okei, tässä nyt on tämmöinen...
Mä juoksin.
Asfaltti oli märkää, kaikkialla tuoksui tuoreelta, puhtaalta, kesältä.
Mä koitin kovasti olla itkemättä.
Pysähdyin haukkomaan henkeä, kipu kyljessä yltyi. Istuin yhdelle puiston penkeistä, housut kastui samantien kosteasta pinnasta. Enkä mä vaan jaksanut välittää.
Ei se voinut mennä näin, ei vaan voinut.
Vedin henkeä, tajusin että itku oli taas tulossa. Eikö se ikinä lopu?
Missään ei näkynyt muita, ei ketään, pari lintua lauloi jossain. Mä olin yksin, ihan yksin.
Aina.
Ikuisesti.
Mä koitin kovasti olla ajattelematta lääkärin ääntä, mutta jotenkin se aina ui mun mieleeni, se kova, tunteeton ääni joka lausui mun pahimmat pelkoni ääneen, toi sen koko maailman kuuluville.
Sä et voi saada lasta.
Kipu tuli taas, mutta tällä kertaa se tuli rintaan, mä en saanut enää henkeä, tuntui kun joku olisi istunut mun päälläni.
Ei ei ei ei ei.
Miten niin voi olla.
Mähän olen aina nähnyt siitä unia.
Unia siitä pienestä pojasta, minun pojastani, lapsesta jonka joskus saisin. ja sitten mulle sanotaan ettei se ole mahdollista.
Painan pääni käsiin, koitan rauhoittua, mutta muistikuvat tulee taas mieleen.
Lääkäri oli töykeä, kun se luki tuloksia papereista. Se vaan luki tiedot, ei selittänyt mitä mikäkin tarkoitti. Mä istuin ja koitin käsittää jotain niistä lääketieteellisistä termeistä. Ja sitten kun mä en tajunnut, lääkäri näytti ärsyyntyneeltä, ikäänkuin mä tahallani olisin tyhmä. Sitten se kertoi mulle suoraan, sanoi etten mä voi saada lapsia, ja mä vieläkin vaan tuioitin, kunnes tajusin että itkin, kyyneleitä vaan valui mun silmistä koko ajan. Lääkäri oli nyrpeän näköinen, kysyi että oliko se mulle jotenkin tärkeä asia. Enkä mä voinut vastata. Mä vaan lähdin, kävelin, juoksin ja nyt oli täällä.
Yksin.
Kai mä sen olin aina tiennytkin. Mutta ne unet, miksi ne unet tulivat jos ei ne koskaan toteutuisi?
Tuntui kuin pää hajoaisi.
Mä istuin kunnes aurinko laski, leikki hetken pitenevillä varjoilla ennekuin veti kaiken hämärään.
Miten mulle ei anneta lasta, kun joku toinen saa, semmoinen joka heittää sen roskikseen kuolemaan, tai kiduttaa kuoliaaksi. Semmoisista sai lukea lehdestä. Miten ne muka ansaitsee lapsen paremmin kuin minä?
Mietin vaihtoehtoja. Tietysti adoptio. Mutta siihen täytyisi olla mies, enkä mä vieläkään ollut löytänyt ketään, miten mä löytäisin myöhemminkään. Tai sitten mä voisin hankkian mieheksi semmoisen jolla lapsia oli jo, ottaa itelleni semmoinen vaikka en siitä pitäisikään, ihan vaan lasten takia.
Ei mulla ollut mitään vaihtoehtoja, muuta kuin yksinäisyys.
Aina.
Ikuisesti.
Mä nostan katseeni kuuhun.
Jossain kaukana ulvoo koira.
Mä juoksin.
Asfaltti oli märkää, kaikkialla tuoksui tuoreelta, puhtaalta, kesältä.
Mä koitin kovasti olla itkemättä.
Pysähdyin haukkomaan henkeä, kipu kyljessä yltyi. Istuin yhdelle puiston penkeistä, housut kastui samantien kosteasta pinnasta. Enkä mä vaan jaksanut välittää.
Ei se voinut mennä näin, ei vaan voinut.
Vedin henkeä, tajusin että itku oli taas tulossa. Eikö se ikinä lopu?
Missään ei näkynyt muita, ei ketään, pari lintua lauloi jossain. Mä olin yksin, ihan yksin.
Aina.
Ikuisesti.
Mä koitin kovasti olla ajattelematta lääkärin ääntä, mutta jotenkin se aina ui mun mieleeni, se kova, tunteeton ääni joka lausui mun pahimmat pelkoni ääneen, toi sen koko maailman kuuluville.
Sä et voi saada lasta.
Kipu tuli taas, mutta tällä kertaa se tuli rintaan, mä en saanut enää henkeä, tuntui kun joku olisi istunut mun päälläni.
Ei ei ei ei ei.
Miten niin voi olla.
Mähän olen aina nähnyt siitä unia.
Unia siitä pienestä pojasta, minun pojastani, lapsesta jonka joskus saisin. ja sitten mulle sanotaan ettei se ole mahdollista.
Painan pääni käsiin, koitan rauhoittua, mutta muistikuvat tulee taas mieleen.
Lääkäri oli töykeä, kun se luki tuloksia papereista. Se vaan luki tiedot, ei selittänyt mitä mikäkin tarkoitti. Mä istuin ja koitin käsittää jotain niistä lääketieteellisistä termeistä. Ja sitten kun mä en tajunnut, lääkäri näytti ärsyyntyneeltä, ikäänkuin mä tahallani olisin tyhmä. Sitten se kertoi mulle suoraan, sanoi etten mä voi saada lapsia, ja mä vieläkin vaan tuioitin, kunnes tajusin että itkin, kyyneleitä vaan valui mun silmistä koko ajan. Lääkäri oli nyrpeän näköinen, kysyi että oliko se mulle jotenkin tärkeä asia. Enkä mä voinut vastata. Mä vaan lähdin, kävelin, juoksin ja nyt oli täällä.
Yksin.
Kai mä sen olin aina tiennytkin. Mutta ne unet, miksi ne unet tulivat jos ei ne koskaan toteutuisi?
Tuntui kuin pää hajoaisi.
Mä istuin kunnes aurinko laski, leikki hetken pitenevillä varjoilla ennekuin veti kaiken hämärään.
Miten mulle ei anneta lasta, kun joku toinen saa, semmoinen joka heittää sen roskikseen kuolemaan, tai kiduttaa kuoliaaksi. Semmoisista sai lukea lehdestä. Miten ne muka ansaitsee lapsen paremmin kuin minä?
Mietin vaihtoehtoja. Tietysti adoptio. Mutta siihen täytyisi olla mies, enkä mä vieläkään ollut löytänyt ketään, miten mä löytäisin myöhemminkään. Tai sitten mä voisin hankkian mieheksi semmoisen jolla lapsia oli jo, ottaa itelleni semmoinen vaikka en siitä pitäisikään, ihan vaan lasten takia.
Ei mulla ollut mitään vaihtoehtoja, muuta kuin yksinäisyys.
Aina.
Ikuisesti.
Mä nostan katseeni kuuhun.
Jossain kaukana ulvoo koira.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.