Hei
Kerron tässä ensin hieman taustatietoa itsestäni ja sen jälkeen erään minulle itselleni sattuneen tapauksen. Sitten annan teille vapaat kädet analysoida tarinaa :)
Olen siis aina ollut realisti ja aikamoinen agnostikko joskin minua on aina suuresti kiehtonut kaikki yliluonnollinen tyyliin "olisi hienoa jos se olisikin totta". Perheeni ei ole kovinkaan taikauskoinen, äitini on kai ainoa joka uskoo kummitteluun ja mammani joka on hieman vanhuudenhöperö uskoo puhuvansa kristittyjen jumalalle :D No ei tästä enempää.
Kaikki ns. yliluonnollinen jota minulle on vuosien varrella tapahtunut, olen suurimmaksi osaksi ohittanut olankohautuksella. Ollut sitä mieltä että aina löytyy selitys vaikken minä sitä sillä hetkelle keksisikään.
Kun tutustuin mieheeni otin hänen myötään hieman uudemman katsantokannan näihin tapahtumiin. Hän on suvusta jossa ns. yliluonnolliset asiat ovat enemmän arkipäivää ja enemmänkin todettu asia kuin uskon asia.
Aloin siis uudelleen arvioimaan kokemiani juttuja. En edelleenkään ole yliluonnolliseen hörähtänyt mutta en enää etsi selityksiä niin hanakasti kuin ennen, annan ns. tuntemmattoman pysyä tuntemattomana.
Nyt siis itse tarinaan :) Asuimme tapahtuman aikoihin kartanon sivurakennuksessa, entisessä palvelijoiden tuvassa joka oli kunnostettu kahdeksi eri asunnoksi joissa omat ovet mutta yhteinen kylmäeteinen. Koska rakennus oli vanha ja puuta, selittyi monet narinat, äänet ja valojen välkkeet jo sillä. Meillä paloi tuossa talossa asuessamme ihan uskomaton määrä hehkulamppuja, ne poksahtelivat ihan jatkuvasti. Minä syytin tästä epätasaista verkkovirtaa.
Mieheni kuuli myös sillon tällöin erityisesti toisen makuuhuoneemme nurkista aina silloin tällöin sihinöitä ja murinoita, itse kuulin murinaa huoneesta kerran.
Yönä josta kerron oli pakkasyö, paljon lunta pihalla sekä oikein hieno kuutamo. Makuuhuoneestamme on ikkunoita kahteen suuntaan, sänkymme päädyssä olevasta näkee kuutamon valaisemalle pellolle ja toisesta joka on minun puolellani sänkyä näkee pihamaalle jossa palaa pari isoa pihavaloa. Pihamaalla on toinen asuinrakennus jossa pari huoneistoa sekä halli ja vanha kivinavetta. Ne muodostavat pienen pihan jonka kartanon omistaja siis on valaissut aikalailla katulampunnälöisillä valoilla.
Olimme jo siis sängyssä ja muistaakseni heräsin siihen kun mieheni joka oli nukkumaan mennessäni lukenut kirjaa, kuorsasi. Hän oli nukahtanut kirja sylissään ja yöpöydän valo oli päällä. En halunnut kammeta hänen ylitseen joten nousin ylös ja kävelin hänen puolelleen sänkyä. Siirsin kirjan pois ja sammutin valon.
Annoin silmieni tottua hämärään ja lähdin takaisin omalle puolelleni, olin ehtinyt sängyn päätyyn kun yhtäkkiä tajusin että en näe edessäni olevaa ikkunaa. Siis sitä minun puolellani sänkyä, pihalle johtavaa ikkunaa, joka olisi pitänyt siis olla suoraan edessäni. Ihan kuin jotain olisi ikkunan tiellä. Se oli minusta outoa koska näin jo aika hyvin sillä hetkellä mutta en nähnyt edes ikkunan karmeja.
Kaikkein oudointa oli että minä pieni jänishousu en ollut lainkaan peloissani en lainkaan jännittynyt, enemminkin ihmeissäni. Tuijettelin pimeää kohtaa ja mietin että jospa pihavalot olivat yhtäkkiä sammuneen, sitten tajusin että kuutamo kyllä valaisisi pihaa ja ikkunaa siltikin, pellonpuoleinen ikkuna olisi siis koko tämän ajan aivan normaali.
Jatkoin eteenpäin sängynviertä ja kun pääsin omalle puolelleni ja vilkaisin sivulleni, ikkuna ja piha valoineen näkyi niinkuin pitikin. Menin täysin tyynenä sänkyyn ja sain myös ihan normaalisti unen päästä kiinni.
Olen monesti miettinyt asiaa uudelleen ja jos jokin minusta tässä tarinassa eniten on outoa, se on oma suhtautumiseni. Olen aika jänishousu kuten sanoin ja silmäkulmissa kun vilahtaa tai jotain yllättävää ja outoa tapahtuu, nousee adrenaliinit heti kurkkuun, jopa yleensä pimeässä hapuilu on aika paniikinomaista ilman mitään kummia ilmestyksiä.
Ikkuna vaan sinä hetkenä katosi aivan kuin jotain suurta olisi ollut minun ja ikkunan välissä ja kun menin siitä ohi, näin tääs ikkunan normaalisti.
Ja kyllä tiedän ja tiedostin olevani täysin hereillä, kyseessä ei ollut valveuni koska olen kokenut sekä valveunia että unihalvauksia ja tässä tilanteessa ei ollut niistä mitään elementtejä.
Joten kertokaahan mitä ajatuksia se teissä herätti! Miten itse olisitt tulkinnut tapahtunutta ja kyselkää pois jos jotain yksityiskohtia jäi epäselväksi.

Vastaukset 9
Vanhimmat
Kaikki näemme näkyjä silloin tällöin. Yleensä syynä on mielikuvitus.
Itse näin pariyötä sitten sohvalle jääneessä päipeitto mytyssä edestakaisin itseään heiluttavam hemmon. Hänen päänsä vatkasi lopulta kuin pahimmassa kauhuleffassa niin että se putosi lopulta pois. Ja voin vannoa käsi raamatulla että se näky oli todellinen,,,,vaikka se ei sitä ollutkaan koska kyse oli sohvalle jääneestä päiväpeitosta jonka muodot alkoivat pimeässä ja silmien harottaessa väsyneenä elämään ihan omaa elämäänsä'.
Hyvin mahdollista näinkin, tosin tuijottelin näkyä kyllä aikansa eikä perus "silmien hieronnalla" tai avaamisella ja sulkemisella ollut kyllä mitään osaa tässä :) "näky" tai siis tässä tapauksessa näköeste ei muuttunut tai siirtynyt ennekuin oli kävellyt kohdan "ohi".
Olisi todella mielenkiintoista jos sama ilmiö joskus toistuisi jotta voisin tarkastella tilannetta vieläkin objektiivisemmin kuin viimeksi :)
Peloton asenne onkin se "a;aa&o;oo" tartuttaessa ja tarkastellessa elämää ja sen ilmiöitä. Pelko ruokkii kauhua ja kuvitelmia, harhanäkyjä j.n.e kun taas pelottomuus ei ole vasta-voimana elämää tylsistyttävä tai arki-päiväistävä, vaan pelottomuuden avulla pääsee todellisuuteen.
Kerron tässä vielä toisen tapauksen jota olen vuosien varrella pyöritellyt päässäni.
Muutimme isoisoisäni rakentamaan taloon kun olin 10-vuotias. Talossa olivat siis asuneet meitä ennen äitini isovanhemmat, äitini vanhemmat lapsineen ja nyt sitten äitini muutti sinne perheineen.
Molemmat isoisovanhempani kuolivat parin viikon sisällä toisistaan kun olin 8-vuotias.
Olimme aiemmin asuneet kerrostaloissa ja rivitaloissa, tämä oli ensimmäinen iso omakotitalo jossa asustin, myöskin ensimmäinen puutalo. Talo siis tietenkin "eli" kuten vanhemmat puutalot elävät ja natinaa ja muuta usein seliteltiinkiin juuri tällä. Mieleeni ovat kuitenkin jääneet ne kaikki illat jotka valvoin kuunnellen niitä ääniä.
Joka ilta kun kaikki olivat jo menneet makuuhuoneisiinsa (minulla ja sisaruksillani oli ensikertaa jokaisella oma huone) alkoi rapussa kävely. Yläkertaan siis vei avonaiset puurappuset. Aivan rappujen päässä, oikealla oli ovi minun ja siskoni huoneisiin ja vasemmalle jatkui pieni käytävä joka vei pieneen vessaan sekä päädyssä vanhempieni makuuhuoneeseen. Veljelläni oli ainoa alakerran makuuhuone joka oli aivan rappujen alla.
Joka ilta ennen nukahtamistani kuuntelin niitä askelia. Ne menivät ylös alas rappusia, eivät mitenkään sattumanvaraisesti vaan erotin selvästi askeleet ylös asti ja sitten vähän ajan päästä taas alas rappusia. Puurappuset varsinkin avonaiset pitävät aika selvää meteliä kuten moni varmaan on huomannut.
Minulle aina sanottiin että se on puu vaan kun natisee, päivällä kun rapuissa kuljetaan, puu painuu ja illalla kun viilenee ne palautuvat ja siksi kuulostaa aivan kuin askeleilta.
Pidin tätä selitystä aikalailla totuutena koska se kai kuulosti parhaimmalta selitykseltä. Silti silloin tällöin askeleiden tullessa rappuja ylös päähäni saattoi pälkähtää että kohta joku seisoo huoneeni oviaukossa.
Olen myös aina ollut kamalan levoton siinä talossa ainakin koina vuosina kun askeleet olivat jokaöinen tapa. Vessassa käynti yöllä oli tuskien taival.. Jouduit ohittamaan nuo rappuset ja siitä ammottavan pimeän alakerran.. kävellessäni käytävää yritin estää paniikin hiipimistä mieleeni, etten olisi joussut loppumatkaa ja paniikissa rytkinyt vessan ovea.
Yleensä vessareissut olivat aivan normaaleja, pienen tytön pimeänpelkoista hiipimistä mutta oli poikkeuksiakin. Eräänä yönä olin herännyt taas vessahätään ja hiivin hiljaa käytävälle ja nopeasti vessaan. Siinä istuessani kuulin yhtäkkiä kuinka nopeat lapsen askeleet juoksivat käytävällä siskoni huoneen suunnasta vanhempieni makuuhuoneeseen. Säpsähdin hieman yllättävää töminää mutta ajattelin heti perään että siskoni 5 v juoksi vanhempieni väliin nukkumaan. Hiivin taas käytävään ja siitä huoneemme ovelle ja vilkaisin omaani mennessä siskoni huoneeseen ja siellähän sisko nukkui sängyssään. Tuli kiire oman peiton alle.
Teini-iän kynnyksellä rappusissa kävely ja muut metelit loppuivat tyystin. Uskoin silloin että ehkä vain lakkasin huomioimasta ääntä, ehkä olin jo niin tottunut siihen. Vasta jokunen vuosi sitten sattumalta puhui asiasta äidilleni joka totesi että kyllä hänkin ne kaikki äänet kuuli ja ne todellakin loppuivat kuin seinään muutaman vuoden jälkeen.
Näitä muita ääniä talossa olivat sillon tällöin tapahtuva rymistely yläkerrassa ja kuiskailu.
En saanut oikeen ikinä olla rauhassa huoneessani jos vaikka yritin tehdä käksyjä tai kuunnella musiikkia iltaisin. Yleensä silloin muu perhe oli alakerrassa katsomassa telkkaria.
Saatoin yhden illan aikana juosta useamman kerran portaiden päähän huutamaan perheelle että "Mitä??" ja he vastaisivat että eivät olleet minua huudelleet. Palaisin takaisin huoneeseeni ja kohta minua taas kutsutaan nimeltä niin että juuri ja juuri sen kuulen musiikin yli ja taas juoksen kysymään miksi he minua huusivat.
Äitini totesi myös tästä että häntakin kutsuttiin silloin usein nimeltä. Olemme molemmat todenneet että ääni kuulosti tai enemmänkin tuntui naiselta.
Kuulemma ihan lähiaikoina äänet ovat alkaneet uudestaan talossa. Äiti kuulee taas rymistelyä yläkerrasta ja silloin tällöin tavarat putoilevat. Suurin muutos joka alkamisen aikoihin tapahtui oli että pikkusiskonikin viimeisimpänä muutti pois kotoa ja vanhempani jäivät yksin taloon. Uskoisin kai että sillä olisi jotain asian kanssa tekemistä.
Mutta mitä mieltä muut ovat?
Törkeesti nyt näin nostan keskustelun jos vaikka saisin palstalaisilta jotain kommenttia. Nämä ovat vaivanneet minua, harmi ettei asia tunnu herättävän sen suurempaa keskustelua.
Olen uskovainen ja olen kokenut usein Jumalan ihmeitä: rukousvastauksia ym. Olen nähnyt jotkain myös henkimaailman puolelta. Osa ihmeistä selittyy luonnollisestikin. Ihmisen näkökenttää säätelee silmän valoon ja hämärään sopeuttava mekanismi. Kun sammuttaa valon, alussa ei näe mitään, mutta pian alaa hämärässä näkeäkkin jonkin verran. Samoin kun hämärästä asuu äkkiä kirkkaaseen valoon, hetkeksi sokeutuu - on kuin silmät jäisivät ulos. Olisikohan tällaisesta tapauksessa kysymys.
Kiitos vastauksestasi, en kuitenkaan usko että siitä nyt oli kyse. Olin siis jo hetken ollut pimeässä ja silmäni olivat "tottuneet" siihen. Ja samaan aikaan näin kuitenkin toisen ikkunan sekä vuoteen ja muun huoneen.
Tuota, kuulit (ja miehesi kuuli) nurkistä murinaa ja sihinää? Missä tilanteessa? Eikö se pelottanut ollenkaan? Minä ainakin olisin hutkinut imurilla ja luutulla ja Raamatulla moiset murisijat pois! (Tai juossut karkuun).
Olen asunut monessa asunnossa, ja muutamassa muistan jopa pelänneeni. Vaikkei siellä mitään kummitteluksi luokiteltavaa varmaan ollutkaan.. mutta alussa, juuri muuttaneena, ihmettelin painostavaa tunnelmaa..