katkee se selkä kameliltaki. ku tuntuu ettei kehitystä tapahdu oiken millään osa-alueella, paitsi tingin teossa. kaataa nokkamukiansa ja elukkojen kipot (jos pääsee käsiksi) ei halua osata juoda pillimehua, ei halua opetella syömään itte, kaikki lelut lentää ja lujaa, eikä ne lelut edes kiinnosta. imurin suuttimet on in. ollu koko talven. repii elukoita korvasta, hännästä, jaloista, herää aamulla ja hikeentyy jos ei heti nosta pois pinnasängystä, nyppii johdot irti seinästä, repii luukkukirjoista luukut, lehdistä sivut ja ties mitä kaikkea vielä. aina kun se on sattunu tekemään jotain itte, sitä on kehuttu ja se on tykänny tietty kehuista. ja tietty toisin päin. jos on tehny typeryyksiäm on saanu moitteet. mutta silti se hakee vaan niitä moitteita. mitä hittoa mä teen väärin?!?
kun on kattonu kaverien nuorempia, niin 1,5v:kin söi rauhassa ihan itte penkillä istuen, ja kiikutti nätisti leluja paikasta toiseen kun viimeen kävivät. tältä äitiltä loppuu usko itteen kohta jos ei muutosta ala tapahtua!
kun on kattonu kaverien nuorempia, niin 1,5v:kin söi rauhassa ihan itte penkillä istuen, ja kiikutti nätisti leluja paikasta toiseen kun viimeen kävivät. tältä äitiltä loppuu usko itteen kohta jos ei muutosta ala tapahtua!
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kuulostaa tutulle... se on sitä uhmaikää
Sama meno täällä. Lisäksi vielä puree ja raapii. Olen iltaisin niin loppu kaikesta vääntämisestä ettei tosikaan.
Jos kaikilla olis samanlaista, niin jotenkin jaksais paremmin ajatella, että tää on tätä ikään kuuluvaa, mutta tosiaan, kun niitä toisia hellantelttuja kattelee, niin väkisin tulee mieleen, että miks just tää oma on niin helkkarin vaikee..
Pistää vihaksi tollanen eläinten kiusaaminen. Repäseppä pentua itteään korvasta, niin katotaan, tuntuuko kivalta
Piiskaa vaan. Kyllä hän oppii rahoittumaan....
voivoi.. kaikki konstit kokeiltu. mut eipä se elukkakaan oo mitään oppinu ku menee kiehnaamaan. toinen kissi on tajunnu ettei kannata mennä lähelle. tätä on ollu ny jo puoli vuotta ja herra vasta täyttää kaks kohta. onko se vaan nii hiton kovapää, ettei mikää mee perille..
Teillähän hyväluontoinen kissa on, kun ei räppää kynsillä silmille muksua. Meillä saa vahtia ettei kissa jää lapsen kanssa liian ahtaalle kun kissan kynsien käytöstä ei ole takeita. Helpompaa kun kissa itse menee pois eikä hakeudu lapsen lähelle.... Koiran ja kissan ruokakupit on sijoitettu niin ettei muksu pääse niihin käsiksi.
Ei meilläkään lelut niin kauheasti kiiinnosta, leikeissä on sitten vispilät, kauhat, oikeita työkaluja (ei mitään lapselle vaarallisia kuitenkaan), lankakeriä... Olen todennut että helpommalla pääsee kun antaa lapsen tutustua kodin tavaroihin. Repiminen on välillä in, siihen annan ilmaisjakelulehdet ym. joilla ei ole väliä vaikka repeytyvätkin. Osa esim. keittiön laatikoista on tarkoituksella jätetty sellaiseksi että lapsi saa sieltä purkaa tavarat esiin.
Näin olen päässyt hieman eroon jatkuvasta kieltämisestä ja omasta turhautumisesta. Luulen että tämäkin vaihe menee ohi, kunhan leikkitaidot kehittyy iän myötä...
Kuulustaa niin tutulta! Meidän poika kaksi vuotta, kokeilee kans koko ajan äidin ja isän pinnan pituutta. Jonkin verran syö itse, riitelyn kanssa antaa auttaa. Isosiskoa puree ja kaikkia leluja paiskoo. Pukeminen on haastavaa. Kaupoille lähdön suunnittelukin nostaa hien pintaan..
Kun alkoi 2v kolkutella pojalla ikään niin tuli uhmaikä ihan kuin tyhjästä. Olen kylmästi järjestänyt kotini niin että esillä on ja saatavilla ne mitä saa levitellä ja repiä ja kylmästi pois kaikki mitä ei saa repiä ja levitellä. Lemmikkejä ei ole mutta jos kylässä on elukoita on tiukka kuri että niihin ei kosketa eikä niiden ruokiin.
Uhmaa se vaan on, olen nyt 4kk tätä katsellut (ilman lapsen isän apua), auktoriteetti tuntuu olevan nolla mutta omaa jaksamista auttaa kun eliminoi kaiken mahdollisen mihin ei saa koskea ja antaa lapsen levittää ja paukuttaa kattiloita jos se pitää lapsen pois hillittömästä rankutuksesta ja villiintymisestä.
Olen huomannut että kun ei kokoajan tarvitse kieltosanoin lapselle puhua komentaen on lapsikin rauhallisempi. Ei silti mikään lauhkea lammas, osaahan tuo ottaa kilarit ja heittäytyä ihan tyhjästäkin.. silti kun pitää oman pään viileänä ei se lapsikaan ihan niin hillittömän vaikea ole. Joskus on vaikeaa olla kilahtamatta itsekin parkuun kun sietorajat ylittyy aina vaan uudelleen ja uudelleen mutta yritän saada itselleni aina uskoteltua että äidin kilahtaminen ei auta yhtään ketään millään lailla. Kymmeneen laskeminen vaan ei ihan riitä siinä voi laskea ihan vaikka 10tuhanteen tämä jätkä se nimittäin osaa käydä äipän hermoon.
Ei sillä, kauppareissut ja pukemiset on ihan painajaista, mitään "äkkilähtöjä" ei ole olemassakaan eikä peruskuvioita heitetä päälaelleen vaikka mitä kivaa olisi luvassa.. puolen tunnin heitto ruokailuun tai päiväuniin saa lapsen ihanpois tolaltaan ja kilahduksen tyynnyttelyyn menee helposti tuntikin..
Ikinä en enää lapsen kanssa matkusta junassa 3 tuntia tai bussissa varttituntia. Ulos mennessä varataan aikaa ainakin 2 tuntia, onhan leikkipuistoon vartin kävelymatka ja siinä ehtii kilahdella ja raivota kun ei saa kokeilla kaikkia postilaatikoita ja rattaissa ei istuta.
Ja voi mikä hellantelttu on hoidossa. Päivähoidossa ja mummulassa, oikeen itkettää kun tädit kertoo miten on kiltti ja mallikas lapsi mutta kun äiti tulee paikalle... ohhoh, voitte vaan arvailla mikä show!
Ei sillä, oikeen hyvänä päivänä kilahdetaan ehkä vaan viidesti ja se jo tuntuu normaalielämältä, jotenkin vaan uskottelen itselle että tämä menee ohi. Että ehkä armeijassa se loppuu tuonkin pojan kiukuttelu.
Tyttö on nyt 1v 8kk. Aiemmin kissa sähähti kun tyttö meni lähelle ja raapas käteen jos varoitus ei tehonnut. Nyt homma on kääntynyt niin päin että tyttö juoksee kiljuen kissaa kohti, kissa sähähtää, tyttö ottaa hännästä kiinni ja kissa yrittää karkuun. Lopulta kun laitan kissan turvaan pojan huoneeseen ja oven kiinni alkaa armoton huuto ja oven hakkaaminen ja potkiminen. Kun se ei äitiin tehoa repii mua vaatteista ja heittelee tavaroita.
Huuto ja tavaroiden heittely on nyt tullut mukaan nukkumaanmenoon. Sitä on jatkunut viikon. Mä keräilen hiljakseen tavaroita ja hiljaisella äänellä kerron ettei riehuminen auta vaan nyt on nukkumaanmenoaika. Jatkan sitä niin kauan että tyttö rauhoittuu ja kun olen kysynyt useamman kerran onko rauhoittunut otan syliin, kerron kuinka tyhmää riehuminen on.
Raivarit kestää n. 15-30min ja mitä rauhallisempana pysyn sitä nopeemmin menee ohi. Kyläpaikoissa, kerhossa, puistossa ja kaupoissa tätä ei tapahdu (=ei ole tapahtunut vielä) kun siellä on koko ajan toimintaa.
Suurin ongelma meillä on se ettei isä kestä raivareita vaan ottaa syliin ja sit lähdetään kattelemaan ikkunasta autoja että kiukku unohtuis...
helpottavaa kuulla että muillakin on samaa ongelmaa. tuntuu vaan välillä että itte on jotenki aiheuttanu tuon käytöksen, mutta ei se ihan niin taida olla. turhauttaa niin pirusti. ja oon sen jo oppinu, että jos aamu alkaa kiukuttelulla, ei loppupäiväkää oo sen kummempi. pikkuveljen se sentäs on jättäny rauhaan, onneksi.
Minkas ikainen on pikkuveikka? Tilanne kuulostaa kovin samalta kuin meilla taalla. Poika on tosin hiukan nuorempi, pian 1,5v ja pikkuveli 2kk. Hankalaa alkoi olla jo raskauden loppupuolella, mutta koko homma rajahti kasiin kun vauva tuotiin kotiin. Lyodaan, potkitaan, ei saa pukea, ei sita ei tata, kaikista arsyttavimmaksi nousee jokapaivainen KOKO PAIVAN kestava kiljuminen syytta suotta! sekos vasta hermoille ottaa! Oma tunto valilla kolkuttelee kun mielessani tungen pojalle perunaa kurkun peralle etta kiekuminen hetkeksi hiljenisi. Huomiota haetaan kaikin keinoin, riepu kun ei ole sita tottunut kenenkaan kanssa jakamaan. Ei riita etta yritan taikoa aikaa pelkastaan hanen kanssaan touhuiluun aina kuin mahdollista.. Veljelle on oikein kiltti ja ihana kylla, mutta aiti saa kuulla kunniansa paivasta toiseen. Hermoja kiristellaan ja valilla tahtoo usko loppua (ja paljon muukin) mutta on kai vaan luotettava siihen etta tilanne jossain vaiheessa rauhoittuu. Jaksamisia sinne!
Moi, jos yhtään lohduttaa, kertokaa kaikki kolmella eli pahempaakin voisi olla ;) En paljon muista viimeisestä 10 vuodesta, mutta vuosi vuodelta on kyllä helpottanut.
Nyt 10 v tyttö, 11 v tyttö ja 14 v poika. Nyt on kivaa, voi pelata, jutella, kokkaavat äidin kanssa "mä voisi nyt paistaa lettuja kaikille", onko tää kiva asu, laitetaan yhdessä hiuksia, viitiks kysellä mun ruotsin läksyjä, hali hali. Ja välillä otetaan yhteen, Kaikilla erilaiset temperamentit ja ovat yksilöitä. Kukaan ei kuitenkaan enää ole vaiheessa "kaataa nokkamukiansa ja elukkojen kipot, ei halua osata juoda pillimehua, ei halua opetella syömään itte... jne"
Kolikon vähemmän kivalla puolella, tässä vaiheessa tapellaan sisarusten kanssa, otetaan ja annetaan "turpiin" koulussa (siis meidän tytöt...), "ei varmana ole mun vuoro viedä koiraa ulos, mää haluan yökyläsynttärit eikä varmasti mennä nukkumaan (kiukkua seuraava päivä), miks mää en saa ripsiväriä kun kaveritkin saa, miks en saa mennä kouluun talvella topissa ja shortseissa, toi ei saa tulla mun huoneeseen, mää haluun mää haluun mää haluun.." 14 v poika: ei jaksa, väsyttää, makaan sohvalla, eih ainakaan tänään... "mitä ruokaa seuraavaksi, mitä ruokaa huomenna, illalla viimeinen kysymys mitä ruokaa aamulla..."
Ei aika aikaansa kutankin, jaksamista kaikille ja löytäkää kaiken keskellä ne ilon aiheetkin.
Tyttö 3,5v ja jatkuu edelleen! Alkoi tuonlainen käytös n. 1,5 vuotiaana. Meillä huudetaan jopa keskellä yötä.. Ei mukavaa, ei.. Ja olen vielä yksinhuoltaja, töissäkin pitäisi jaksaa.. Toivotaan, että pian helpottaa.
niin, toi pienempi on 6kk. eli herroilla on 1,5vuotta eroa. nyt on yöt helpottanu. pieni herää kerran yössä ja tuo uhmaiän kynnyksellä oleva jästipää kiekaisee pari kertaa, mutta jatkaa uniansa. toista oli vielä 3 viikkoa sitten, kun tää vanhempi heräili monesti yli 10 kertaa yössä.kiitos ja kunnia joko maidottomalle ruokavaliolle, tai sitten närästyslääkkeelle. pitäis jaksaa kokeilla kumpi on yöt rauhoittanu. äitinki pinna on alkanu venyä vähä pidemmäksi kun on saanu nukkua.
A) Uhmaikä - kestät vaan kuten aikuisen kuuluu.
B) Tunneakku tyhjä - laataa se: pidä sylissä, lue , leiki, anna huomiota.
voiko uhmaikä alkaa 1,5-vuotiaana? pidä sylissä: ei viihdy sylissä. lue: kääntelee sivut loppuun ennen kuin ehtii ekaa lausetta lukea ja alkaa huutaa jos yrittää palata takasi alkuun. luukkukieroista repii luukut ja jos kieltää niin tekee sen takuulla. anna huomiota: joo annan minkä jaksan! leiki: leikin, mutta ei tuo viihdy missään leikissä. jos kasaa junanrataa, palat lentää pois sitä mukaa mitä niitä saa kasaan, jos koittaa saada rakentamaan tornia, niin palikat vain lentää nurkkaan. piirtää jaksaa niin kauan että paperissa on viiva.
poika ei sano vielä sanaakaan ja on todellakin jo yli 2v.
Meillä samanlainen tilanne, välillä tuntuu, että sisällä kuohahtaa! Pakko juosta pihalle hetkeksi.. Isälleen ei kiukutella, sen kanssa on mukavaa leikkiä ja touhuta. Syö itse, leikkii välillä itsekseen jne. Mutta kun äiti tulee töistä kotiin, niin alkaa komenteleminen (isä hoitovapaalla). Roikkuu lahkeessa ja haluaa vain syliin. Toisaalta ymmärrän, että ikävä on ollut ja haleja sekä syliä tarvitsee mahdollisimman paljon ja kaipaan sitä itsekin. Mutta kun tuntikaupalla pitää kantaa ja kantaa, eikä itse kävele metriäkään, ohjailee sylistä minne mennään. Jos yritän laskea lattialle leikkimään yhdessä, raivostuu, puree ja lyö. Äitiä viedään ihan 6-0.
Olen monta kertaa päättänyt, että en enää syötä tai kanna, mutta raivoamisen loputonta kuuntelemista ei jaksa. Teen väärin, kun annan periksi, mutta pitkän työpäivän jälkeen ei pinna ole kauhean pitkä. Teen melkein mitä vaan, että poika rauhoittuu - annan periksi (tahtoo katsoa telkkaria tai annan suklaata..) Poika vaan tahtoo tuonne ja tuonne ja tuonne, äiti antaa, äiti ei istu, äiti ei, ei mennä pihalle, ei vielä sisälle, ei noita hanskoja, ei pestä hampaita, ei vaihdeta vaippaa jne. Komentaminen ja rauhassa puhuminen on kuin seinille puhuisi. Tuntuu iäisyydeltä, vaikka uhmaa on kestänyt vasta pari kuukautta. Ja varmaan jatkuu vielä vähän aikaa.. Mutta on se silti niin ykkönen :)