Pari sanaa päin persettä menneestä nuoruudesta ja siitä kuinka asiat vaikuttavat pitkälle vanhuusikään tai peräti kuolemaan saakka jos olet nuoruudessasi "rötväillyt".
Nyt keskiiän partaalla ulosotosta pois päässeenä ja tavallisessa työssä käyvänä, joskin huonopalkkaisena voi huokaista ja todeta: Kyllä kannatti.
18 vuotiaana, vielä silloin kun markka oli suomen valuutta ja pääsin aikuisikään alkoi suunnaton hinku ottaa velkaa ja saada kaikki ja nopeasti. Tarkoitus tietenkin oli että ostan oman asunnon ja auton jotka sitten joskus olisivat olleet maksetut. Toisin kävi.
Luottokelpoisuuden saatuani alkoi pienet, aluksi 300 markan ja myöhemmin suurempien "vekkulien" ottaminen jotka nykyään tunnetaan "pikavippeinä".
Se kierre ei päättynyt koskaan ja niiden maksaminen alkoi lopulta olla mahdotonta. Ennen lopullista romahtamista, kun vielä oli mahdollisuus, lopetin sen aikaisen työn hanttihommissa ja päätin yrittää jotain omaa. Kokemusta ei ollut oikein mistään eikä tietoa miten veroasioita ynnä muita lainkoukeroita hoidetaan. Kuitenkin, yritin.
Tuloksena oli oma yhtiö jonka sain suurten oppirahojen maksamisen myötä pyörimään muutaman miehen voimin.
Teimme rakennushommia yömyöhään ja ilman vapaita. Joskus teimme työt kahdesti jotta tulos olisi asiakkaalle ihanteellinen.
Rahaa saatiin juuri ja juuri niin että, työpalkat ja pakolliset veroluontoiset maksut saatiin maksettua mutta ylimääräiseen kulutukseen ei edelleenkään ollut laittaa.
Ne tuhannet jotka olivat joitain vuosia aikaisemmin otettu nuoruuden kiihkossa juhlimiseen ja muuhun turhuuksien ostoon laahasivat perässä ja niiden maksu oli edessä. Korko juoksi kuin Ritola mutta rahaa niiden maksamiseen ei tuntunut löytyvän tai sitten ei vain kiinnostanut.
Markka muuttui euroksi ja paperilla eurot markoiksi. Velkojen, tai oikeastaan turhuuksien taakka oli kokoajan perässä ja velkojat muistivat kuukausittain asiakkaansa eivätkä he unohtaneet. Miksipä olisivat?
Muutamia vuosia yritettyäni ja suomea ympäri ajaneena tuotto oli niin huonoa että ei kannatut enää, se oli huono bisnes. En osannut hinnoitella itseäni ja se kostautui. Verottaja kyllä piti huolen omistaan.
Sanoin työporukalle että työmaa saatuamme valmiiksi on tämä leikki loppu, etsikää itsellenne töitä muualta.
Kaikki saivat töitä, minäkin.
Se oli sen aikakauden loppu.
Velat kuitenkin olivat kokoajan.
Se aikakausi ei tuntunut loppuvat millään eikä koskaan.
Siirryin samalle alalle josta oli karttunut jo hieman tietämystä ja pääsin vakituiseen työsuhteeseen tunnetulle julkiselle sektorille.
Hahmotin uskomattoman tilanteeni ja käsitin että velkataakka jota vedin perässäni ei voisi tulla maksetuksi kovin nopeasti ellen saisi jotain apuja joltain instanssilta. Aika riensi ja sain tietää velkajärjestelystä ja takuu-säätiöstä, henkilökohtaisesta konkurssita ja sosiaali-lainasta. Se antoi toivoa että voisin onnistua jos saisin heiltä apua.
Hain järjestelmällisesti joka-ikistä apua jota yhteiskunta tarjosi, kirkon apua myöten. Tuloksena oli joka-ikisestä instanssista vastaus ei. Milloin mihinkin syyhyn vedoten vastaus oli ei. Se musersi mieleni. Ymmärsin että olen harmaa mies ennenkuin olen maksanut yhteiskunnalle velkani.
Tein töitä ja vouti otti omansa jokaisesta palkasta, käteeni jäi noin 800 kuukaudessa jolla maksoin kaikki. 20 vuotta.
Nyt herään aamulla ja ohenevaa päälakea katsoessa, harmaiden hiusten tullessa ohimoilta kohti päälakea tajusin että olen harmaa mies, maksoin kaikki velkani yhteiskunnalle enkä koskaan saanut heiltä mitään.
Nyt keskiiän partaalla ulosotosta pois päässeenä ja tavallisessa työssä käyvänä, joskin huonopalkkaisena voi huokaista ja todeta: Kyllä kannatti.
18 vuotiaana, vielä silloin kun markka oli suomen valuutta ja pääsin aikuisikään alkoi suunnaton hinku ottaa velkaa ja saada kaikki ja nopeasti. Tarkoitus tietenkin oli että ostan oman asunnon ja auton jotka sitten joskus olisivat olleet maksetut. Toisin kävi.
Luottokelpoisuuden saatuani alkoi pienet, aluksi 300 markan ja myöhemmin suurempien "vekkulien" ottaminen jotka nykyään tunnetaan "pikavippeinä".
Se kierre ei päättynyt koskaan ja niiden maksaminen alkoi lopulta olla mahdotonta. Ennen lopullista romahtamista, kun vielä oli mahdollisuus, lopetin sen aikaisen työn hanttihommissa ja päätin yrittää jotain omaa. Kokemusta ei ollut oikein mistään eikä tietoa miten veroasioita ynnä muita lainkoukeroita hoidetaan. Kuitenkin, yritin.
Tuloksena oli oma yhtiö jonka sain suurten oppirahojen maksamisen myötä pyörimään muutaman miehen voimin.
Teimme rakennushommia yömyöhään ja ilman vapaita. Joskus teimme työt kahdesti jotta tulos olisi asiakkaalle ihanteellinen.
Rahaa saatiin juuri ja juuri niin että, työpalkat ja pakolliset veroluontoiset maksut saatiin maksettua mutta ylimääräiseen kulutukseen ei edelleenkään ollut laittaa.
Ne tuhannet jotka olivat joitain vuosia aikaisemmin otettu nuoruuden kiihkossa juhlimiseen ja muuhun turhuuksien ostoon laahasivat perässä ja niiden maksu oli edessä. Korko juoksi kuin Ritola mutta rahaa niiden maksamiseen ei tuntunut löytyvän tai sitten ei vain kiinnostanut.
Markka muuttui euroksi ja paperilla eurot markoiksi. Velkojen, tai oikeastaan turhuuksien taakka oli kokoajan perässä ja velkojat muistivat kuukausittain asiakkaansa eivätkä he unohtaneet. Miksipä olisivat?
Muutamia vuosia yritettyäni ja suomea ympäri ajaneena tuotto oli niin huonoa että ei kannatut enää, se oli huono bisnes. En osannut hinnoitella itseäni ja se kostautui. Verottaja kyllä piti huolen omistaan.
Sanoin työporukalle että työmaa saatuamme valmiiksi on tämä leikki loppu, etsikää itsellenne töitä muualta.
Kaikki saivat töitä, minäkin.
Se oli sen aikakauden loppu.
Velat kuitenkin olivat kokoajan.
Se aikakausi ei tuntunut loppuvat millään eikä koskaan.
Siirryin samalle alalle josta oli karttunut jo hieman tietämystä ja pääsin vakituiseen työsuhteeseen tunnetulle julkiselle sektorille.
Hahmotin uskomattoman tilanteeni ja käsitin että velkataakka jota vedin perässäni ei voisi tulla maksetuksi kovin nopeasti ellen saisi jotain apuja joltain instanssilta. Aika riensi ja sain tietää velkajärjestelystä ja takuu-säätiöstä, henkilökohtaisesta konkurssita ja sosiaali-lainasta. Se antoi toivoa että voisin onnistua jos saisin heiltä apua.
Hain järjestelmällisesti joka-ikistä apua jota yhteiskunta tarjosi, kirkon apua myöten. Tuloksena oli joka-ikisestä instanssista vastaus ei. Milloin mihinkin syyhyn vedoten vastaus oli ei. Se musersi mieleni. Ymmärsin että olen harmaa mies ennenkuin olen maksanut yhteiskunnalle velkani.
Tein töitä ja vouti otti omansa jokaisesta palkasta, käteeni jäi noin 800 kuukaudessa jolla maksoin kaikki. 20 vuotta.
Nyt herään aamulla ja ohenevaa päälakea katsoessa, harmaiden hiusten tullessa ohimoilta kohti päälakea tajusin että olen harmaa mies, maksoin kaikki velkani yhteiskunnalle enkä koskaan saanut heiltä mitään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Nykyään velka vanhenee jo 15 vuodessa, vaikka ei maksa senttiäkään pois (rikosoikeudelliset seuraamukiset 20 vuotta) 18-19 vuotiaana jos teet paljon velkaa, on ne pyyhkiytynyt 35 ikävuoden jälkeen.
Itsellä vielä 10 vuotta velat "voimassa", jotka tein 23-25 vuotiaana, kun meni "lujaa". Palkattomana ja varattomana ei vouti saa penniäkään ulosmitattua. En enää edes mieti koko velka asiaa. Itseasiassa sama onko niitä siellä ulosotossa vai ei, koska olen onnellinen näin nykyiseen elämääni, johon ei kulutushysteriä/rahanpalvonta kuulu.
SAITHAN KAIKEN SEN ,MIHIN NE VELAT TEIT. vai hukkasitko velaksi hankkimasi, tyhmä olit jos niin teit. Velaksi vain sellaista mikä säilyy vielä velan maksun jälkeenkin.