Kuuntelen mielelläni ihmisten tarinoita. Ennen vanhaan naisen tärkein tavoite oli saada aviomies ja naiset ovatkin olleet aktiivisia. Yksi nainen oli luultavasti ollut intiimissä suhteessa miehen kanssa ja tämä mies oli täten tahrannut tytön maineen. Siispä velipojat mukiloimaan mies mustelmille ja näin saivat miehen menemään naimisiin.
Toisessa tapauksessa nainen oli tutustunut mieheen Helsingissä. Ottamatta mieheen yhteyttä hän lähti bussilla (noin 100 km) miehen luo. Tämä asui vanhempiensa kanssa ja bussilta oli yli 10 km kävelymatka. Oli vielä lumipyrykin, mutta yksi miehen naapuri sattui ajamaan kotiin päin ja otti naisen kyytiin. Mies ei ollut kotona, mutta vanhemmat olivat ja nainen asettui taloksi. Avioliittoon tämäkin johti. Kyseiset avioliitot eivät niitä onnellisimpia olleet, mutta siviilisäädyn vaihdos onnistui.
Toisessa tapauksessa nainen oli tutustunut mieheen Helsingissä. Ottamatta mieheen yhteyttä hän lähti bussilla (noin 100 km) miehen luo. Tämä asui vanhempiensa kanssa ja bussilta oli yli 10 km kävelymatka. Oli vielä lumipyrykin, mutta yksi miehen naapuri sattui ajamaan kotiin päin ja otti naisen kyytiin. Mies ei ollut kotona, mutta vanhemmat olivat ja nainen asettui taloksi. Avioliittoon tämäkin johti. Kyseiset avioliitot eivät niitä onnellisimpia olleet, mutta siviilisäädyn vaihdos onnistui.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Ei pitäisi mennä naimisiin ollenkaa, se on mielipiteeni.
!6-vuotiaana urkin luvalla solmittu avioliitto on ollut helvetillinen.
Miestä voin pitää, kunhan sillä on oma asunto ja oma elämä, saman katon alle asumaan en ikinä huolisi.
Tuohon käsitykseen äitini minut kasvatti. Hyväksyi esim. aviottoman lapseni, vaikka oli harras uskovainen. Hänen käsiyksensä avioliitosta muuttui, kun joutui pitkään olemaan isäni omaishoitaja, uupui itse 14 vuotta ennen isääni.
Eräs vanha sukulaismieheni sanoi aviottoman lapsen syntymästä mielestäni laittamattomasti: "Kyllä minä sen ymmärrän, että mahdotonta se on naisen yksin taistella kahden ihmisen himoja vastaan." Siihen aikaan au-lapsen syntymä oli vahinko ja muka suuri häpeä. Nykyään se on monen naisen oma valinta.
Kyllä asia oli häpeä vielä esikoiseni syntyessä monessa paikassa. Jos olisin ollut vastavassa työssä suomenkielisessä paikassa, minut olisi erotettu. Mutta suomenruotsalaiset ovat suvaitsevaisempia. Ei ollut mitään vaikutusta työuraani. Ja mieheni olisi huolehtinut lapsestaan ilman avioliittoakin.
Ei pitäisi , ei. Jää myös liian nuorena yh, leskeksi. Sekin on kovakokemus.
Ei tullut mieleenikään avioitumiset, opiskelut ja muksun ´samaa kuin muillakin´ elatus oli rankkaa , liekö hieman näyttämistäkin selviytymisestäni?
Avoin avoliitto on sopinut meille, eikä kaksi asuntoa ole koskaan ollut haitaksi.
Työt määrittelevät viikolla yhteistä aikaa, ei ole järkeä kömytä muutamaksi tunniksi toisen luo jos on hetki aikaa nukkua ja oma koti on lähimpänä.
Luottamuspulaa en ole saanut enkä tuntenut.
Oli ne aktiivisia nytkin ja meidänkin aikaan. Minäkin kysyin että mennäänkö ostamaan kihlat. Avioliittoon johti. Ei ollut kaksista. Sanoin sitten että minä lähden pelistä pois.
Tässä tarina, tuli varmaan selväksi, lyhyenä versionakin.
Minä oottelin aktiivisuutta miehen taholta 11 vuotta. Melko iäkkäitä oltiin eli 36 ja 44 vuotta, mutta liitto oli onnellinen.
Kohta taitaa tulla rouvalle kuittia "palstametsästyksestä" kunhan nuorisomme alkavat heräillä.
Muuten en tähän metsästysaiheeseen puutu, meillä miehillä kun se tais olla tykkänään erilaista.:)
H.
Ole kiltti ja selitä. Mitä se palstametsästys on?
Olen saanut sen kuvan että joillekin on punainen vaate jos joku kirjoittaa jollekin niinku "henkilökohtaisemmin" ja sit alkaa herja lentämään kaikenlaisesta kaveruudesta ja mistä lie ystävyyksistä.
Varsinkin jos erehtyy kirjoittamaan jollekin sinutellen, niin heti huudetaan naistenmieheksi ja vonkariksi.
Voin toki olla väärässäkin...:)
Ja mikä pahinta, olen ollut huomaavinani että tällainenkin viaton aloitus on johtanut moiseen kommentointiin.
H.
Kai vain Hunkszin aloituksia voisi olla palstalla, muut ovat palstanmetsästystä.
Hän syyllistyy itse siihen, joten kuvittelee että kaikille muillekin palsta on elintärkeää.
Lyttää muiden aloitukset järjestään, vartioi palstaa mustasukkaisesti, varsin kuinka paljon tulee vastauksia.
Sori nyt vaan, mutta ei vieläkään mennyt kovaan, vanhahkoon kallooni. Itse en välitä noista henkilökohtaisuuksista, mutta en ole puuttunut muiden tekemisiin.täällä minulla ei ole tuttuja, en esim. nimimerkin perusteella muista, mihin tyyliin joku kirjoittelee, en myöskään muista mitä on ennen kirjoittanut jostakin asiasta. Tämä palsta on minulle jonkinlainen välipala. Nytkin olen kirjoitellut muita juttuja ja välillä hypähdän tänne.
En kirjoittanutkaan sinusta, vaan yritin kuvailla kuinka helposti miehen ja naisen välisistä asioista tehdyistä aloituksista lipsutaan sivulauseisiin.
Tuossa alempana on yksi läheltä liippaava kommenti, nimimerkiltä: Kirjoitellanko???
H.
"Kohta taitaa tulla rouvalle kuittia "palstametsästyksestä" kunhan nuorisomme alkavat heräillä"
Eikö tuo ole lipsumista, miksi et voi kirjoittaa niin että muutkin sen ymmärtävät?
Jälkeenpäin aina joudut selittämään mitä tarkoitit.
Niinpä kait pitäisi, kun vaan osaisi.
Tai osaisinhan minä, ja tuhat kertaa olen niin aloittanutkin mutta aina on pakko muuttaa selkokieli minuksi.
Minä en pysty alentumaan tavikseksi, se on täysin vastoin luontoani, ja siinä ei auta sairaanhoitajien yksityishoidotkaan.
Olen useasti testannutkin.:)
Nytkin kirjoitan ihan totisella naamalla.
H.
Mulla oli elämäni vauhdikkain kesä vuonna 2009, kun yritin särkynyttä sydäntä pakoilla. Rohkein temppu (ja tyhmin) oli mennä omppu-hotelliin ventovieraan miehen kanssa, laukussa vaahtokermaa ja huivi ;)))
Ei johtanut avioliittoon, onneksi. Eikä muuten terveyskeskukseenkaan.
Ennen vanhaan kouluttamattomia naisia oli paljon ja tulot heillä olemattomat, siksi mies oli ns. metsästyksen kohteena. Naiset hakivat miehestä taloudellista turvaa, koska sellaiseen itsenäiseen elämiseen ei ollut mahdollisuuksia kuin tänään. Eikä yhteiskunnan tukiakaan yksinäiselle liiemmin ollut, ei ainakaan siinä määrin kuin nyt. Naimattoman naisen status oli myös matala, kuten eronneenkin ja se näkyi kaikessa. Ei tästä "ennenvanhaan" ajasta niin kovin pitkä aika ole, kyllä tätä käsitystä oli vielä meidän nuoruudessamme eli 60- ja vielä 70-luvuillakin ja itse asiassa on edelleen ikärasismin muodossa sekä palkkauksessa.
Ehkä kotikasvatuksesta johtuen, monille naisille ( ja miehille) näyttää avioliitto olevan edelleen jonkinlainen statussymboli sinänsä, siitä kertovat myös kasvaneet avioliittoluvut. Eikä tätä tarvitse pitkään hakea näistä palstavastauksistakaan, joista "minun mieheni"-tyyppistä hokemaa toistetaan arvolatauksen kera. Jokunen rouva osaa aina kertoa myös miehensä ajatukset eli hän ajattelee miehensä puolesta ja on siis tavallaan kuohinut miehensä.
On jokaisena aikakautena varmasti ollut ja on naisia, jotka ovat päättäneet avioitua hinnalla millä hyvänsä.Ei siinä miehellä silloin ole muuta sanomista kuin tahdon. Kuinka onnellisia avioliitot ovat ja mitä tarkoittaa "onnellisesti" on niin laaja kysymys,että sitä tuskin voi mitata yksinomaan tavalla, jolla avioon on joskus päädytty.
Tarinat ovat hauskoja. Paljon on kertomuksia myös siitä, miten paljon mies juoksee ja temppuilee saadakseen haluamansa naisen - eikä saa häntä sittenkään, mutta enpäs kerro...
Äitini oli jonkinlainen pioneeri. hän oli kihloissa, mutta päätti kouluttautua ammattiin. Häntä oli kohdeltu epäoikeudenmukaisesti kotona. Isä oli luvannut polkupyörät lapsille, kun auttoivat kalastamisessa. Pojat saivat, äiti ei. Äiti matkusti Savosta Turun saaristoon varakkaan setänsä luo ja pyysi häneltä rahaa lainaksi. Kihlaus purkautui, äitini löysi isän ammatissa toimiessaan. Minut on kasvatettu itsenäiseksi, siksi kai miehet eivät ole olleet niin tärkeitä elämässäni kuin monelle muulle. Mutta kyllä ihania miehiä on.
"Minut on kasvatettu itsenäiseksi, siksi kai miehet eivät ole olleet niin tärkeitä elämässäni"
Yritän pysyä tästä aloituksesta sivussa, mutta olisi mukava lukea teidän naisten lähempää analyysiä tuosta virkkeestä.
Miehelle tuo ei oikein aukea, mitä se tarkoittaa?
Vakavasti, kiitos.
H.
Omalla kohdallani se on merkinnyt, että nuorena minulle tärkeintä oli opiskelu ja työpaikan saanti. En ehtinyt käymään tansseissa, ei ollut varaakaan eikä kotona hyväksytty. Kyllä pojat ja miehet kiinnostivat, mutta aloitteen piti tulla heiltä.Olenpa silti ehtinyt, myös eläkkeellä ollessa.
Kiitos, tuo selittää joitain muinaisen nuorukaisen ihmettelyjä.
Mutta Hih! pakko on kysyä:
Oletko silti ehtinyt, keskimääräistä enemmän? :)
Huumorilla
H.
Missä suhteessa keskimääräistä enemmän? En ainakaan miessuhteiden määrässä. Ehkä laadussa ja eksoottisuudessa.
Ajopuuna.
60-luvun jälkipuoliskolla, oikoessamme eräänä aamuna opiskelukämpässäni raajojamme, loihe nykyinen vaimoni lausumaan:
Miun mielest mei pitäs mennä kihloihi!
Minä: Juu, juu.
Näin karusti alkoi suhteemme virallistaminen.
Romantiikkaa on tuntunut riittävän. Noina aikoina tapasin tulevan mieheni. Hän oli aluksi hanakkaampi vakiintumaan, en edes muista, miksi tämä virallinen puoli venyi kohdallamme.
60- ja 70-luvulla elettiin vähän erilailla kuin vanhoissa suomalaisissa filmeissä, joissa köyhä daami kiukuttelee ja rikas poika vokottelee ja vokottelee.
Tunteet ja hormonitoiminta oli ainakin minun nuoruudessa se kaiken yllä jylläävä voima.
Lapset, avioliitto, oma arava ja työn ohessa opiskelu meni siinä rakkauden ohessa ihan omalla painollaan.
Aikansa kutakin - se oli elämää, ihanaa ja rankkaa - onnen pisaroitakin!
sanoo nyt
eronnut vanha nainen hunningolla
Mulla ei nuo hormonit hyrränneet niin valtavasti. Ehkä vaikeasti kehitysvammainen sisareni sai minut olemaan vähän ajattelevampi näissä asioissa. Ymmärsin, että lapsi voi olla sairas. Se olisi merkinnyt nuorena melkoista elämänmuutosta.
Nuoruudessa pitkin Jyväskylän katuja käsi kädessä käveltiin ja tehtiin näyteikkunaostoksia. Muuhun ei ollut varaa.
Kultasepänliikkeen ikkunoita katsellessa sanoin, että sitten kun minua kosit niin tuommoisen sormuksen ja tuommoisen kihlakellon haluan.
Ei mennyt kauaa kun kaikki kolme sain, ymmärsi heti sen "yskän".
Onni oli matkassa silloin ja koko yhteisen elämän ajan.
Oliko tuo metsästystä vai mitä lie silloin.
Me kävelimme aivan seurustelumme alussa Iso Roballa Hesassa. Pysähdyimme kultasepäliikkeen ikkunan eteen ja siellä oli iso kultainen rintaneula, jossa oli iso kivi keskellä. sanoin haluavani sellaisen leikilläni. Joululahjaksi sain hopeakorun, jossa oli tiikerisilmä. "Siinä piti olla jotain keltaista". Arvostin miehessäni sitä piirrettä, ettei hän halunnut pröystäillä. Noin 11 vuoden päästä mentiin kihloihin.