On ihmisiä, paljon ihmisiä, nuoria, vanhempia, vanhoja jotka potevat yksinäisyyttä, kaipaavat menetettyjä ystäviään, haluaisivat lyötää sellaisia, haluaisivat jonkun jota rakastaa, jonkun jonka päästää lähelle jonka kanssa jakaa elämänsä. Minä olen yksin, mutta en ole yksinäinen, en tunne yksinäisyyttä.
En ole ujo, ehkä hiukan, hyvin vähän. En jännitä uusien ihmisten kohtaamista, en yhtään, pystyn puhumaan kenelle tahansa. Mutta olen täysin kykenemätön tekemään aloitetta, en osaa olla se osapuoli joka menee juttelemaan.
Kaipaan menetettyjä ystäviäni. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, miltei kenen tahansa. Mutta en saa aikaan mitään pysyvää. Kaikki johon tutustun jäävät menneisyyteen. En pidä yhteyttä vaikka haluaisin. Kaupungilla harvoin törmätessä tervehdimme, vaihdamme ehkä pari sanaa tuttuina, mutta toisaalta toisilleen täysin tuntemattomina.
Haluaisin lyötää jonkun jonka voisin päästää lähelleni, joka haluaisi tutustua minuun. Jonkun joka haluaisi keskustella, puhua, viettää aikaa, olla läsnä, yhdessä.
Minussa on vikoja, enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ne eivät ole huonojen ominaisuksien aiheuttamia. Olen epäitsekäs, maailman katsomukseni on laaja ja suvaitseva. Mietin paljon, aivan liikaa. Olen hiljainen mutta haluan puhua. En juo, en polta.
Haluaisin tietää miten minusta on tullut minä? Haluaisin paikantaa sen pisteen elämässäni joka on aloittanut tämän muutoksen joka on muovannut minusta niin järjettömän ristiriitaisen epäsosiaalisen ja sosiaalisen ihmisraunion joka on tyytyväinen itseensä mutta samalla ansassa itsensä kanssa.
Epäilen että viisivuotta sitten sattuneella kolarilla oli suuri vaikutus minuun. Pääsin melkein hengestäni sinä päivänä vaikka selvisin täysin naarmuitta. Mitä nyt maailman katsomus ja persoona ottivat aika rajusti osumaa.
Vuoden 2006 minä oli naivi, seuraan hakeutuva joka halusi saada, ja sai, sen oman kaveri piirin jonka kanssa hengailla. Joka jännitti uusia tilanteita, ihmisiä ja joka halusi huomiota. Sitten jouduin onnettomuuteen ja kaikki muuttui monimutkaisemmaksi. Aloin katselemaan maailmaa aivan eritavalla, naivi ja iloinen minä kuoli sinä päivänä. Minusta tuli harmaa, aloin miettimään asioita, näkemään maailman aivan uudella tavalla. Amistossa sitä aikaa miettimiseen sitten vasta olikin, ja vielä pari vuotta sen jälkeen. Eivätkä ajatukseni ole niiltä ajoilta muuttuneet, ainoastaan syväntyneet ja monimutkaistuneet.
Nyt vuonna 2011, ikää vasta 21, se mikä minä joskus olin on lopullisesti poissa. Yritän olla, ja olen, hyvä ja ystävällinen, otan muut huomioon, olen täysin epäitsekäs, olen suvaitseva. En jännitä enää juuri mitään, mikään ei ole uutta ja ihmeellistä. En ole masentunut vaikka maailman katsomukseni on harmaa, hyvä ja oikeuden mukainen. En hymyile, vaikka pidän komiikasta, asioista jotka saavat ihmiset nauramaan. En erotu joukosta vaan sulaudun ihmismassaa ilman että minuun kiinnitetään sen enempää huomiota. Tulen toimeen kaikkien kanssa mutten kykene saamaan aikaan mitään pysyvää..... tätä onkin hiukan vaikea selittää...... Minä en osaa olla se joka tekee aloitteen jonkun täytyy lähestyä minua... jotain.
Kuten vähän aikaa sitten sain ajatuksen tehdä ilmoituksen, tänne suomi24 treffit palstalle, josta saa melko hyvän kuvan minusta. Mutta eihän siitä mitää tule, kun en pysty ottamaan kehenkään yhteyttä, odatan vain että joka ottaisi minuun. Jotenkin ajattelen ettei ketään oikeasti kiinnosta tutustua minuun, että olen tylsä laajoine maailman katsomuksineni.
Ja jos joku on tänne asti jaksanut lukea, niin olet luultavasti huomannut, että en ole mikään parin lauseen mies vaan yritän selittää asiat mahdollisimman tarkasti ja laajasti sen uhalla että ne menevät entistäkin sekavimmiksi.
Sanottavaa olisi paljon, paljon enemmän kuin vaivaiset 5000 merkkiä.
Kiitos jos jaksoit lukea tekstini, toivon että sillä olisi myös jotain annettavaa.
En ole ujo, ehkä hiukan, hyvin vähän. En jännitä uusien ihmisten kohtaamista, en yhtään, pystyn puhumaan kenelle tahansa. Mutta olen täysin kykenemätön tekemään aloitetta, en osaa olla se osapuoli joka menee juttelemaan.
Kaipaan menetettyjä ystäviäni. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, miltei kenen tahansa. Mutta en saa aikaan mitään pysyvää. Kaikki johon tutustun jäävät menneisyyteen. En pidä yhteyttä vaikka haluaisin. Kaupungilla harvoin törmätessä tervehdimme, vaihdamme ehkä pari sanaa tuttuina, mutta toisaalta toisilleen täysin tuntemattomina.
Haluaisin lyötää jonkun jonka voisin päästää lähelleni, joka haluaisi tutustua minuun. Jonkun joka haluaisi keskustella, puhua, viettää aikaa, olla läsnä, yhdessä.
Minussa on vikoja, enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ne eivät ole huonojen ominaisuksien aiheuttamia. Olen epäitsekäs, maailman katsomukseni on laaja ja suvaitseva. Mietin paljon, aivan liikaa. Olen hiljainen mutta haluan puhua. En juo, en polta.
Haluaisin tietää miten minusta on tullut minä? Haluaisin paikantaa sen pisteen elämässäni joka on aloittanut tämän muutoksen joka on muovannut minusta niin järjettömän ristiriitaisen epäsosiaalisen ja sosiaalisen ihmisraunion joka on tyytyväinen itseensä mutta samalla ansassa itsensä kanssa.
Epäilen että viisivuotta sitten sattuneella kolarilla oli suuri vaikutus minuun. Pääsin melkein hengestäni sinä päivänä vaikka selvisin täysin naarmuitta. Mitä nyt maailman katsomus ja persoona ottivat aika rajusti osumaa.
Vuoden 2006 minä oli naivi, seuraan hakeutuva joka halusi saada, ja sai, sen oman kaveri piirin jonka kanssa hengailla. Joka jännitti uusia tilanteita, ihmisiä ja joka halusi huomiota. Sitten jouduin onnettomuuteen ja kaikki muuttui monimutkaisemmaksi. Aloin katselemaan maailmaa aivan eritavalla, naivi ja iloinen minä kuoli sinä päivänä. Minusta tuli harmaa, aloin miettimään asioita, näkemään maailman aivan uudella tavalla. Amistossa sitä aikaa miettimiseen sitten vasta olikin, ja vielä pari vuotta sen jälkeen. Eivätkä ajatukseni ole niiltä ajoilta muuttuneet, ainoastaan syväntyneet ja monimutkaistuneet.
Nyt vuonna 2011, ikää vasta 21, se mikä minä joskus olin on lopullisesti poissa. Yritän olla, ja olen, hyvä ja ystävällinen, otan muut huomioon, olen täysin epäitsekäs, olen suvaitseva. En jännitä enää juuri mitään, mikään ei ole uutta ja ihmeellistä. En ole masentunut vaikka maailman katsomukseni on harmaa, hyvä ja oikeuden mukainen. En hymyile, vaikka pidän komiikasta, asioista jotka saavat ihmiset nauramaan. En erotu joukosta vaan sulaudun ihmismassaa ilman että minuun kiinnitetään sen enempää huomiota. Tulen toimeen kaikkien kanssa mutten kykene saamaan aikaan mitään pysyvää..... tätä onkin hiukan vaikea selittää...... Minä en osaa olla se joka tekee aloitteen jonkun täytyy lähestyä minua... jotain.
Kuten vähän aikaa sitten sain ajatuksen tehdä ilmoituksen, tänne suomi24 treffit palstalle, josta saa melko hyvän kuvan minusta. Mutta eihän siitä mitää tule, kun en pysty ottamaan kehenkään yhteyttä, odatan vain että joka ottaisi minuun. Jotenkin ajattelen ettei ketään oikeasti kiinnosta tutustua minuun, että olen tylsä laajoine maailman katsomuksineni.
Ja jos joku on tänne asti jaksanut lukea, niin olet luultavasti huomannut, että en ole mikään parin lauseen mies vaan yritän selittää asiat mahdollisimman tarkasti ja laajasti sen uhalla että ne menevät entistäkin sekavimmiksi.
Sanottavaa olisi paljon, paljon enemmän kuin vaivaiset 5000 merkkiä.
Kiitos jos jaksoit lukea tekstini, toivon että sillä olisi myös jotain annettavaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.