Viime perjantaina vanha ystäväni, 17- vuotias Justus- kissani jouduttiin lopettamaan sairastelun vuoksi. Vaikka se oli vanha ja sairas, en pysty käsittämään miksi sen täytyi kuolla. Suru kouristaa sydäntäni ja vihottelen lapsellisesti milloin Jumalalle, milloin itselleni koska koen pettäneeni sen muuttamalla 3 vuotta sitten pois sen luota. Se jäi vanhempieni luokse, sillä ulkokissaa en tohtinut pakottaa 50 neliön asuntoon, ja luulen että se olisi menehtynyt jo aiemmin jos se olisi joutunut luopumaan rakkaasta reviiristään, rutiineistaan ja koiraystävästä joka toimi sen "omahoitajana".
Toisaalta se sai niin hyvän hoidon kuin vain voi saada minun puoleltani. Heräsin vaikka keskellä yötä tai aamuyöstä päästämään sen ulos/sisään jos kuulin sen naukuvan. Öisin annoin Justuksen nukkua aika leveästi sänkyni jalkopäässä ja tingin omasta tilastani sen hyväksi. Tätä jatkui siis 13 vuotta... Annoin sille runsaasti huomiota, rapsutuksia ja juttelin sille aina kun sitä näin. Tiesin oitis mitä se tarkoitti pienestäkin vihjeestään ja samoin se ymmärsi minua.
Nyt kun viimeisen kerran rakkaan kissani näin, se katsoi minuun jotenkin erityisellä tavalla. Yleensä se ruokakupille suunnattuaan ei nähnyt enää muuta kuin edessään häämöttävät herkut, mutta nyt se pysähtyikin viereeni (istuin kyykyssä ruokakupin vieressä..), sen kaihin samentamat silmät olivat yllättävän kirkkaat, sitten se puski minua, piti päätään reittäni vasten ja kehräsi.. Puhuin sille kuinka hyvä kissa se on minulle ollut, niin läheinen ja rakas. Rutistin ja halasin pitkään sitä vielä kerran ja se vain nojasi kehräten minuun vaikkei koskaan ollut ollut mikään sylikissa..
Omasta pahvilaatikostaan se ei sitten päässytkään enää ylös ja helpotti kovasti meidän rankkaa tehtäväämme viedä se viimeiselle matkalleen.
Nyt se lepää omalla reviirillään paikassa, jossa se tykkäsi aina kesähelteillä lekotella. Kasasimme haudan päälle kiviä ja pienen kukkakimpun.
Toisaalta se sai niin hyvän hoidon kuin vain voi saada minun puoleltani. Heräsin vaikka keskellä yötä tai aamuyöstä päästämään sen ulos/sisään jos kuulin sen naukuvan. Öisin annoin Justuksen nukkua aika leveästi sänkyni jalkopäässä ja tingin omasta tilastani sen hyväksi. Tätä jatkui siis 13 vuotta... Annoin sille runsaasti huomiota, rapsutuksia ja juttelin sille aina kun sitä näin. Tiesin oitis mitä se tarkoitti pienestäkin vihjeestään ja samoin se ymmärsi minua.
Nyt kun viimeisen kerran rakkaan kissani näin, se katsoi minuun jotenkin erityisellä tavalla. Yleensä se ruokakupille suunnattuaan ei nähnyt enää muuta kuin edessään häämöttävät herkut, mutta nyt se pysähtyikin viereeni (istuin kyykyssä ruokakupin vieressä..), sen kaihin samentamat silmät olivat yllättävän kirkkaat, sitten se puski minua, piti päätään reittäni vasten ja kehräsi.. Puhuin sille kuinka hyvä kissa se on minulle ollut, niin läheinen ja rakas. Rutistin ja halasin pitkään sitä vielä kerran ja se vain nojasi kehräten minuun vaikkei koskaan ollut ollut mikään sylikissa..
Omasta pahvilaatikostaan se ei sitten päässytkään enää ylös ja helpotti kovasti meidän rankkaa tehtäväämme viedä se viimeiselle matkalleen.
Nyt se lepää omalla reviirillään paikassa, jossa se tykkäsi aina kesähelteillä lekotella. Kasasimme haudan päälle kiviä ja pienen kukkakimpun.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kisullasi oli hyvä ja pitkä elämä. Ikävä helpottaa ajan myötä. Ihanaa kuitenkin, että se sai hyvästellä sinut.
Kaikkea hyvää sinulle, maria. t. meetu
Koko jengimme ottaa osaa.
- Laura, Jartsa, Laku ja Peku -
syvimmät osaanottoni suruusi ja jaksamista! =)
Olet varmasti tehnyt parhaasi kisusi eteen! Nyt se voi levätä rauhassa.
itku pääsi, osanottoni!
Otan osaa. Minunkin kissaystäväni kuoli (jouduttiin nukuttamaan) jokin aika sitten 17 vuoden iässä. Hautasin samoin hänen maalliset jäännökset paikkaan jossa hän usein kesäisin ruukasi nukkua.
Kaikki loppuu aikanaan. Sinun kissasi sai elää ilmeisen hienon ja kissan arvoisen elämän!
kyyneleet tulivat minunkin silmiini, osanottoni ja voimia sinulle!
En osaa oikein kuvatakaan miten paljon nuo osaaottavat ja lohduttavat viestit ovat merkinneet viime päivinä! Suru on ollut raastava, mutta kuitenkin on tuntunut siltä että pahin kipu olisi helpottanut viestien myötä. Kiitos, oikein sydämeni pohjasta!
Itkusta ei vaan tule loppua. Aina vaan muistuu mieleen kaikenlaisia muistoja, sillä kyllähän niitä ehti kertyä 17 vuoden ajan. Meillähän Justus syntyikin ja muistan jopa sen ensimmäiset "riemunpyrähdykset" kun se huomasi osaavansa kävellä. Meillä oli sen emo Justiina ja vielä Justiinankin emo Misu.. Kaikista kymmenien pentueiden söpöistä pennuista juuri Justus oli kaikkein persoonallisin ja mukavin. Se hakeutui heti seuraamme kun jaloilleen pääsi ja kirmasi häntä pystyssä miukuen aina ensimmäisenä luoksemme ( ruokakupille). Puolivuotiaana se kerran karkasi ja oli ehtinyt töpötellä n. 2 km:n matkan kun joku ystävällinen löysi sen erään kauppakeskuksen (Vantaalla) viereiseltä heinäkasalta vetelemästä sikeitä.. Tämä löytäjä olisi halunut pitää kissan vaikkei ollut suunnitellut kissan ottoa, koska Justus oli niin iloinen ja vilkas kissa.
Emo hylkäsi sen varhain, mutta heti se sai melko varteenotettavan sijaisäidin: metsästyskoiramme (sudenluonteinen Siperian laika, narttu, "köpyytti" toisia koiria)hoiti ja puolusti sitä kuin omaa pentuaan monta vuotta. Taisi Justuksesta sen vuoksi tulla niin rohkea ja röyhkeä kuin oli, se "elbaili" mm. naapurin koiran katolla koiran kiltisti istuessa hiljaa kopin vierellä..
Lähitienoolla kaikki tunsivat Justuksen ja sen vyötärönympäryksestä päätellen sitä ruokittiin muuallakin.. ja tiesin että ainakin jossain taloissa se vietti silloin tällöin öitään!
Varsinainen sydänten valloittaja, josta naapuritkin kertoivat hauskoja juttuja:)
Ehkä saatan jonain päivänä toipua surustani, mutta ikinä ei toinen kissa pysty korvaamaan tätä erikoislaatuista kissaa.. olen joutunut pettymään näkemieni pentujen kohdalla kerta toisensa jälkeen. Ei ole eikä tule toista Justusta.. Nyyh!
Tällaisen runon minä kirjoitin pikkuiselleni kun se piti lopettaa vajaa kahden vuoden ikäisenä =(
1.10.2002
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=102&conference=627&posting=20500000000214835
Otan osaa, itku minultakin pääsi. Meidän 14-vuotias kissa jouduttiin lopettamaan viime kesänä. Sen munuaiset olivat sökönä, se oli kyllä meidän koko perheelle kova paikka. Mutta ajan kanssa helpottaa, onneksi on ihanat muistot.
Aidoille eläinihmisille kissa (/mitkä tahansa lemmikit) ovatkin yksilöitä, joita ei voida yks-yhteen toisella korvata. Itse olen aikanani yhden ja ensimmäisen kissani menettänyt - se sattuu vieläkin, vaikken taida voida verrata yhteistaipalettamme sinun ja kissasi yhteiseen taipaleeseen, sillä minä ja kissa erosimme vajaan vuoden päästä siitä kun kissani minulle tuli. Ikuinen toiveeni täyttymys omasta kissasta oli suuri onneni ja muodostin tuohon mustavalkeaan kiiltäväturkkiseen otukseen lujan suhteen, pystyin keskustelemaan kissani kanssa hyvin syvällisesti ja tuonsin että tuo eläin oli hyvin ainutlaatuinen minulle. Niin kyllä olikin ja nykyiset kissani ovat myös rakkaita. Toinen niistä saattaa olla ns 'elämäni kissa' eli jotain todella erityistä, jonka menettämisen ajattelu kirvelee mieltä.
Otan osaa suruusi enkä mahda muuta kuin arvailla miten paljon ikävöitkään noin kiitettävän iän saavuttanutta perheenjäsentä. Se on todella kaunista että kissa pääsee kotiin, jossa saa elää koko tulevaisuutensa ja kuollakin, kodissa jossa rakastetaan ja välitetään, jossa kissaa arvostetaan ja kunnioitetaan. Kissasi oli niiden onnellisten joukossa. =) Voimia kestää suru ja omalla huolellisuudella voi melkein yhtä ihanan perheenjäsenen vielä löytääkin - ainakin itse tunnen löytäneeni.
miltä tuntuu, itse menetin rakkaan kissani tänään, olo on epätodellinen. Osanottoni sinullekin.
Ymmärrän todella sinua! Tilanne on kaaoottinen, se on siis lähes yhtä kamala vielä useankin päivän päästä, sanoinkuvaamattoman raskas ja jotenkin sitä toivoo/kuvittelee voivansa pitää lemmikistään edes jotain.. Sitä yrittää tinkiä joltain suuremmalta voimalta, että josko ei sittenkään vielä.. ei näin.. tää ei voi olla totta mitenkään.. Kaikki on liian lopullista! Nämä tietyt elämän lainalaisuudet kuten Rakkaan, luottavaisen lemmikin sairaus ja kuolema tuntuvat todella julmilta, ja sinänsä siinä ei ole mitään kaunista tai hyvää.
Toisaalta sitä saa olla onnellinen niistä ainutlaatuisista hetkistä joita on kissansa kanssa viettänyt. Nyt ne vain vielä tulevat muistoista esiin verhottuna sanattomaan suruun:(
Kissakin on sellainen lemmikkinä, että kerran oppiessaan luottamaan ihmiseen joka siitä todella huolehtii ja aidosti osoittaa sille kiintymystään, se antaa sydämensä kokonaan vaikka tämä olisi pitkiäkin aikoja pois kissan luota. Minäkin kun muutin pariksi vuodeksi pois kissani luota ja silloin tällöin tietysti kävin katsomassa sitä, se suri - ja syvästi. Se laihtui ja alkoi saada herkemmin kaikenlaisia vaivoja. Kerran tajuttuaan että olin taas lähdössä pois se päätti lähteä mukaan. Se maukui (kuulosti enemmän huudolta, samalta kuin kissanpennut etsiessään emoaan) tosi sydäntäsärkevästi ja koetti saada minut palaamaan takaisin kotiin, ja kun vain jatkoin matkaani (voi luoja miten vaikeaa se olikin!!) se juoksi mukanani ja huusi koko ajan ja heittäytyi eteeni. Saatoin sen takaisin sisälle asti ja juoksin sitten bussille itkien koko matkan. Muutin kyllä sen jälkeen takaisin muutamaksi vuodeksi ja koetin hyvittää menetetyt vuodet. Silti..
Suru on ihan samanlainen kuin jos olisin menettänyt jonkin läheisen ihmisen. Noh.. täytyy myöntää että se jostain syystä on jopa suurempi! Eipä ole kukaan ihminen noin syvästi minua tarvinnut tai niin varauksettomasti osoittanut kiintymystään, lohduttanut vaikeina aikoina niin uskollisesti olemalla 100%:sti läsnä, kehrännyt ja makoillut vierelläni tyytyväisenä vaikka olen ollut väsyt/sairas/huonolla tuulella..
Olen menettänyt siis jonkun vielä läheisemmän kuin useimmat omaiseni!
Ehkä tästä voi kuitenkin oppia jotain. Kun itse välittää aidosti toisesta oli se lemmikki tai ihminen, ehkä saakin enemmän ja elämä on jotenkin aidompaa ja syvempää. Ja miten ainutlaatuisia hetkiä nytkin elämme kun mikään ei ole pysyvää, sillä kohta saattaa aivan yllättäenkin joku meille hyvin tärkeä olla poissa. Lopullisesti.
Sinulle, Kirsi: anna itkun tulla yhtään sitä estämättä, itke kun siltä tuntuu. Muisteleminen ja puhuminen siitä toisten kanssa auttaa. Jokainen kissa on niin erilainen ettei kukaan voi suruasi täysin käsittää, mutta menetys kipuna tuntuu varmaan samalta.
Voimia sinullekin surusi keskellä. Ei tässä oikein sanojakaan löydä kun tietää miten syvältä kissasi menetys sinua raapaisee!
Ihana kirjoitus...
Nyt itkettää... :´´´(
Kosketti kun joudun itse kokemaan varmasti saman parin vuoden sisällä- oma kissani on jo 15 vuotta...
Osaanottoni suureen suruusi. Koita jaksaa.