naurusi tappaa minut.
Pelkään, että pohjimmiltani en ole mitään,
en ole minkään arvoinen.
Ja hylkäät minut, jos näet sen.
Niinpä pelaan peliäni, epätoivoista peliäni.
Ulkonaisesti olen turvassa julkisivuni takana,
mutta sisäisesti olen vapiseva lapsi.
Ja niin alkaa tämä naamioiden juhlakulkue
elämäni kuoren tyhjällä pinnalla.
Joutavia juttelen sinulle,
pinnallisen puheen suostuttelevin sävyin.
Kerron siitä, millä on vähiten merkitystä
enkä mitään siitä, mikä on todella tärkeää.
Miten itkenkään sisimmässäni.
Älä anna pakonomaisen puheeni hämätä sinua.
Älä usko mitä sanon, vaan yritä kuunnella tarkasti,
mitä haluaisin kyetä sanomaan,
mitä minun pitäisi elämäni tähden sanoa,
mutta en voi.
En pidä tästä piiloleikistä. En todellakaan.
Inhoan tätä pelaamaani valheellista peliä.
Haluaisin välittömästi olla aito ja luonnollinen,
oma todellinen itseni, mutta sinun on autettava minua siinä.
Sinun on ojennettava kätesi,
vaikka sitä minä näytän vähiten haluavan.
Ainoastaan sinä voit pyyhkiä silmistäni
tämän tyhjän, kuolemaa enteilevän tuijotuksen.
Vain sinä sinä voit herättää minut eloon.
Joka kerta, kun olet ystävällinen, lempeä ja rohkaiseva,
joka kerta kun yrität ymmärtää,
koska todella välität,sydämeni saa siivet,
hyvin pienet siivet, mutta siivet joka tapauksessa.
Herkkyydelläsi ja osanotollasi,
ymmärryksesi voimalla
voit puhaltaa elämän liekin minuun.
Tahdon sinun tietävän tämän.
Tahdon sinun tietävän kuinka tärkeä sinä minulle olet,
kuinka olennaisesti voit auttaa sen henkilön luomisessa, joka minä olen.
Jos vain tahdot.
Haluathan, sillä sinä yksin voit murentaa sen muurin,
jonka takana vapisen.
Sinä yksin voit poistaa naamioni.
Sinä yksin voit vapauttaa minut paniikin
ja epätoivon varjomaailmasta,
yksinäisyyteni eristyssellistä.
Ethän kulje ohitseni.
Jumalan tähden, älä kulje ohitseni.
Pysähtyminen ei ole sinulle helppoa.
Mitä lähemmäksi minua tulet, sen sokeammin lyön takaisin,
sillä vakaumus omasta arvottomuudesta
tekee muurit paksuiksi.
Taistelen juuri sitä vastaan,
jonka eniten haluaisin puolelleni voittaa.
Mutta minulle on kerrottu, että rakkaus on voimakkaampi
kuin kaikki maailman muurit.
Ja tähän perustuu toivoni.
Yritäthän murtaa muurini lujin mutta hellin käsin,
sillä ymmärräthän, haavoittuvainen olen lapsen lailla.
Saatat ihmetellä kuka minä oikein olen.
Olen ihminen jonka tunnet oikein hyvin.
Olen jokainen mies ja jokainen
nainen jonka tielläsi kohtaat.
Sharon Miller. Suomentanut Hannele Pöysä
Älä anna minun hämätä itseäsi,
älä erehdy luulemaan kasvojani aidoiksi,
sillä kannan tuhansia eri naamioita, joista en uskalla luopua,
vaikka yksikään niistä ei ole omani.
Teeskentely on taidetta, josta on tullut toinen luontoni,
mutta näethän lävitseni,
Jumalan tähden, näe lävitseni!
Annan helposti vaikutelman itsevarmuudesta,
tasapainosta niin itseni kuin maailman kanssa,
elämäni aurinkoisuudesta.
Saatan sanoa, että itseluottamus on nomeni
ja itsevarmuus peilini,
että purjehdin tyynillä vesillä,
ruori vakaasti käsissäni enkä tarvitse ketään.
Mutta älä usko minua. Ethän.
Pinnaltani saatan näyttää tyyneltä,
mutta se on vain naamion harhaa.
Pinnan alla ei olekaan mielenrauhaa, vaan mielen kaaos,
todellinen minäni, sekasortoinen, pelokas, yksinäinen.
Mutta tämän minä piilotan. En halua kenenkään tietävän siitä.
Kauhistun ajatellessani heikkouttani ja pelkään paljastuvani.
Sentähden luon epätoivon vimmalla naamion,
jonka taakse piiloudun,
teennäisen ja huolettoman julkisivun,
joka varjelee minut katseelta joka Tietää.
Mutta juuri sellainen katse on pelastukseni,
ainoa pelastukseni, ja tiedän sen.
Pelastava katse, jos se vain on ymmärtävä ja rakastava,
voi vakuuttaa minulle sen,
mistä en omin voimineni voi vakuuttua:
että olen jonkin arvoinen.
Mutta tätä en voi sinulle kertoa.
En uskalla. Pelkään.
Pelkään, että katseesi ei ole ymmärtäväinen eikä rakastava.
Pelkään että halveksit minua,
naurat minulle ja naurusi tappaa minut.
Pelkään, että pohjimmiltani en ole mitään,
en ole minkään arvoinen.
Ja hylkäät minut, jos näet sen.
Niinpä pelaan peliäni, epätoivoista peliäni.
Ulkonaisesti olen turvassa julkisivuni takana,
mutta sisäisesti olen vapiseva lapsi.
Ja niin alkaa tämä naamioiden juhlakulkue
elämäni kuoren tyhjällä pinnalla.
Joutavia juttelen sinulle,
pinnallisen puheen suostuttelevin sävyin.
Kerron siitä, millä on vähiten merkitystä
enkä mitään siitä, mikä on todella tärkeää.
Miten itkenkään sisimmässäni.
Älä anna pakonomaisen puheeni hämätä sinua.
Älä usko mitä sanon, vaan yritä kuunnella tarkasti,
mitä haluaisin kyetä sanomaan,
mitä minun pitäisi elämäni tähden sanoa,
mutta en voi.
En pidä tästä piiloleikistä. En todellakaan.
Inhoan tätä pelaamaani valheellista peliä.
Haluaisin välittömästi olla aito ja luonnollinen,
oma todellinen itseni, mutta sinun on autettava minua siinä.
Sinun on ojennettava kätesi,
vaikka sitä minä näytän vähiten haluavan.
Ainoastaan sinä voit pyyhkiä silmistäni
tämän tyhjän, kuolemaa enteilevän tuijotuksen.
Vain sinä sinä voit herättää minut eloon.
Joka kerta, kun olet ystävällinen, lempeä ja rohkaiseva,
joka kerta kun yrität ymmärtää,
koska todella välität,sydämeni saa siivet,
hyvin pienet siivet, mutta siivet joka tapauksessa.
Herkkyydelläsi ja osanotollasi,
ymmärryksesi voimalla
voit puhaltaa elämän liekin minuun.
Tahdon sinun tietävän tämän.
Tahdon sinun tietävän kuinka tärkeä sinä minulle olet,
kuinka olennaisesti voit auttaa sen henkilön luomisessa, joka minä olen.
Jos vain tahdot.
Haluathan, sillä sinä yksin voit murentaa sen muurin,
jonka takana vapisen.
Sinä yksin voit poistaa naamioni.
Sinä yksin voit vapauttaa minut paniikin
ja epätoivon varjomaailmasta,
yksinäisyyteni eristyssellistä.
Ethän kulje ohitseni.
Jumalan tähden, älä kulje ohitseni.
Pysähtyminen ei ole sinulle helppoa.
Mitä lähemmäksi minua tulet, sen sokeammin lyön takaisin,
sillä vakaumus omasta arvottomuudesta
tekee muurit paksuiksi.
Taistelen juuri sitä vastaan,
jonka eniten haluaisin puolelleni voittaa.
Mutta minulle on kerrottu, että rakkaus on voimakkaampi
kuin kaikki maailman muurit.
Ja tähän perustuu toivoni.
Yritäthän murtaa muurini lujin mutta hellin käsin,
sillä ymmärräthän, haavoittuvainen olen lapsen lailla.
Saatat ihmetellä kuka minä oikein olen.
Olen ihminen jonka tunnet oikein hyvin.
Olen jokainen mies ja jokainen
nainen jonka tielläsi kohtaat.
Sharon Miller. Suomentanut Hannele Pöysä
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jännä, myönnetään, mutta ei yhtään niin hyvä kuin monen runot täällä,
vaikka kyseessä olikin ammattilainen... liekö niitä täälläkin muutama joukossa?
Ken tietää...
Tähän kommentoisin sen verran, että harva pystyy hämäämään epävarmuuttaan,
ei minua ainakaan - väittäisin.
Epävarmuus, pelokkuus, ujous..., eivät ne ole paheksuttavia tai mitenkään - ainakaan minun mittapuussani - halveksittavia ominaisuuksia. He vain joutuvat usein väärinymmärretyiksi... uskoisin.
Sielu on ihmisessä tärkein. Miksi turmellakaan sitä ylimielisyydellä, itserakkaudella, välinpitämättömyydellä...?
Niin, valerooli on raskas sekä kantajalleen että sille, joka näkee sen roolin läpi.
Kerrassaan hieno ja ajatuksia herättävä on runo.
Pidin!!
Pääsin niin mukaan tuohon tunnelmaan. Kuinka olisin ollut valmis tuon ihmisen kohtaamaankaan :)
Kiitos, kun toit tämän meille luettavaksi.
Kiitos sanoistasi.
Tämä runo tuli sattumoisin vastaani, kun etsin ihan muille saiteille kirjoitettavaa lohtua eräälle henkilölle. Laitoinkin tämän ikäryhmien 40, 50, 60 ja 70 palstoille, mutta kappas vain, se oli sieltä jokaisesta poistettu. Siellä taitaa olla seriffi, johon tämä runo kalahti...
Kun niin harva lukija vierailee täällä runojen parissa. Meuhkaavat vaan tuolla muualla pahaa oloaan, eivät tohdi katsoa tarkemmin...