*Sitä Saa Mitä Tilaa*

Ajatukseni/murheeni

Hei olen tällä hetkellä 15 vuotta, mutta täytän pian 15 vuotta. En tiedä kiinnostaako ketään vai lukeeko ketään edes tätä, mutta kerronpahan tämän kuitenkin. Kun aloitin 8 luokan niin minulla alkoi tulemaan stressiä, univaikeuksia, ahdistuneisuutta ja yksinäisyyden tunnetta ja siitä sitten seurasi masennus. Päätin olla omatoiminen ja mennä puhumaan koulukuraattorin kanssa. Hän kehoittikin minua kertomaan kavereilleni ja vanhemmilleni ja tein niin. Kaverini eivät ylipäänsä ymmärtäneet sitä tai eivät osanneet reagoida siihen mitenkään, vanhempani taas näyttivät sen, että he välittävät ja halusivat auttaa minua, mutta he eivät ymmärtäneet siltikään sitä mitä minä tunsin, mutta olin kiitollinen heille joka tapauksessa. Valitettavasti tilanteeni meni silloin pahempaan suuntaan , minusta tuli enemmän alakuloisempi, herkempi ja itsetuhoisempi joskus minulla oli kyllä hyviäkin päiviä mutta suunta muuttui helposti vaikka yhdellä kommentilla, jonka takia moitin itseäni aina kaikesta. Aina kun olin kaveriporukassa tunsin oloni ulkopuoliseksi ja kun olin ihan hiljaa he vitsailivat sanomalla ” En huomannutkaan, että hän oli siinä” se satutti minua mutten halunnut vaivata heitä tai halunnut heidän näkevän kuinka rikki olin tai miten rangaisin itseäni siitä, joten annoin vain olla ja nyökyttelin päätäni. Ylipäänsä en ikinä uskonut, että kaverini tiesivät tai vaikka tietäisivätkin he eivät olisi uskoneet minua, he vain olettivat että minulla olisi kaikki hyvin. En ikinä halunnut nähdä heitä vapaa ajalla koska mielummin olin omasta tahdostani yksin kuin olisin heidän kanssa ja tuntisin miten yksinäinen oikeasti olin. Vuosi kului ja 9 luokka alkoi ja päätin mennä taas kuraattorilla vaikka entinen olikin lähtenyt halusin kovasti puhua asiasta ja saada apua. Hän ehdotti minulle, että menisin psykiatrin vastaan otolle ja vastasin myöntävästi. Tein häneen luonaan testin joka mittasi sen että missä mennään ja hän sanoi että tilanteeni oli vakava ja että minun olisi pitänyt tulla aikasemmin hänen vastaanotolleen. Kerroin tästä kavereilleni viestitte ja sain vastaukseksi ”okei” en tiedä mitä rehellisesti odotin mutta en tuota, en ole oikeastaan ikinä saanut heiltä odottamani tukea mihinkään. Myöhemmin menin lääkärin vastaanotolle ja sain mielialalääkettä ja se sai minut pitkästä aikaa pirteäksi. Myöhemmin sain enemmän lääkkeitä mutta se ei haitannut minua lainkaan. Sitten minut ohjattiin psykologin luokse joka haastatteli ensin minua yksin. Hän kysyi viiltelystä ja vastasin, että ne ajat ovat ohi ja voin paljon paremmin. Sitten hän kysyi minulta että miltä se ahdistus tuntui minulle sanoin, että se tuntuu siltä että minua jatkuvasti seurattaisiin, en kuule ääniä tai näe näkyjä minusta se on vain tunne minulle että jotkut tuijottaisivat niskaani ja tuomitsevat minua ja se saa minut erittäin vainoharhaiseksi. Hän sitten antoi reseptin uudelle lääkkeelle ja se on auttanut jonkin verran. Mutta minulla on nyt oikeasti paljon parempi olo ja jatkan nyt psykiatrin että psykologin kanssa. Ps en käsitä ihmisiä jotka haluavat vain huomiota ja sanovat että heillä on jotain mielenhäiriöitä.