Kiinnostaisi tietää, onko täällä ketään joka olisi käynyt vakityössä vuosia, kenties vuosikymmeniä, kirjoittaa siinä ohessa tai on ruvennut jossain vaiheessa kirjoittamaan. Jolla on kosketusta myös reaalimaailmaan ja joka ei kysele, miten kässäri lähetetään kustantajalle tai mikä kustantamo kustantaa dekkareita tai jotain vastaavaa.
Vai onko kaikki jotain ikuisia opiskelijoita, joita äiti tai siippa elättää? Toimeentulotuella eläviä apurahoista uneksivia, jotka kirjoittaa sivun elämäntuskaa päivässä.
Onko siis ihmisiä, jotka työstävät työn ohessa käsikirjoitusta tavoitteellisesti päämääränä saada se julkaistuksi jossain kohtuullisessa ajassa.
Vai onko kaikki jotain ikuisia opiskelijoita, joita äiti tai siippa elättää? Toimeentulotuella eläviä apurahoista uneksivia, jotka kirjoittaa sivun elämäntuskaa päivässä.
Onko siis ihmisiä, jotka työstävät työn ohessa käsikirjoitusta tavoitteellisesti päämääränä saada se julkaistuksi jossain kohtuullisessa ajassa.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Täältä löytyy yksi luupää. Takana 25 vuotta vakinaisessa virassa, edessä vielä kymmenen vuotta ennen eläkkeelle siirtymistä. Työn puolesta olen nähnyt suomalaista reaalielämää, vaitettavasti sitä ikävämpääkin. Tosin käsikirjoitukseni ei käsittele millään tavoin suomalaista tuskaa, ahdistusta ja melankoliaa.
Yhdelle kustantajalle olen lähettänyt käsikirjoituksen sähköisesti, liian hätäisesti.
Nyt vielä näin lomalla ollessa hioskelen ja parantelen kyseistä sepustusta ja lähiaikoina laitan paperiversiot eteenpäin eri kustantajille. Yksi haave elämässä on toteutunut, olen kirjoittanut kirjan, josta jo valovuosia sitten opiskeluaikoina nuorena miehenalkuna haaveilin. Nyt se on tehty, ja seuraava tavoite on saada se julkaistuksi, jotta sinäkin pääset sitä lukemaan.
......... vitsi näitä
luupääketjuja !
Ketju on ihan aiheesta. Siis siinä mielessä aiheesta, että kun näitä juttuja lukee, niin tuommoinen kysymys herää toistuvasti. Porukat puolihorroksessa, suuria taiteilijoita.
Iso osa kässäreitä julkaisseista kuitenkin työskentelee hiukan eri metodein. Saattaa olla ammatti enempi tai vähempi kirjallisella alalla, mutta ei välttämättä. Jos menestystä tulee, uskaltautuu jossain vaiheessa pois siitä muusta työstä.
SEISKA sulle
Pauli K.
Hihihhhhhhhhh.......
Scarabeuksen viesteistä ei ota mitään tolkkua, en tiedä onko tarpeenkaan, mutta ei ole mitään selkokieltä. ja rivit menee miten sattuu, ihan kuin olisi kirjoitettu aineissa.
Sulla voisi olla jotain sanottavaakin, kunhan siitä vain saisi selvää.
.......hihihhhhhhh........ opetelisit
Sinäkin
kirjoittamaan oikein !
samaa hölpönpölppöö edelleen, syntyyhän sitä kun synnyttää
hhhhhhuuusssyyyyy???%%%%
Munakin
on ollut ennen
kana tai sitten
ei
HHHHFFFRR
Köntsänen
on mun housuiss
tai onkohan
se
sittenkin
naapurin housuissa
tai
onko
naapurilla housuja lainkaan
se on niin köyhä
mies tai sitten
se ei
oo mies ollenkaan
tai
sitte voi olla niinkin
ettei se oo ollenkaan
LLLPPP¤¤¤EEEAAA???```RRRR
Olin mukana täällä aiemmin, paljonkin.
Minusta tuntuu surulliselta joidenkin (kuvittelemani) kohtalo.
Ollaan kirjoittajia, käydään kursseja, hankitaan kirjailijoista opastajia, uskotaan omiin kykyihin,niin, että voidaan neuvoa jo toisia.
Sitten ei mitään! Mitään ei julkaista.
Eletään käsikirjoituksen lähettämisen kliimaksin ja hylkykirjeen aiheuttaman syvän pettymyksen välillä.
Katkeruutta! Katkeruutta!
Se on kärsittävä ihan itse, vaikka koskaan ei ole omiin kykyihin todella luotettu, vaan aina on kysytty neuvoa muilta.
Näin se taidemaailma on aina ollut ja tulee aina olemaan: on vaikea ohittaa portinvartijat omana aikanaan. Mutta samanlaisia myötätuntoisia tuntemuksia itsellänikin, kun olen tätä palstaa seurannut.
Paljon on taiteesta opittava ennen kuin taiteen omat näkemykset kirkastuvat, siinä on jossakin vaiheessa unohdettava ohjaajat, opet, gurut ja luotettava itseensä, vaikka muut eivät sinuun luottaisikaan.
Onhan vielä aina yksi mahdollisuus: books on demand -myynti, mutta eihän se sama asia ole kuin kaupallinen tuottaja, kustantaja kirjalle. Kirjoja on nytkin myynnissä paljon, harva tulee esille. Omakustanteena vielä harvemmin.
Parnasson arvosteluista nousi uusi kotimainen kiinnostus itselleni.
Taidan kuulua aloittajan kyselemään kirjailijatyyppiin: olen jo hyvän aikaa kirjoittanut proosaa virkatyön ohessa. Olen ollut joillakin apurahavapailla, mutta paluu virkatöihin ei ole koskaan tuntunut pahalta ajatukselta.
Ehkä se on luovuutta ruokkiva tila, kun tietää, että perheen talous ei ole kiinni vain kirjoittamisestani, vaan voin keskittyä proosan kirjoittamiseen oman ambition pohjalta, en rahan.
Suuri osa tuntemistani suomalaisista ja ulkomaisista kirjailijoista on itseni kaltaisia hiljaisia puurtajia, jotka tekevät työnsä vapaa-ajasta puristetuissa tunneissa.
Pitkät kaunokirjalliset apurahat koskevat yleensä ensisijaisesti päätoimisia kirjailijoita, ei sivutoimisia.
No laitan selvennystä, kun eilen en oikein kestänyt tällaista
seiskalehden tyyppistä julkituloa. Noh!
Minulle kirjoittaminen on rakas ja tärkeä harrastus.
Kun kustansin runokirjani juokse pupu juokse, niin se avasi taas uusia erilaisia juttuja.
Hieno kokemus!
Tällä hetkellä olen pääasiassa keskittynyt sarjakuvapiirtämiseen, kuten olen täälläkin kertonut.
Ja onhan minulla valmiina “muutama” raaka kässäri, joista haaveena myös jossakin vaiheessa julkaista. Mutta seuraavaksi se omatekemä (kuvat ja kässäri)
sarjakuva-albumi.
Olen ainakin tällä hetkellä sitä mieltä, että kaikki kilpailut ja kustantajalle lähettämiset ovat kohdaltani olleita ja menneitä. Koettu on sellaisetkin ruljanssit moneen kertaan. Eli olen omatoiminen ja kustannan itse.
On jopa kyselty milloin ilmestyy seuraava runokirjani.... kunhan nyt näistä muistakin saisi
tekstit ja kuvat kansien väliin. Runoja kyllä pukkaa aika-ajoin niitäkin.
Ja hauskaa on !
......... ja unohdin laittaa vinkiksi :
kurkatkaa nettailemalla
Kätyriopisto sarjakuvablogi
Työn ohessapa hyvinkin, tosin mikä arvo se on että "käy töissä", oma työni on silkkaa rahan tienaamista, eikä siinä mitään kutsumusta tai innostusta ole mukana. Paskaduuni mikä paskaduuni. Mutta saapahan vuokran maksettua.
Minusta on ihan ok olla työtön tai ikuinen opiskelija ja kirjoittaa, kaikista elämäntilanteista voi tulla kiinnostavia teoksia. Ihan sama onko tehty tavoitteellisesti vai haaveillen.
No on se nyt arvo muutenkin, tarviiko täällä penskoille (penska > 80 v) kaikki rautalangasta vääntää. Ihminen, joka käy ansiotyössä tai toimii yrittäjänä pystyy todennäköisesti toimimaan tavoitteellisesti myös tehdessään käsikirjoitusta. Sillä on jokin edes summittainen määräaika, ei tehdä sivua päivässä ja ajatella, että 30 vuoden päästä tämä on valmis. Käytetään kriitikoita, joko arvostelupalveluita tai muita joilla on edes jonkinlainen tuntuma siihen, millaista laadukkaan tekstin tulee olla. Hankitaan taustietetoa eri lähteistä. Kirjoitetaan säännöllisesti, luetaan muiden tekstejä. Ikuinen opiskelija, joka herää klo 15 iltapäivällä krapuloissaa, tuskin pystyy minkäänlaiseen tavoitteelliseen toimintaan.
Luupääkerhon kuopus
......... nuo ikuiset opiskelijat saattavat kyllä omata mahtavat
sosiaaliset taidot ja tiedot, omata juuri niitä taiteen valtateillä tarvittavia
eteenpäin tyrkkääjiä.
Älä älä älä
aliarvioi
ikuisia opiskelijoita ! ... sillä heistä moni ampaisee yllättävästi
bestsellereillä. Eiköstä vain...
Scara, kerrohan kuka tuon olisi tehnyt, kiinnostaisi tietää. Siis kuka ikuinen opiskelija olisi tehnyt bestsellerin. Nyt ei tule yhtään mieleen.
Scaran puolesta vastailen, että voihan olla syitä, että opiskelu venyy, esim. töissä käyminen välillä, äitiyslomat, sairaudet. Ei aina tarvitse olla juoppo. Tavoitteellisia on varmaan kaikki julkaisseet kirjailijat, mutta heidän elämäntilanteistaan ei välttämättä tiedä sen kummemmin, kuinka monta uraohjusta siellä on, yrittäjiä, ainakin kirjoittajalla pitäisi olla jonkun verran vapaa-aikaa.
Julkisuudessa tuskin monikaan tunnustautuu "ikuiseksi opiskelijaksi" vaikka opinnot olisikin kesken, pätkätyöläisiä tai freelancereita voi olla...
… ilmeisesti Sinulla
Luupääkerhon kuopus
on eri käsitys ikuisesta opiskelijasta kuin minulla.
Tämä on Wikipediasta:
“ Ikuinen opiskelija on opiskelija, joka ei suorita loppututkintoa tai vaihtoehtoisesti henkilö, jolle opiskelu on elämäntapa ja harrastus.
Yleensä nimitystä käytetään niistä yliopisto-opiskelijoista, jotka jatkavat "opiskelijaelämää" vuosia sen jälkeen kun tavallisen opiskelutahdin mukaan olisi jo pitänyt valmistua.
Työnteko viivästyttää monen opiskelijan valmistumista. Usein työ vie, koska palkan tuoma elintaso on liian houkutteleva. Toisaalta kuitenkin samalla halutaan pitää kiinni opiskelijaeduista. “
…. ja minulla on myös tämänsuuntainen
ikuinen opiskelija käsitys eli joko ei suorita loppututkintoa tai ehkäpä paremminkin niin, että elämänsä jossain vaiheessa saavuttaa runsain mitoin tavoitteitaan, mutta on edelleen mieleltään aina valmis oppimaan uusia asioita.
Mutta olisi nyt kiinnostava tietää, onko todella joku yhteiskunnan ulkopuolinen julkaissut menestyskirjan. Esimerkkejä, kiitos.
Jopas olet ylimielinen kaveri.
Huomasitkos muuten, että vittuilet aloituksessasi sekä opiskelijoille että työssä käyville kirjoittajille? (Otsikkosi ei viittaa opiskelijoihin vaan työtä tekeviin.)
Ihan mielenkiinnosta, oletko harkinnut kirjoittaa kirjan 'Trollin sukua'?
Tää viimeisin kommentti osui ja upposi. Kirjailijanaluista on kehkeytynyt itselleni jonkinlainen pakkomielle. Saattaa mennä viikko pari ilman vierailua ja taas repsahdan kurkkimaan kommentteja kommentoimaan itsekin.
Suuri osa, ei kaikki, mutta suuri osa kommenteista on suoraan sanottuna vittuilua. Monesti se luovalla kirjoitustaidolla upotetaan muka asiakommenttiin. Olen syyllistynyt siihen itsekin, joten en ole heittämässä ensimmäistä kiveä. Mietin vain mistä se johtuu. Katkeruutta? Turhautumista? Kateutta? Varmasti noita kaikkia.
Itse olen näitä jo kohtuullisen työuran tehneitä kirjoittamisen harrastajia. Olen kokenut sen kaiken paskan mikä tähän "ihanaan harrastukseen" liittyy. Takana on pari omakustannetta ja niiden alentavaa kauppaamista työpaikalla. Olen kerjännyt huomiota paikallislehden oman arvon tuntevilta kulttuurisivujen toimittajilta, ottanat vastaan hylkykirjeitä, potenut "taiteijan" tuskaa yksinäisinä hetkinä tietokoneen äärellä, tiuskinut perheelleni ja joskus jopa liidellyt euforisena onnistuneen luvun jälkeen.
Taas on uusi käsikirjoitus vetämässä kustantajille ja parin raakileen synopsikset vihkossa. Minkä hiton takia? Sitä mietin aina vain uudelleen. Syitä on muutama: rakastan hyviä tarinoita, sitä illuusiota, minkä ne lukijansa päähän saavat aikaiseksi, sekä kirjailijan statusta. Olen koulutukseltani alempi toimihenkilö. En varsinaisesti ole menestynyt millään elämän alueella, jos mittarina pidetään koulutusta, palkintoja ja arvonimiä. Ehkä yritän vain päästä pätemään.
Nyt saa vittuilla. Sana on vapaa. Vaikka hihittelyä.
... hihihhhhhhh !
Arvasin että tääkin ketju menee ihan seiskaks,
hihiihahaahiiihhhhh !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Tottakai vinoilen työssäkäyville, koska iso osa mitä työssä tehdään, on turhaa. Kyseenalaistan kaikenlaisen paperinpyörityksen.
Mistä aloitus syntyi? Siitä kaikesta mösselöstä, mitä tällä palstalla niin kovin usein on. Itse kuvittelin joskus, että maitä kaikkia yhdistää halu saada kässäri julkaistuksi ja tämä on jonkinlainen vertaistuki palsta hyvin vihjeiden antoon tms. Ihan hullua vetää yhtä ikuisuusteemaa kateutta tähänkin: eihän se, että joku saa kustannussopimuksen ole keneltäkään pois. On yksinomaan positiivista kuulla, että joku on saanut kustannussopimuksen, se lisää uskoa siihen, että kyllä joitakuita voi onnistaa, on se mahdollista.
Palstalta löytyy toki ihan käytännöllisiä vinkkejä ja kiinnostavia näkemyksiä, mutta hyvin paljon sekavaa soopaa, jota en osaa yhdistää muuhun kuin jonkin sortin elämäntapaintiaaneihin.
No, totta Mooses Suomi24:llä on aina paljon kohinaa.
Muuten, jos kirjoittaa sivun päivässä, niin vuodessa saa 365 sivua, joka on aivan hyvä mitta romaanille. Ei taida olla matematiikka vahvin alueesi:)
Jos joka ainoa päivä saa (keskimäärin) sen sivun puolitoista, niin hyvin menee.
Eiköhän sen kokonaisen kässärin teko vaadi jotain muutakin kuin että puurtaa sivun kaksi päivässä. Sillä menetelmässä saa syntymään ainoastaan sen kässärin ekan version vuodessa tuon edellisen esimerkin mukaan.
Kuinka paljon aikaa sitten kuluu rakenteen muutteluun, hiontaan ym. laskepa sinä nyt pöömatemaatikko sekin.
Tuolla edellisellä esimerkillä syntyy kronikka sukuseuran 10-vuotisjuhlaan, jossa keski-ikä on 85 vuotta tai kiltin tytön elämänkerta kansalaisopistossa.
En tiedä paljonko menee rakenteen muunteluun, ja hiontaan, mutta ei siihen yli puolta vuotta mene. Itse kirjoittaisin jo kerralla mahdollisimman valmista tekstiä. Järkevää olisi olla hyvät muistiinpanot ja suunnitelma, jo ennen kuin alkaa kirjoittaa, jos haluaa hyvää jälkeä.
pööpöö
jotenkin aistii vastauksestasi, että et itse ole kirjoittanut
pitempää tekstiä
?
siis romaania.....
Romaanikässärin eka versio voi syntyä muutamassa kuukaudessa, mutta sen muokkaukseen ja hiontaan menee hyvin vuosi taikka kaksi. Jos nimittäin on tavoitteena tehdä kunnon tekstiä. Sitten jos vielä luetuttaa muualla, se lisää aikaa parilla kuukaudella.
Muutama sivu päivässä -ajatuksesta tulee mieleen enempikin vessapaperin kulutus.
Niin, ehkä sanoisin tuota "kässäriä" lähinnä siksi suunnitelmaksi. Mutta oletetaanpa, että kirjailijanalku luulee jo ekalla kerralla kirjoittavansa lähes julkaisukelpoista tavaraa, eikä tällä ole käsitystä kuinka vähän tämä eka luonnos muistuttaa valmista teosta. Tätä vessapaperia kun paremmin saa kirjoitaamalla liian nopeaa, "nopeaa" ietenkin henkilöstä riippuen. Muistaakseni luin tuon 1-1,5 liuskaa Antti Tuurin kirjasta. Mutta ilmeisestikin Suoli24:n kirjailijanalut tietävät paremmin sukujuhlan vuosikirja ja vessapaperi vertauksineen.
Kaikkien ei tarviitse kirjoittaa 300 sivua ennen kuin huomaa, että on kirjoittanut paskaa.
Välillä voi nimittäin pysähtyä ja miettiä mitä on kirjoittanut. Selvää on, että ideaalisesti muokkausvaiheen ei tulisi kestää kymmeniä kertoja kaeummin kauemmin kuin käsikirjoituksen tekeminen.
Hyvä, että tästä tuli tässä ketjussa puhe. Sillä minusta juuri se, että pitää "niinku vidun äkkiä saada jotain valmiiksi" vaikka se ei paljoa lopullista teosta muistuttasikaan on juuri tuota lyhytjänteistä leijukirjoittajaroskaa.
Kokonaisuus voi pysyä paremmin handussa, jos kirjoittaa ensiksi sen kertaalleen kokonaan ja sitten vasta alkaa hioa ja rikastaa. Eka raakaversio "kaikesta" auttaa rakenteen hallinnassa.
Mutta ei kai tässä ole yhtä ja ainutta oikeaa tapaa toimia oikein.
Lisäksi on aikoja, jolloin sitä tekstiä ei synny päivässä sivua enempää, jos sitäkään. Jos lähdet aamulla duuniin seitsemältä ja olet kotona vasta iltayhdeksältä, niin jo otsaluulla tietää, että ei kannata: väsyneenä ei synny yhtään mitään.
Intiaani tai ei, niin arvelen, että vain muutamat tämän palstan keskustelijat kirjoittavat mitään oikeasti. Ja vielä harvemmat saavat kustannussopimuksen.
On mukava pettää itseään ja pitää yllä jonkinlaista mielikuvaa, että olen muuten puolikirjailija.
... dodih! nyt tuli taas uusi
puolikirjailija,
tähänhän pitää sitten lisätä varmaankin myös
perskärpäset !
Odotin Luupääkerhon kuopukselta keskenkasvuisempaa vastausta, mutta kerrankin sain yllättyä positiivisesti. Taitaa siellä nimimerkin takana olla jokin muu kuin vain keskenkasvuinen kersa. Pidä tuo asiallisempi linja, sillä sitä on mukavampi lukea. Vaikka provokaation vähentäminen vähentää myös kärkkäitä kommentteja, joita on yleensä hauska lukea, tulistuneet ihmiset eivät yleensä tarjoa mitään hyödyllistä sarkasminsa lisäksi. Yksi asiallinen ja pitkään harkittu vastaus on sadan provokaatiovastauksen arvoinen.
Mitä sitten tulee Kirjailijanalut-palstan käyttäjiin, moni on opiskelijoita, työttömiä tai vähemmän julkaisseita harrastajia, joilla on Suuri visio, paljon innostusta, mutta vajaavaiset taidot toteuttaa haaveensa. Kirjoittamisesta kiinnostunut lukija törmää yleensä ensin Suomi24:n artikkeleihin ja vasta myöhemmin löytää ammattimaiset palstat, joissa puhutaan kirjoittamisesta ammatillisessa mielessä. Fiksu lukija huomaa pian Kirjailijanalut-palstalle saapuessaan, että kyse on harrastelijasivustosta, ei ammatillisesta sivustosta. Onkin siis väärin syyttää käyttäjiä ammattitaidon puutteista, sillä täällä kirjoittajat saavat olla 'alkuja'. Jos lukija haluaa vakavamielistä keskustelua, hänen on etsittävä sitä muualta tai alettava kehittää palstan tasoa -- itse.
Ehkä tämänkin ketjun saa vielä pelastettua. Toivoa on.
Mutta jostainhan sitä on aloitettava. Ei esimerkiksi eri kirjailijoiden blogeissa kannata keskustella esikoiskässäriin liittyvistä asioista, kirjailijat keskustelevat niissä mieluiten vain itsestään ja omista jo julkaistuista tai vielä julkaisemattomista teksteistään, valittavat ettei heitä arvosteta tai ymmärretä ja sitä rataa. Rihmastokin otti ja kuoli, en tiedä miksi.
Esikoiskässärin puurtaja on monen kanssa yksin samassa tilanteessa. Siis enempi tai vähempi yksin, onhan sitä kaverilukijat, arvostelupalvelut sun muut. Mutta pelkkä Suuri Visio ei vie yhtään minnekään.
........ " kirjailijat keskustelevat niissä mieluiten vain itsestään ja omista jo julkaistuista tai vielä julkaisemattomista teksteistään, valittavat ettei heitä arvosteta tai ymmärretä ja sitä rataa. Rihmastokin otti ja kuoli, en tiedä miksi. "
Käyskelen nettailemassa aina välillä joidenkin kirjailijoiden blogeilla ja tottamooses kyllä niissä sitä tekstiä riittää... tämä
Kirjailijanalut saitti
vaikuttaa niihin useimpiin verrattuna
hyvinkin täysipäiseltä !
Ja onko Rihmasto lopetettu ?
No ei sitä Rihmastoa lopetettu ole, mutta kukaan ei keskustele siellä kirjoittamisesta enää. tein sitä jossain vaiheessa, mutta kyllästyin, kun sain keskustella lähinnä itseni kanssa.
Olen toisinaan miettinyt, pitäisikö itse perustaa blogi, jossa voisi kirjoittaa esikoiskirjoittajan näkökulmasta (nyt ensi alkuun, toivottavasti en jää esikoiskässärinkirjoittajaksi, vaan se kässäri julkaistaan).