kestää unohtaa toinen....
ettei laulunsanat, tietyt tilanteet tapahtumat, tuo kaikki mieleen ,joskus vahvempana ja joskus heikkona tuntuna taustalla, mutta silti aina läsnä.
pirskatti aikaa mennyt jo puoli vuotta ja tuntuu että alkupisteessä olen.. Tuntuu että nämä tunteet , ei niistä saa mitää selkoa...
ja ikääkin mittarissa jo tullut ihan tarpeksi.
Ajattelee jo että että tätäkö se on koko loppuelämä...
ettei laulunsanat, tietyt tilanteet tapahtumat, tuo kaikki mieleen ,joskus vahvempana ja joskus heikkona tuntuna taustalla, mutta silti aina läsnä.
pirskatti aikaa mennyt jo puoli vuotta ja tuntuu että alkupisteessä olen.. Tuntuu että nämä tunteet , ei niistä saa mitää selkoa...
ja ikääkin mittarissa jo tullut ihan tarpeksi.
Ajattelee jo että että tätäkö se on koko loppuelämä...
Vastaukset 6
Vanhimmat
kun se riippuu niin paljon siitä millainen suhteenne on ollut. Minulla pitkäaikainen suhde kariutui pari vuotta sitten, kun tajusin eläväni jonkun toisen elämää. Lähdin, löysin ja rakastuin. Jos lähteminenkään ei ollut helppoa, se oli ainut keino saada happea ja herätä henkiin. Tiedän, että toinen putosi lähes 'tyhjän päälle', toki hänkin oli jo aavistellut, ettei kaikki ole enää ns. kunnossa, mutta kuitenkin. Halusin tehdä erosta hänelle mahdollisimman helpon, mutta sitä se ei ollut...kummallekkaan. Nyt parin vuoden päästä voi jo olla, että sattumalta tavatessamme hän voi jutella suht asiallisesti, alussa siitä ei tullut mitään. En tiedä, puheittensa mukaan hän ei ole unohtanut eikä voisi unohtaa, mutta antaa minun hengittää jo vapaasti.
..tuo hengittäminen ole kuitenkin aina omasta itsestä kiinni?
"Lähdin, löysin ja rakastuin." Niinhän siinä miltei aina käy, että lähtee etsimään vapautta ja tilaa hengittää ja todellisuudessa sitoutuu uudestaan. Rakastuu ja elää hullaantumisvaihetta ja tuntee olevansa elossa. (Pitääkö ihmisen olla rakastunut, jotta tuntee olevansa elossa?)
Entä kun tässä uudessakin rakkaudessasi alat tuntemaan hengitysvaikeuksia, niin taasko lähdet?
Ei tässä mielessä merkitse paljoakaan, kestikö suhde kahdeksan vai kaksi vuotta, sillä aina jää särjetty sydän, ihminen joka on luottanut suhteen kestävyyteen.
Vai voiko mielestäsi elämää elää muutaman vuoden jaksoissa? Minusta ei voi.
Minusta me olemme vastuussa parisuhteestamme. Me emme voi itsekkäästi erota, sillä yhteiseen elämään kuuluu yhteiset päätökset, erostakin.
Huom! Jos suhteessa on vaikeita ongelmia, on asia vähän toinen. Mutta ajatukseni koskee nyt tavallista kyllästymisreaktiota vanhaan suhteeseen ja siitä johtuvaa (turhaa) eroa.
tarpeeksi. Mielestäni meillä ei ollut kysymys kyllästymisestä, vaan yksinkertaisesti siitä, etten pystynyt enää rakastamaan toista ja 'tavan vuoksi' ei minulle yhdessä elämisen arvoista. Aiheeton mustasukkaisuus, jatkuvat syytökset, jopa puolestani puhuminen vaikka olin itse paikalla... mimulle näistä tuli ongelma ei toiselle. Jos olisin vain kyllästynyt tuskin olisin lähtenyt monen vuoden harkinnan jälkeen. Nyt en vain voinut jäädä, kun mikään ei muuttunut. Kaikki kyllä kuulemma muuttuisi jos palaisin, en jaksanut enää uskoa siihen, oli jo myöhäistä. Kuten jo sanoin ratkaisu ei ollut helppo minullekkaan ja aivan varmasti olin itsekkin omalta osalta syyllinen siihen mihin ajauduttiin. Ehkä kahdella tai kahdeksalla ei vuodella ei ole niin merkitystä, mutta kymmenillä vuosilla alkaa jo olla, ainakin mielessä. Jotain olen sentään minäkin oppinut vuosien varrella. En pelkää hengitysvaikeuksia nykyisessä suhteessa, niin paljon olemme jo etukäteen puhuneet siitä mitä kumpikin suhteelta toivoo ja molemmat haluavat niiden toiveiden pohjalle rakentaa. Ja ennenkaikkea pystymme puhumaan osoittelematta ja syyttelemättä toisiimme luottaen vaikeistakin asioista. En usko, että elämää voi elää muutaman vuoden jaksoissa (suhteemme kesti yli 20 vuotta), mutta nyt tiedän, että erilleen voidaan kasvaa huomaamatta.
(Pitääkö ihmisen olla rakastunut, jotta tuntee olevansa elossa?)
Ehkä se oli huonosti sanottu. Parempi kai olisi haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi tunteakseni eläväni onnellisesti =)
...se vie, monilla, minulla ainakin. Kiinnyn harvoin ja ero on sitä kurjempaa. Puoli vuotta ei ole vielä mitään ... kelaaja kun olen. Jotkut toiset osaavat tehokkaasti vaihtaa vastanäyttelijöitä tai jopa itse näytelmää. Sikäli kun olen muutamaa seurannut, he eivät välttämättä ole keskimäärin meikäläistä onnellisempia, mutta ehkä useammin, jonkin aikaa?
hieman valaisee omaakin ajatusmailmaa, ehkäpä se vain vaatii vielä enemmän aikaa, ja aikaa..
suhteen kariutumiseen en voi olla sanomatta etten ole syytön..pikemminkin juuri siinä vaiheessa missä toinen olisi tarvinnut enemmän läsnäoloa,ja sitä vain että on läsnä.
niin juuri siinä vaiheessa vetäydyin omaan kuoreeni...
pelästyin kai niitä suuria tunteita (mitä enemmän toista tunsi sitä suuremmin tunsi)ja muutoksia joihin olin ryhtymässä..ja tein sen mikä helpointa silloin, en vastannut toisen tunteisiin...En tiedä mutta minulla on jostakin jotenkin tullut tuntuma että, (onko vain omaa tuotantoa)..että omien tunteiden hallitseminen erilaisisa /tai miksei kaikissa suhteissa. vaatii aikaa ...tarkoitan sitä että kokonan yhteinen elämä, on kuitenkin tapahtuma joka muuttaa koko elämän, tai liekö se ihmisestä riippuen...
...aika on vain liikkuva käsite, se voi olla hetki tai ikuisuus..
Mietin jo että mistä johtuu että kaikki on harmaata, äänet, ruuat, ympäristö..se on vain prosessia joka jatkuu näemmä ihmisillä lyhyemmän tai pidemmän aikaa, ja toivon että löydän ne kaikki taas uudelleen kun sen aika on.
Luulen, että se tapa millä suhde päättyy vaikuttaa erosta toipumiseen. Itse jouduin kokemaan pettämistä ja aivan käsittämätöntä sumutusta suhteessa, jossa luulin kaiken olevan hyvin. Tämän kaiken esille tulo oli elämäni järkyttävimpiä kokemuksia. En tiedä, itkinkö hänen peräänsä vaan siksi, koska tunsin olleeni itse niin sokea, tyhmä, petetty etc..
Sitten parin vuoden jälkeen yksi päivä huomasin, että mihinkään ei enää satu. Se oli ehkä elämäni parhaimpia hetkiä! Pääsin siitä suhteesta lopullisesti eroon, ja elämä on kulkenut siitä lähtien vain ylämäkeen. Voin jopa kuunnella sen aikaisia "itkulevyjäni" tuntematta yhtään surua.
Olen vastikään eronnut, mutta tällä kertaa asia keskusteltiin yhdessä ja muutamien itkusessioiden jälkeen ollaan oltu kuin parhaat ystävykset! Tietenkin olen vanhempi ja "viisaampi" nyt, ja en halunnut kokea sitä tuskaa uudestaan - ja en todellakaan halunnut exänkään kokevani.
Onnea toipumiseen!