Olen eronnut miehestäni pari vuotta sitten. Meillä oli yli 7 vuoden suhde, olimme naimisissa ja "uusperhe". Alussa kaikki oli ihanaa, mieheni lapsi oli ihan pieni ja omani koulun aloittanut. Muutimme yhteen. talo ostettiin ym. Entisistä puolisoista ei ollut mitään haittaa, vaan kaikki oli ok. Minulla on raskas työ, opiskelin ja koitin selvitä arjesta. Mieheni lapsi kävi joka 2 vklop.
Tuli kaikkea turhaa napinaa, välillä oli tosi mukavaa. Mummot ja papat puuttuivat elämäämme ja hemmottelivat miehen poikaa. Hän oli "lellikki" ja ilmeisesti suosikkilapsenlapsi.
Kotona mies ei osallistunut tarpeeksi kodin hoitoon, aloin uupua ja rupesin vihaamaan mieheni lasta. En koskaan huutanut tai nimitellyt, mutta en yhtään enää jaksanut välittää. Samalla vihasin miestäkin
Olin pettynyt.
Lopulta mies petti minua, sain tietää suhteesta liki vuoden päästä. Hän ei olisi kai koskaan tunnustanut, ellen olisi saanut tietää muuta kautta. Hän halusi säilyttää liiton ja yritimme paikata sitä perheneuvolassa.
En kuitenkaan osannnut enää luottaa, vaikka välillä yritimme uudestaankin.
Erosin ja asuin kahden lapseni kanssa.
Tapasin viime vuonna uuden miehen, hän on kaikkea mitä mieheltä toivon, huomaavainen ja hyvin rakastettava mies.
Hänellä on pieni lapsi, omani muuttaa kohta kotoa pois. Pelkään astua uudelleen uusperhekuvioon, ajattelen etten enää koskaan halua huolehtia toisen lapsesta, kun pelkään, että jos alan vihaamaan tuota lasta. Lapsella on ongelmia, käy psykiatrilla. Ei olisi helppo asua saman katon alla vaikka mies kuinka tukisi asiaa.
Enkä ole yhteen muuttamassakaan. Kun seuraan miehen kamppailua lapsen kasvatuksessa välillä huomaan, että pidän häntä nyhverönä, joka ei osaa laittaa järkeviä rajoja lapselleen.
Eli onko sen ihanan miehen takana aina lepsu kasvattaja? Kyseenalaistan tunteeni miestä kohtaan, vaikka tajuan, että kukaan ei ole täydellinen.
Pelkään, että kokemusteni myötä olen menettänyt kyvyn luottaa ja rakastaa. Tunteeni ailahtelevat, ja haluaisin välillä olla aivan yksin koko ajan. Toisaalta ajattelen, että olen kait ihan tollo, jos annan näinkin upean puolisoehdokkaan mennä, keskenämme ollessammme meillä on tosi ihanaa.
Saisiko joltain edes yhden järkevän kommentin tai ehdotuksen, vailla arvostelua?

Vastaukset 2
Vanhimmat
Oma historia opettaa ja pistää olemaan varoillaan.
Tilanteessasi, voisit todella sanoa että tämä ei johdu sinusta vaan minusta, sillä niinhän asia on. Ei tuossa tilanteessa ole merkittävää se että on kyse uudesta uusperheestä vaan uudesta parisuhteesta. Jos parisuhteessa on joutunut pettymyään niin uuden parisuhteen rakentaminen pelottaa.
Kun luin kirjoitustasi huomioni kiinnittyi kohtaan jossa kirjotit: " rupesin vihaamaan mieheni lasta. En koskaan huutanut tai nimitellyt, mutta en yhtään enää jaksanut välittää. Samalla vihasin miestäkin" Kun sitä ennen juuri kirjoitit ettei miehesi osallistunut taloustöihin. Eiköhän totuus ole se, että aloit vihaamaan miestäsi ja samalla hänen lastaan, eikä päinvastoin.
Tuo tunne on tuttu monelle uusperheelliselle. Oman mieheni ex oli jossain vaiheessa yksi perkele, ja samalla kun vihasin häntä tunsin vihan tunteita myös mieheni lapsia kohtaan, vaikka he olivatkin täysin syyttömiä tilanteeseen. Onneksi itse tajusin erotella tunteeni ja kerroin jopa miehelleni suoraan tunteistani. Tuon heräämisen jälkeen ole tajunnut että vaikka miehen ex olisi mikä paska niin en voi tunteitani häntä kohtaan siirtää lapsiin.
Yksin sinä pystyt tekemään ratkaisun siitä uskallatko ottaa riskin, laita vaakakuppiin se, että menetät ihanan miehen, mutta muista että miehen mukana tulee paketti johon kuuluu lapset ja miehen historia, ja ne sinun on pakko hyväksyä. Tsemppiä
Aika lähellä minun tilannetta, se on suistunut siihen, että miehen lapseen en voi kostaan luottaa ja yrittämiseni luoda uusioperhe, jossa kaikki voisi hyvin on romahtanut. Vihaan välillä miestä ja lasta, 16-v poikaa. Samoin hemmoteltu ja isovanhemmat puuttuu asioihin.
Ei näin voi onnistua, liian moni hämmentää soppaa. ja kun mies syyttää minua jo kaikesta, olen kuilun partaalla.
Mietin vaan, että missä meni vikaan? Olen aika kovaääninen kun suutun ja vaadin rehellisyyttä. Ihan kaikilta. Hyvät käytöstavat, jos nyt ei niin täydellistä olisikaan, kuuluu ihan perusasioihin. Vaan mitään ei tässä huushollissa ole. olen kuin sylkykuppi! Ihan kamalaa.
Raha ei tuo onnea, ja varsinkaan itaruus.Mieluimmin pienet ympyrät ja reilu suhde joka on avoin molempiin suuntiin, kuin tälläinen ahdistava "tietämättömyys", mitä toinen oikeesti haluaa.
Tai sitten yksin koko loppuelämä.
Kirjoittajalle sanoisin, yhteen ei kannata kovin äkki' muuttaa, vasta kun toisen oikea sisin paljastuu.