isoisän kuolema

Itseltäni kuoli juuri äskettäin äiti. Hänkin oli vanha ja sairasti paljon vaikka olikin täydellä vauhdilla elämässä kiinni. Välillä tulee ikävä mutta sitten muistan kuinka mielellään hän halusi lähteä pois. Nyt huomaan että hän järjestelee elämääni. En tunne hänen läsnäoloaan mitenkään mutta asiat toimivat koko ajan hienosti, ihan kuin joku ohjaisi elämääni.

Kerroit että sinulla on mahdollisuus nähdä ukkisi avonaisessa arkussa. Mene vain katsomaan. Itse näin äitini kasvoilla hymyn ja on parempi olla kun tietää että hän iloitsee kohtalostaan. Älä kuitenkaan koske häneen. Itse silitin vain äitini pehmeää tukkaa. Tein aikoinani virheen kun silitin erästä sukulaistani arkussa. Tämä oli ihan kylmä ja se jäi vuosiksi mieleeni. Hyvästele vain ukkisi koska et ole nähnyt häntä vuosiin.

Iloitaan näiden vanhusten pitkästä elämästä. Voimia niille jotka menettävät rakkaansa nuorina ja kesken elämää.

Minun isoisäni kuoli noin viikko sitten, pääsen pois surusta ajattelemalla hänen pääsevän taivaaseen (kannattaa uskoa johonkin taivaan tyyliseen paikkaan, se helpottaa).. Ja ukkisikin elää sydämmessäsi aina.. Voit jopa joskus leikkiä puhuvasi hänelle vaikka puhut vain itsellellesi. Olen jälkeenjäänyt..

vain me lestadiolaiset pääsemme taivaaseen

Ukkinsa juuri menettänyt Eerika kysyi "Millaisia kokemuksia teillä on hautajaisista?"

Vastaan että monenlaisia kokemuksia. Olen ikäihmisenä osallistunut moniin hautajaisiin, mutta lämpiminä ja lohduttavina - hyvinä hautajaisina - muistan ne lämminhenkiset hautajaiset, joissa edesmennyt on itsekin ollut vahvasti mukana monien muistelijoitten puheenvuoroissa. On itketty, naurettu ja taas itketty.

Minusta hautajaiset ovat parhaimmillaan lämmin tapa jättää jäähyväiset rakkaalle ihmiselle. Ei ole mikään pakko käydä avoimen arkun äärellä, ei ainakaan koskea vainajaan, jos mieluummin haluaa säilyttää läheisestä ihmisestä elävän muiston.

Päivi muisteli tuossa edellä sitä, miten häntä lohdutti nähdä äitinsä kasvoilla lämmin hymy.

Minun mieheni kuoli täsmälleen 3 vuotta sitten. Aluksi olin shokissa ja minun oli vaikea hyväksyä, ettei häntä enää ole. Menin katsomaan ja hakemaan miestäni, kun hänet oli laitettu arkkuun. Sain hyvästellä rakkaani rauhassa muitten katseilta.

Mieheni kulmakarvat olivat iloisesti koholla ja kasvoilla oli hämmästyksen sekainen iloinen hymy, aivan kuin hän olisi kuolinhetkellään nähnyt jotain kauan odotettua ja kaivattua. Ehkäpä häntä tuli hakemaan yli 30 vuotta sitten tullut äiti.

Sinä itse päätät, haluatko hyvästellä rakkaan ukkisi avoimen arkun äärellä vai haluatko säilyttää hänestä elävän muiston. Kumpikin on hyvä vaihtoehto.

Osanottoni suruusi. Meidän kaikkien elämä päättyy kuolemaan.

Mun ukki kuoli melkein 2 vuotta sitten. Vaikka me ei koskaan kauheesti juteltu mitään syvällisempiä niin hän oli mulle kaikista läheisin ja rakkain ihminen, koska sain olla oma itteni ja hän halusi aina vain parasta mulle. Olin ns. "ukin tyttö".
Tiesin, että hän oli sairastellut paljon ja pahasti, mutta mulle ei koskaan kerrottu näistä vaan kuulin jälkikäteen muiden keskusteltessa sivukorvalla. Kun hän kuoli, olin ainoa suvussa jolle se tuli yllätyksenä, koska kuulemma 1kk ennen kuolemaa hän oli saanut jonkun todella pahan kohtauksen ja lääkärit olisi halunnut hänen jäävän sairaalaan, mutta ukkini halusi kuulemma kuolla kotonaan ja mä en tiennyt tästä mitään. Uskon, että ukkini ei halunnu et saisin tietää sairasteluista, koska varmaan hyvyttään halusi suojella mua.
Ukkini hautajaiset oli mulle ensimmäinen ja mietin paljon ennen sitä miten selviän siitä. Ja asiaa pahensi edellispäivänä ennen hautajaisia kun matkustin ukkini luo se, etten pystynyt menemään edes ukkini ja mummini kotiin vaan seisoin n. 1,5h pihalla kerämässä voimia. Hautajaisissa itkin koko ajan ja teki mieli juosta pois, mutta hyvästeleminen tuntui hyvältä ja vaikka olo oli kauhea niin se auttoi vähän silti. Jälkeenpäin uskon, ettei hautajaisiin kannata kauheesti miettiä miten ne menee, koska sä et voi tunteilles mitään ja se mitä sä itse tunnet ei oo väärin.Jokainen käy surun omalla tavalla läpi.
Ennen itkin missä milloinki kun vähänki mietin häntä, joten yritin pitää hänet pois mielestä julkisilla paikoilla. Mietin nykyään häntä usein ja itkenki vielä muistoille, surulle ja kaipuulle, mutta mulla on aina parempi olo sen jälkeen, se ei rajoita mun elämää niin luulen et se on ihan ok. Luulen, et mun suru-prosessi on kestäny näin kauan just sen tietämättömyyden takia ukin kunnosta, enkä puhu hänestä kennellekään ja oon käyny tätä yksin läpi. Puhu jolleki sun tästä ihan läheiselle ihmiselle, se varmaan auttaa.

Osanottoni.

Isoäitini kuoli 11 vuotta sitten yllättäen. Se oli shokki koko suvulle. Ennen siunaustilaisuutta arkku oli auki ja kävin katsomassa isoäitiäni arkussa. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin kuolleen ihmisen. Se oli kuitenkin jollain tavalla lohduttava kokemus, vaikkakin se toi melkoisen konkreettisesti esiin sen, että kuoltuaan ihmisestä jää vain kuori jäljelle.

Isoisä kuoli 2 vuotta sitten, kuolema oli odotettavissa, koska hän sairasti keuhkosyöpää. Kävin sanomassa hyvästit isoisälleni 2 pv ennen kuolemaa. Isoisä jaksoi vielä silloin nauraa ja vitsailla, vaikka oli äärimmäisen väsynyt. Hyvästien jättäminen oli koskettava hetki, puristin lujasti nukkuvan papan kättä ja sanoin ajatuksissani näkemiin. Isoisän arkkua ei avattu ennen siunaustilaisuutta, koska hän oli muuttunut, eikä näyttänyt enää omalta itseltään.

Isovanhemmat ovat olleet tärkeä osa elämääni. Olen kaivannut isovanhempiani paljon.

Oma isoisäni menehtyi kesäkuussa..90-vuotiaana

Muistan ikuisesti sen puhelinsoiton omaiseltani, joka soi korvissani edelleen(vaari on kuollut).

Tilasin taksin ja pyysin puhelun soittanutta omaistani, että viranomaiset eivät tee mitään ennen tuloani.Kiitos siitä kunnioituksesta.

Tulin ja näin isoisän makaavan elottomana.Vuosikausiin ensikertaa kyynel herahti silmilleni menneistä vuosikymmenistä ja ajattelin, että se on tässä.

En kyennyt ajattelemaan kuin muistoja, jotka kirvahti mieleeni ravistellessani isoisää toivoen, että hän heräisi.Istuin vaarini vieressä ja juttelin metsäreissuista hirvimettällä, marjassa, grillatessa mökin terassilla.

Ei enää lakkojen poimimista yhdessä kaukana suolla..ei enää hirvipassia..ei enää ketunleipiä syöden ja mustikoita poimien.

Isoäiti oli iloinen, että tulin..ja samalla itki.

Menin aivan sekaisin ja yritin tukea isoäitiä parhaani mukaan.

Muistan peittäneeni isoisän huovalla ettei hänellä olisi kylmä, jonka hän teki aina kun olin pieni poika ettei olisi kylmä mettämökillä ollessa.

Hautajaisissa viikko sitten kantaessani isoisää viimeiseen leposijaan yritin olla jämpti.En kyennyt.Itkin.

Teki liian pahaa laskea arkku viimeiseen leposijaan ja heittää vaari se mistä pidit eli mielestäni se hyvä kukka mukaan, joka oli kukkiva lakka.

En kykene varmaankaan koskaan unohtamaan..aina istuessani metsässä muistan ne sanat..pysy polulla.Pienen pojan silmin silloin..nyt jo liki keski-ikäisen miehen.

Älä itke..itkin kyllä itsekin..muistin kaikki lapsuuteni hirvireissut..poimittiin lakkoja..kerättiin vadelmia..

Kasvoin..ja muistin ison opetuksen elämässä.

Pahaa se toki teki ja itkin ehkä omassa muistissani ensikertaa ja ajattelin, että ehkä me näemme vielä aikanaan.

Kaksi sotaa nähneenä ja rintamalla olleena..ihmisyytensä säilyttäneenä.

Hautaan saattaneena se oli hyvin vaikea paikka.

v ai niin

http://huvikummunelama.blogspot.com/

Osaan samaistua osaasi. Minulta kuoli äskettäin eno hyvinkin yllättäin. Meistä kukaan ei tiennyt miten kohtalo oli päättänyt. Välillä koittaa elää elämäänsä ihan tavallisesti ja sitten taas ihan yhtäkkiä purskahtaa itkuun.
Välillä kun kuulin jotain haikeaa musiikkia aloin aivan hysteerisenä vollottamaan.
Hautajaisissa itkin silmät ihan punaisina ja joku varmaan luuli minulla olleen flunssan kun niin paljon niistelin. Meillä ei ollut avonaista arkkua mutta tilanne on niin surullinen kun tajuaa kaiken sitten tosiaan loppuvan tähän. Tosi rankka päivä kaikenkaikkiaan. Toivon sulle voimia hautajaispäivään ja muista että saat surra niin paljon kuin surettaa, saat itkeä ihan niin paljon kuin koet että itkettää.
Ei meistä kukaan ole ketään arvioimaan hautajaisissa. Luulen että kaikki ovat yhtä shokissa siellä.

Itse menetin vaarini vajaa viikko sitten.. Se tekee eniten kipeää , että hän ei todennäköisesti edes muistanut minua koska hänellä oli alzheimer.. En itkenyt aluksi ja jopa nauroin sen päivän aikana mutta tänään käsitin asian todella.. Hän oli sairastanu alzheimeriä liki kaksi vuotta ja aina kun olimme heidän luonaan.., välttelin häntä ja olin töykeä hänelle.. kadun tätä ihan hirveästi koska se oli varmaan hänen viimeinen muisto minusta patoan kaikki tunteeni sisälleni ja sitten ne tulee ulos kun kuulen jonkun surullisen laulun.. nämä ovat minullekkin ensimmäiset hautajaiset ja äiti pyysi minua laittamaan ruusun arkulle mutta en tiedä pystynkö siihen..

minun isoisä kuoli viime yönä

Sureminen ja itkeminen on luonnollista ja sekin, että kaikenlaiset tunteet mylläävät mielessä. Ne kuuluvat suremisen prosessiin ja ne on vaan elettävä läpi eikä niitä voi paeta, eikä kannata yrittää salata.
Kaikki me, joilta on läheinen kuollut, ymmärrämme sinua, tunnemme tuskaa kuten sinäkin.
Yritä puhua ihmisten kanssa, joihin luotat, puhuminen auttaa.
Itke jos itkettää, älä häpeä sitä, se on parantavaa.
Muistele hyviä hetkiä menetetyn läheisesi kanssa, ne ovat vastapainoa murheeseen ja synkkyyteen. Muistojasi ei kukaan voi sinulta viedä, ne eivät kuole eivätkä katoa pois.

Mun isoisäni kuoli eilen. En uskonu, että olisin näin surullinen kun oon, sillä näin häntä niin harvoin, mutta tämä onkin yksi suurimmista syistä miks oon näin surullinen. Mulla olisi ollut mahdollisuuksia nähdä häntä paljon useammin, mutta en omien ”kiireideni” takia käynyt häntä katsomassa, ja näimme viimeksi melkein vuosi sitten. Tää aiheuttaa mulle suunnatonta syyllisyyttä ja surua, koska en viimevuosina ollu osoittanut hänelle sitä miten tärkeä hän minulle oli ja kuinka paljon arvostin kaikkea mitä opin häneltä. Pelkään tulevia hautajaisia, koska tunnen niin kovaa syyllisyyttä siitä etten ollut hyvästelemässä häntä tai muutenkaan tarpeeksi läsnä viimeaikoina. Isoisäni oli yksi lämminsydämmisimmistä ihmisistä ketä oon koskaan tavannut, ja mulla on hirveä ikävä hänen nauruaan, iloista elämänasennettaan ja ihania tarinoitaan. Kun sain tietää tapahtuneesta, äitini kertoi isoisän tajunneen, että mikä on tilanne ja reagoi ”ukkimaisella tavalla” (eli huolettomasti ja aina yhtä iloisesti) ja hyväksyi, että loppu oli lähellä. Toivoisin vaan, että voisin vielä jotenki kertoa ukille, että rakastan häntä. Oon myös niin huolissani isoäitistäni ja siitä, miten hän selviää. En halua, että hän tuntee oloaan yksinäiseksi ilman ukkia. Halusin vaan johonkin tulla myös purkamaan pahaa oloa, ja tää tuntui hyvältä paikalta vaikkei kukaan mulle vastaisikaan.
Ukki olet rakas ja toivottavasti olet nyt paremmassa paikassa, sellaisessa minkä ansaitset.

Isoisä kuoli kuukausi sitten, hautajaiset saatiin pidettyä vasta eilen. Kävin katsomassa hautausmaan kappelissa häntä, hiukan kaduttaa koska hän ei näyttänyt enää itseltään vaan kasvot olivat vetäytyneet. Ikävä on kova ja toivon että tuo kalmon mielikuva pyyhkiytyy pian pois.

Toinen isoisä kuoli jo paljon ennen minun syntymää. Äiti ja sisarukset jäi ilman isää.

Toinen kuoli kun olin 14.v oli kauheaa itkeä.

Mummi kuoli kun olin 15 v. Kumma juttu, näin hänen kasvot edellisenä yönä unessa.Kun puhelin soitto tuli tiesin jo etukäteen että mummo oli kuollut. Oli surua silloinkin.

Siskoni kuolema oli tosi raskasta, en pysty edes kirjoittamaan siitä.

Kun isä kuoli olimme kuoleman jälkeen äidin kanssa isän vieressä. Oli tosi hiljaista ja rauhallista. Katselin ikkunasta ulos, elämä jatkoi kulkuaan sairaalan ulkopuolella.

Hautajaisten jälkeen oli tosi raskasta.

Äidin hiljainen itku kuului keittiöstä.

Enon kuolema, olin tosi tyyni. Hoidin asiani. Eno on eno.

Toinen isoisä kuoli jo paljon ennen minun syntymää. Äiti ja sisarukset jäi ilman isää.

Toinen kuoli kun olin 14.v oli kauheaa itkeä.

Mummi kuoli kun olin 15 v. Kumma juttu, näin hänen kasvot edellisenä yönä unessa.Kun puhelin soitto tuli tiesin jo etukäteen että mummo oli kuollut. Oli surua silloinkin.

Siskoni kuolema oli tosi raskasta, en pysty edes kirjoittamaan siitä.

Kun isä kuoli olimme kuoleman jälkeen äidin kanssa isän vieressä. Oli tosi hiljaista ja rauhallista. Katselin ikkunasta ulos, elämä jatkoi kulkuaan sairaalan ulkopuolella.

Hautajaisten jälkeen oli tosi raskasta.

Äidin hiljainen itku kuului keittiöstä.

Enon kuolema, olin tosi tyyni. Hoidin asiani. Eno on eno.

mun ukki kuoli ku olin 3lk ja silloin en ees itkeny ja sitte hänen hautajaisissa jonku vitun takii hymyilin vaa mut sisäisesti kiljuin ja itkin. ja ny kaduttaa iha helvetist etten käyny ukkini luona ku olisin viimeisen kerran voinu nähä hänet enkä itkeny hänen hautajaisissa itken melkee joka yö hänen perään tätä kadun vrm eniten

Ei itkemisessä mitään pahaa ole. Sen kun itkee jos itkettää. Se on ihan hienoa että on tunteita ja erittäin normaalia. Kaikelle on aikansa, itkulle ja naurulle. Se on elämää.