galluppia

Olen 28 vuotias nainen ja asun mieheni ja yhteisen poikamme (10 kk) kanssa. Lisäksi meillä asuvat vuoroviikoin miehen 2 lasta (7v ja 10v) edellisestä liitosta.

Aloimme seurustella mieheni kanssa kun hänen ja entisensä erosta oli kulunut noin vuosi. Tapasin mieheni lapset vuoden seurustelun jälkeen, tutustuimme pikkuhiljaa ja muutimme yhteen kolmen vuoden seurustelun jälkeen. Mieheni ja minun yhteinen lapsi syntyi sitten 10 kk sitten.

Mieheni lasten äidin kanssa olen seisonut kasvotusten, kätellyt ja esitellyt itseni. Lisäksi nähnyt ohimennen kaupungilla, nostanut kättäkin jos autolla ajanut vastaan. Välimme ovat asialliset, jos meillä nyt varsinaisesti mitään välejä on.

Suhteemme alussa mieheni oli selvästi entisen "vallan alla". Entinen oli uhkaillut ettei mieheni saisi tavata enää lapsiaan ellei toimisi hänen mielensä mukaan. Tästä johtuen mieheni oli suoraan sanottuna entisen tossun alla. Minua asia hirvitti, ja hienovaraisesti miehelleni puhuin asiasta. Noin vuosi sitten mies laittoi käytökselle stopin, ja on nykyään paljon itsevarmempi, kun entinen ei enää kuvittele miehen olevan hänen talutushihnassaan.

Tällä en halua haukkua entisiä vaimoja, en missään tapauksessa. Kerron vain miten meillä meni. Kunnioitan mieheni entistä lasten äitinä, ja varsinkin nyt kunnioitan entistäkin enemmän, kun asiat rullaavat hienosti. Entinen tiedosti oman käytöksensä, ja on nykyään asiallinen ja käyttäytyy fiksusti. Mieheni kanssa hoitavat pakolliset lapsiin liittyvät asiat yhteishengessä, kuten kuuluukin.

En rakasta mieheni lapsia (eikä rakkautta mielestäni pidäkään vaatia, se tulee jos on tullakseen), välillä en voi sietää heitä, mutta enimmäkseen pidän heistä. Käytös on välillä mitä on, mutta sellaisia lapset ovat. Vuosien saatossa asiat ovat onneksi alkaneet sutjaantua ja olemme yhtenäinen perhe. Miehen lapset kutsuvat minua omalla nimelläni.

Olen keski-ikäinen (50v) nainen ja asun kolmen lapseni (15,12 ja 9) kanssa. Lisäksi tiiviisti perheeseemme kuuluu uusi ihmiseni mutta toistaiseksi emme ole ihan kokonaan yhteen muuttaneet. Uudella ihmiselläni ei ole lapsia entisista suhteistaan.

Ex-mieheni muutti asumaan elämänsä rakkauden luokse syksyllä -06. Pitkään elin yksin lasten kanssa ja tein surutyötä. Keväällä -09 näin perheystävämme aivan uusin silmin ja rakkaus kypsyi pikkuhiljaa.

Ex:n uutta puolisoa en ole koskaan tavannut enkä ole koskaan häntä tavannut. Lasten facebook sivulta olen kuvan nähnyt mutta en tuntisi jos vastaan kävelisi. Lapset ovat hänestä jotain kertoneet, siinä kaikki. Ensimmäinen kohtaaminen tulee luultavasti esikoisen rippijuhlissa jos esikoinen yleensä rippikouluun menee. Olen antanut ex:n elää rauhassa omaa elämäänsä kuten hän on antanut minunkin elää. Lapset tapaa isäänsä silloin kun isä haluaa. Eli tapaamisia ei ole mitenkään säännöllisesti. Tähän olemme vuosien myötä tottuneet ja se sopii meille.

Olen 45- vuotias nainen, tapasin nykyisen mieheni hiukan eroni jälkeen. Mieheni ei ollut naimisissa lapsensa äidin kanssa.
Itselläni kaksi jo kohta aikuista lasta, mieheni lapsi asuu vakinaisesti äidillään, mutta viettää viikonloppuja ja lomia täällä säännöllisesti.
Oman exäni kanssa kaikki on mennyt alusta saakka hienosti. Mieheni lapsen äidin kanssa oli jos jonkinlaista kahnausta alkuvuodet, nyt vanhat asiat on sovittu ja kaikki rullaa kuin tanssi! =oD
Omien lasteni rippijuhlissa on olleet kaikki läheiset; oma sukuni, exän suku sekä nykyisen mieheni suku ja olen todella ylpeä siitä että kaikki ovat sulassa sovussa keskenään!
Mieheni lapsi kutsuu minua etunimelläni, en ole ikinä halunnut itseäni äitipuoleksi- saatikka äidiksi.
Lapseni kutsuvat myös exäni avopuolisoa etunimellä.

Olen juuri 30 vuotta täyttänyt nainen ja mieheni on 38-vuotias. Asumme yhdessä viime vuonna valmistuneessa omakotitalossa ja ja meidän 3-vuotiaan tyttömme ja yhdeksän kuukautta vanhojen kaksospoikiemme lisäksi luonamme asuu miehen 13-vuotias poika. Lisäksi miehen 6-vuotias tytär viettää meillä vaihtelevasti 1-3 viikonloppua kuussa.

Tapasin mieheni ensimmäisen kerran joulukuussa 2004, sillä sattumalta minun silloinen avopuolisokihlattuni ja nykyisen mieheni silloinen avopuoliso olivat samassa paikassa töissä ja tapasimme pikaisesti pikkujouluissa. Seuraavan kerran tapasimme vasta helmikuussa 2006 ja kävimme muutamia kertoja ulkona. Minä olin ollut silloin varmaan 9-10 kuukautta sinkkuna ja mieheni kuukauden tai kaksi vähemmän.

Me etenimme aika nopeasti. Muutaman tapaamiskerran jälkeen päätimme seurustelevamme. Kahden kuukauden kuluttua tapasin miehen lapset ja vietimme oikein mukavan viikonlopun yhdessä. Oltuamme puoli vuotta yhdessä muutimme yhteen. Kihloihin menimme jouluna 2006 ja naimisiin kesällä 2007 ja tammikuussa 2008 syntyikin ensimmäinen yhteinen lapsemme. Pian lapsemme syntymän jälkeen miehen vanhin lapsi muutti meille, koska omien snaojensa mukaan äiti ei pärjännyt tämän kanssa. Tätä ennen hän ei ollut kuitenkaan valittanut mitään miehelleni pojan käytöksestä. Poika oli asunut meillä muutaman viikon, kun tämän äiti ilmoitti muuttavansa 500km päähän jonkun miehen luokse. Tästä on nyt kolme vuotta ja poika on tavannut äitiään kolmisen kertaa.
Miehen nuoremman lapsen äidin kanssa mies tulee paremmin toimeen ja olemmekin käyneet yhdessä syömässä, minä ja mieheni sekä miehen exä ja tämän uusi mies :)

Olen rouva 42, mieheni 45. Mies oli eronnut yli kolme vuotta ennen tapaamistamme ja minun erostani oli vuosi.
Luonamme asuu oma teinini, miehen kaksi teiniä asuu äitinsä luona mutta ovat meidän kanssa aina kun mahdollista.
En edes viitsi kertoa väleistämme exiin, pyrimme elämään ilman minkään valtakunnan kontaktia entisiin. Lapset ovat onneksi niin isoja että voimme sopia tulemiset ja menemiset suoraan heidän kanssaan.
Oman lapseni välit mieheeni ovat lämpimät, lapseni kunnioittaa miestäni suuresti, tilanteesta kertonee paljon se että lapseni haluaisi ottaa mieheni sukunimen.
Mieheni lapset ovat minulle rakkaita, oikeasti. Ikävöin heitä kun he eivät ole täällä, ja puhumme ihan kaikesta yhdessä.
Suhde mieheeni taas on parasta mitä minulla on koskaan ollut. Mies sanoo samaa, meidän on vaan hyvä olla yhdessä.

Nainen Nosferatu76:sen ja nosf.ei kirj.-nimimerkin takana on 34-vuotias yksinhuoltaja. Tapasin mieheni aikoinaan kun hänen entisen liiton lapsi oli kolme. Ensimmäinen yhteinen lapsemme syntyi kun miehen esikoinen oli 5, ja nuorin lapsemme oli alle vuoden kun erosimme. Erosta nyt pari vuotta, ja mies perusti uusperheensä 3kuukautta eromme jälkeen naisen kanssa jolla kaksi lasta. Emme ole missään väleissä vaikka tapaamiset pyörivät ja kuukausi sitten jätin tapaamissopimuksen vahvistamatta joten matka jatkuu perheasiainsovitteluun. Välejä hiertää mm. se, ettei mies maksa elatusta yhdestäkään lapsesta, vaikka on yrittäjä. Vahva aavistus siitä, että käräjille mennään kolmen lapsen nostaessa elatusapukanteen omaa isäänsä vastaan. Lisäksi miehen esikoisen äiti haluaisi yhteishuollon purkua, sillä yhteydenpito ja yhteishuolto ei ole toiminut koskaan, ei minun aikanani, eikä senkään vertaa näiden kuluneen kahden vuoden aikana.

Sanomattakin selvää että minut on leimattu hankalaksi vieroittajalähiksi joka torpedoi uusperheen onnea. Asiaa toki monimutkaistaa se, ettei kovinkaan moni perheen ulkopuolinen tiedä miehen rattijuopumustuomioista tai väkivaltataustasta. Mies on siis väkivaltaongelmainen tuurijuoppo. Nämä ongelmat mies toki vei mukanaan seuraavaan uusperheeseensä. Suhtaudun sangen ristiriitaisesti lasteni tapaamisoikeuteen tällä hetkellä, sillä pelkään miten heidän käy, jos se korkki aukeaa sellaisena viikonloppuna kun lapset ovat siellä. Olisi pitänyt jo eron aikoihin olla yhteydessä lastensuojeluun, mutta vain väkivaltaa kokenut, alistettu lattiarätti tietää, mikä se henkinen tila on siinä vaiheessa kuin sairaasta parisuhteesta sitten vihdoin ja viimein tajuaa lähteä. Voimat on nollassa, ja tolpilleen pääseminen on pitkä prosessi.

Mielenkiintoni palstaa kohtaan juurtaa juurensa omista kokemuksistani ja siitä, että olen mitä karmaisevimmalla tavalla nähnyt sen, ettei se aikuisten onni mitenkään välttämättä takaa sitä, että lapsetkin olisivat onnellisia. Lapset kokevat asiat kovinkin eri tavalla ja omani haluaisivat edelleen että isä tulisi takaisin kotiin. Eli minun onneni ei tuonut lapsille onnea, yhtä vähän kuin miehen uusi vaimo olisi poistanut alkuperäistä ongelmaa tai ollut se onnen avain lapsilleni. Tällä palstalla ei toki kovin usein puhuta näin laajoista ongelmista jotka hiertää exän ja uusperheen välejä, mutta muistutus lienee kuitenkin paikoillaan kaikille uusperhettä harkitseville, että tarinoilla on aina kaksi puolta, ja sitten on vielä se lasten näkökulma. Lisäksi pidän kovinkin tärkeänä täälläkin puhua siitä, että naisen asema ei ole siellä kodinkoneitten jatkeena, ei uusperheessä eikä ydinperheessäkään.

Kirjoitan joskus kärkkäästi, ja tiedän monen ärsyyntyvän siitä, että exänä tänne kirjoitan ja moni haluaa minut leimata uusperhevastaiseksi yksilöksi. Eihän se niinkään mene. Vastustan toki sellaista menoa, jossa etälapset menettävät isänsä uusperheelle, jossa elatus jää lähivanhemman harteille, ja kuvioita, jossa äiti-ja isäpuolet vaihtuvat lukuisia kertoja lasten ollessa pieniä. Eli minua kiinnostaa loppupeissä vain ja ainoastaan lapset ja se, että heillä olisi hyvät olot erosta huolimatta. Aikuisten henk.koht.onni on toisarvoista mikäli se missään muodossa tarkoittaa sitä, että lasten olot heikentyvät tai huonontuvat.

Olen monessa tapauksessa samaa mieltä kanssasi. Lisäksi olen tässä vuosien kokemuksella huomannut, että on huono asia että vanhemmat eivät ole tekemisissä keskenään tai edes puheväleissä. Mitä vanhemmaksi lapset tulee niin sitä enemmän he osaavat käyttää vanhempiensa huonoja välejä hyväkseen. Toiselle selitetään sitä ja tätä ja toiselle päinvastoin. Eli miten on itselle edullisinta. Kun vanhemmat eivät pysty keskustelemaan keskenään niin syntyy entistä enemmän kitkaa lasten puheiden perusteella.

Tämä mieheni 14-vuotias selitti meille kun halusi muuttaa äitiltään pois, kuinka huonot olot siellä on ja äiti ja isäpuoli on täysiä natseja suurinpiirtein, häntä tönitään ja huudetaan joka päivä. Lisäksi hän halusi harrastaa isän kanssa ja äidin luona nämä harrastemahdollisuudet olivat huonot. Mehän uskottiin ehdoitta kaikki. Nyt vuoden jälkeen olemme lasten puheiden perusteella ihan samanlaisia natseja. Eli käskemme pitää huoneen siistinä, kotiintuloajoista pitää pitää kiinni ja kokeisiin pitää lukea. Nämä on niitä syitä miksi hän nyt kokee että mikään ei ole muuttunut vaikka muutti tänne. Eli opimme sen että lasta pitää uskoa tottakai jos hän avautuu mutta pitää pitää takaraivossa ajatus siitä että ei kaikki välttämättä pidä paikkaansa.

No nyt hän "joutuu" tyytymään meihin :) Minua kyllä henkilökohtaisesti harmittaa se että pojan äiti katkaisi välinsä poikaansa. Murrosikä on todella herkkä ikä ja se ei paranna tilannetta, että poika ei näe äitiään enää, sekä äidin uudestaliitosta olevaa 2-vuotiasta pikkuveljeään. Sitä hän kaipaa todella paljon ja sääliksi käy poikaa todenteolla. Kuitenkin todellinen syy tänne muuttoon oli se että hän ei tullut toimeen uuden isäpuolen kanssa ja oman isän kanssa saa harrastaa metsästystä, jota on mahdoton harrastaa äidin luona asuessa koska välimatka on 150 km.

27-vuotias ja perheeseen kuuluu miehen lapsi sekä yhteiset. Lapset alle kouluiän. Perheen esikoisen äiti oli tosi nuori tullessaan äidiksi ja 18-vuotispippalotkin raskausaikana. Miehelläni ei koskaan ole ollut vuotta pitempiä suhteita kun vasta nyt mun kanssa. Ennen minua heillä oli kova oikeustaistelu huoltajuudesta mutta nyt kuitenkin tuntuu asiat ainakin päällisin puolin olevan kunnossa. Ainakin niin ettei lapsella ole paha olo. Toivottavasti.
Rakastuin tietenkin mieheen etenkin siitä syystä että kovin moni mies ei lähde taistelemaan lapsensa huoltajuudesta.
Lapsen äidistä en halua puhua pahaa koska koskaanhan ei tiedä mikä asia nousee itseään vastaan. Vaikuttaa asialliselta ihmiseltä. kuulopuheita ja mustamaalaamista en usko. Haluan ottaa ihmisistä aina itse selvää.

Lapset on meillä saman arvoisia tosin pelkään että hemmottelen miehen poikaa enemmän koska roolinikin on vielä hiukan väljä. Kuitenkin olen perheemme toinen kasvattaja joten kai joskus pitäisi osata astua lapsen äidinkin varpaille yhteisen edun nimissä eikä aina ajatella lapsen suvun näkökantaa. Lapsen äitihän tulee kaksi kertaa vuodessa meillä käymään läpi pojan vaatteita joten pitää kyllä huolen lapsestaan.