Me oltiin yhden korttelin lapsii.
Tehtiin kävyistä lehmii.
Etsittiin risunpätkii - ne kävi jaloiks.
Eri suuntiin sojottaavii, eri pitkii pätkii.
Vasta sitt me voitiin leikkii -
pehmeessä hietikoss ne pysy tolpillaan,
kovalla maalla pyrki kaatuileen -
ei nääs kirmailtu mekään nurtseilla;
pihat oli meidänki yhteislaitumii,
silleen luonnontilasii, ett joskus ne kai niitettiin.
Yks kersa meidän joukoss oli outo kyselijä:
Mänty varmaan katsoo heti korkeuksistaan tänne alas,
jos sen yhdenkään lapsen kylkeen pistän tikulla?
Mutt se otti meist mallii - ei se omaa lehmihakaa
muuten ois osannu koota.
Me tutkittiin joen rantoi,
oltiin keskenämme koruttomii, monenki naapurin kakarat.
Opittiin uimaan koiraa, sitt jo sammakkoo.
Joka kesä ulpukat puhkes kukkiin,
ja me pärskittiin repimään rannalle niistä muutamii -
napsuteltiin niiden varsista ketjut kaulaan,
riipuksiks tarttettiin niiden auringonkeltaset kukat.
Pojatki, vaikkei kukaan meistä tienny mitään hipeistä.
Mutt alajuoksun harvalukuset lumpeet
meidät oli käsketty jättään rauhaan
ja me jätettiin ne kans.
Silti se yks meidän joukossa,
se sai vaan aina aihetta kysellä:
Ilman juuriaan, virtaa
tuntuisi vesikasvista rinnallani
varmaan samalta
kuin kalasta kuivalla maalla?
En taidakaan nyt tarvita mitään helyjä..
Ja me vastattiin sille toistaseks pienimmälle,
kun sen verran jo tiedettiin,
ett terälehdet kuihtuu joskus kuitenkin ja
ett noi kasvit tarttee kukan voimat tehdä siemenii.
Ja ett kun aikamme ootellaan, me saadaan niistä sikoja,
millä hetken leikkii -
tietty käpylehmien kavereiks..
Ja ett meidän on vaan ihan pakko
panna joku haukkomaan ilmaa, muutama särki..
Niin ne vaan sano siihen aikaan
puolestaan meille kaikille meidän äidit,
ett vain niin meille kasvaa vahvat luut ja vahvan järki,
ja ett vain niin ne on ittekin jaksanu isoiks kasvaa
ja meidän eteen duunia painaa.
Ja kasvettiinhan me nopeesti, mutt entä se yks?
Siitä kehkeyty ajan kanssa korutaiteilija..
Tehtiin kävyistä lehmii.
Etsittiin risunpätkii - ne kävi jaloiks.
Eri suuntiin sojottaavii, eri pitkii pätkii.
Vasta sitt me voitiin leikkii -
pehmeessä hietikoss ne pysy tolpillaan,
kovalla maalla pyrki kaatuileen -
ei nääs kirmailtu mekään nurtseilla;
pihat oli meidänki yhteislaitumii,
silleen luonnontilasii, ett joskus ne kai niitettiin.
Yks kersa meidän joukoss oli outo kyselijä:
Mänty varmaan katsoo heti korkeuksistaan tänne alas,
jos sen yhdenkään lapsen kylkeen pistän tikulla?
Mutt se otti meist mallii - ei se omaa lehmihakaa
muuten ois osannu koota.
Me tutkittiin joen rantoi,
oltiin keskenämme koruttomii, monenki naapurin kakarat.
Opittiin uimaan koiraa, sitt jo sammakkoo.
Joka kesä ulpukat puhkes kukkiin,
ja me pärskittiin repimään rannalle niistä muutamii -
napsuteltiin niiden varsista ketjut kaulaan,
riipuksiks tarttettiin niiden auringonkeltaset kukat.
Pojatki, vaikkei kukaan meistä tienny mitään hipeistä.
Mutt alajuoksun harvalukuset lumpeet
meidät oli käsketty jättään rauhaan
ja me jätettiin ne kans.
Silti se yks meidän joukossa,
se sai vaan aina aihetta kysellä:
Ilman juuriaan, virtaa
tuntuisi vesikasvista rinnallani
varmaan samalta
kuin kalasta kuivalla maalla?
En taidakaan nyt tarvita mitään helyjä..
Ja me vastattiin sille toistaseks pienimmälle,
kun sen verran jo tiedettiin,
ett terälehdet kuihtuu joskus kuitenkin ja
ett noi kasvit tarttee kukan voimat tehdä siemenii.
Ja ett kun aikamme ootellaan, me saadaan niistä sikoja,
millä hetken leikkii -
tietty käpylehmien kavereiks..
Ja ett meidän on vaan ihan pakko
panna joku haukkomaan ilmaa, muutama särki..
Niin ne vaan sano siihen aikaan
puolestaan meille kaikille meidän äidit,
ett vain niin meille kasvaa vahvat luut ja vahvan järki,
ja ett vain niin ne on ittekin jaksanu isoiks kasvaa
ja meidän eteen duunia painaa.
Ja kasvettiinhan me nopeesti, mutt entä se yks?
Siitä kehkeyty ajan kanssa korutaiteilija..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Joo, noinhan sen pitikin mennä:
... Mutt se otti meist mallii - ei se omaa lehmihakaa
muuten ois osannu kuusenkävyistä koota.
Eikä männynkävyistä vääntää käsissään lampaita.
Meist kaikista tuli rikkaita,
meill muillakin on kultaa pilvenreunoissa.
Me muistetaan kukkaketojen tuoksu.
Me muistetaan vapaus olla lapsi,
vapaus seikkailla aalloilla ja sukeltaa aaltojen alle.
Me muistetaan kuinka meidän äidit
hamstasi näkkileipää, kun tuli tietoon
se Kuuban kriisi.
Ja sodankäyneiden huulilla pyöri taas
sanat vaara ja uhka.
Me tunnettiin puut, marjat ja sienet.
Ja me saatiin kuulla vielä kellojen tikitys.
Nyt kylät on kivikyliä, niissä kasvaa uusii lapsii.
Niill on toiset leikit, aidatut pihat, asfalttikadut,
kännyissä kännyt ja monet piuhat.
Ja pienten pienet pilvet saattaa yhä kasvaa vaikka sieniks.
Joo, noinhan sen pitikin mennä:
.. hamstrasi säilykkeitä ja näkkileipää..