Lukaisin eräästä ketjusta täältä,että " ...kunpa me voisimme muodostaa yhteisön ja tukea toinen toisiamme.... " ynnä muuta soopaa. Soopaa siinä mielessä,että voittehan te omassa kotonanne koko ajan muodostaa sen tukiyhteisön, ei siihen keskustelupalstaa tarvita lainkaan. Lähellä olevat ovat myös lähempänä kaikella tapaa. Se ei edellytä teiltä muuta kuin avoimuutta ja rehellisyyttä - ja siinäpä se onkin.
Mutta miksi se ei käy, miksi keskustelupalsta on se väline, jossa voitte vasta "avautua" ja "saatte tukea toinen toisiltanne"? Muun muassa siksi,että me olemme toisiltamme kaukana. Jos me tosiaan olisimme yhteisö ja nokakkain, nokkiminen alkaisi siinä silmän räpäyksessä, kun joku meistä poistuu joukosta vaikkapa vessaan.
Nainen ei kestä toisen naisen läsnäoloa päivätolkulla moittimatta, arvostelematta ja repimättä. Tämän ilmiön näkee työelämässä ja viimeistään vanhainkodeissa tai palvelutaloissa, se ei enempiä todisteita kaipaa. Tosin tämä palsta itsessään on todiste myös siitä,että naisjoukko ei edes kirjallisesti tule toimeen sovinnollisena. Samat "tukea kaipaavat" repivät mielihyvin joltakin toiselta minuuden, jos eivät mielipiteet osu yksiin. Minua ei ole haukuttu eikä revitty, mutta nämä jutut monasti ovat karseata luettavaa, siksi tuo hurskastelu on naurettavaa.
Hyvät naiset, miksi te teeskentelette? Ja miksi ette pysty lähiympyröissänne luomaan ihmissuhteita, joista olisi tukea vaikeissa paikoissa - miksi teillä ei ole aitoja ystäviä? Siinä on villakoiran ydin. Eikö olisi korkea aika kehittää jo taitoja, joilla tullaan toimeen elävässä elämässä muiden kanssa? Missä ja milloin te olette aitoja - vai ettekö koskaan kenellekään, ette edes itsellenne?
Mutta miksi se ei käy, miksi keskustelupalsta on se väline, jossa voitte vasta "avautua" ja "saatte tukea toinen toisiltanne"? Muun muassa siksi,että me olemme toisiltamme kaukana. Jos me tosiaan olisimme yhteisö ja nokakkain, nokkiminen alkaisi siinä silmän räpäyksessä, kun joku meistä poistuu joukosta vaikkapa vessaan.
Nainen ei kestä toisen naisen läsnäoloa päivätolkulla moittimatta, arvostelematta ja repimättä. Tämän ilmiön näkee työelämässä ja viimeistään vanhainkodeissa tai palvelutaloissa, se ei enempiä todisteita kaipaa. Tosin tämä palsta itsessään on todiste myös siitä,että naisjoukko ei edes kirjallisesti tule toimeen sovinnollisena. Samat "tukea kaipaavat" repivät mielihyvin joltakin toiselta minuuden, jos eivät mielipiteet osu yksiin. Minua ei ole haukuttu eikä revitty, mutta nämä jutut monasti ovat karseata luettavaa, siksi tuo hurskastelu on naurettavaa.
Hyvät naiset, miksi te teeskentelette? Ja miksi ette pysty lähiympyröissänne luomaan ihmissuhteita, joista olisi tukea vaikeissa paikoissa - miksi teillä ei ole aitoja ystäviä? Siinä on villakoiran ydin. Eikö olisi korkea aika kehittää jo taitoja, joilla tullaan toimeen elävässä elämässä muiden kanssa? Missä ja milloin te olette aitoja - vai ettekö koskaan kenellekään, ette edes itsellenne?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Vastaanpa sinulle, että miehet ovat täsmälleen samanlaisia.
Selän takana juoruajia.
Mut jos meistä kukaan ei ole yhteisöllinen?
Mitä sinun mielestäsi sana yhteisöllisyys tarkoittaa.
Se pitäisi määritellä ennenkuin aletaan miettimään kuka sitä on tai ei ole?
Mistä tiedät mikä on kenenkin elämäntilanne, kellä on ystäviä, oikeita tai mitään muuta ja kellä ei?
Yleistäminen ei toimi, edes ärsytyksenä.Se kertoo vain että kirjoittaja ei ole niin kovin älykäs yleistäessään ihmiset yhdeksi massaksi.
Totta turiset, nainen on aina toiselle naiselle susi, se on luonnonlaki, me nyt vaan olemme naisia !
Silti me kaipaamme toisiamme, silti me jaksamme teeskennellä ikuisesti, silti aina jaksamme olla pinnallisesti hyviä ystäviä, se on vain elämän laki, nainen on aina kilpailutilanteessa toisen naisen kanssa vaikka emme sitä myönnä, se on alitajuista, tietenkin tekee poikeuksen lapset ja lähisukulaiset.
Kaikesta huolimatta voisimme perustaa yhteisön, ainaki yrittää, kaiken tämän tietäessämme.
Jatketaan juttua !
Minullekin tuo toive jäi soimaan mieleen - siis eräänlaisen tukiverkon perustaminen. Vertaistuki on kuitenkin asia, jonka varaan lasketaan yhä enemmän tulevaisuudessa.
Aloittajan kirjaamat vaikeudet ovat tosia ja varmasti tuttuja kaikille.
Eikä meistä saa sellaisia ihmisiä, jotka takuuvarmasti ymmärtäisivät ja tukisivat toisiaan joka tilanteessa, silloinkaan kun olisi halua ja hyvää tahtoa tehdä niin. Näin se vain on.
Ehkä sittenkin olisi helpompi oppia sietämään toisten erilaisuutta, ymmärtää, että elämä teki meistä sellaisia kuin nyt olemme.
Aloittajan tekstin lopussa oli kysymyksiä ja hiukan moralisointiakin. Aitoutta
peräänkuulutettiin. Mutta eikö jokainen ole aito omasta mielestään ? Ja
mikä valtuutus/tarve meillä on määrittää joku toinen epäaidoksi ?
Niinpä minäkin väitän olevani aito (kun nyt sitä kysyt, aloittaja) melkein joka
tilanteessa ja joka paikassa. Joskus voin kyllä olla sillä tavoin epäaito, että "sovittelen sanojani", etenkin jos minulla on kokemusta siitä, että jokin
asia loukkaa toista. Voisiko ajatella, että tuo paheksuttu selän takana puhuminen on jonkinlainen hyvitys tästä ?
Me ja te, miksi yleistät, se ei ole viisasta.
Osa on, ei koskaan kaikki.
Niin miehistä kuin on naisistakin.
Niin yksinkertaista - se.
Ilman Jeesusteluja ja venyttämistä.
Minusta Dementer sanoi jossain tuossa aiemmin hyvin, jotenkin että hän on kyllä aina aito oma itsensä, paitsi että "joskus joutuu sovittelemaan sanojaan". (Anna anteeksi jos sanomasi idea vääntyi, en tarkistanut kun ilma on ihana ja ulkohommat odottaa tekijäänsä... :-))
Vain olemalla aito itsensä voi luoda hyviä ja pysyviä ihmissuhteita. Jos luonteet niinsanotusti natsaavat, voivat hyvinkin erilaiset ihmiset olla ystäviä. Ja ystäväthän tukevat aina toisiaan.
Ei tänne varmaan kukaan ole tullut teeskentelemään. Ja jo pelkkien kirjoitusten perusteella löytyy täältäkin aika helposti ihmisen "ydin" - jos on kykyä lukea ja ymmärtää.
Miesten ja naisten erilaista yhteisökäyttäytymistä on selitetty sillä, että naiset ovat olleet kotona yksikseen suojelemassa pesuettaan ja miehet ovat yhdessä pyytäneet riistaa tai kulkeneet huvikseen sota- ja ryöstöretkillään, missä on aina tarvinnut luottaa tovereiden apuun. (Näissä kuvioissa taitaa miesten yhteisöllisyys yhäkin tulla parhaiten esiin!) Mielestäni selitys on aika looginen: vuosituhantiset perinteet menevät geeneihin.
Minulla on kokemusta naisvaltaisista työyhteisöistä, ja mielestäni ne todella eroavat miesten työporukoista epäedukseen. Poikkeuksia luonnollisesti on, ja naisten työssäkäynti kodin ulkopuolella on vielä niin nuorta, ettei siitä ole ehtinyt jäädä merkkejä perimään.
Aivan, naiset eivät tule toistensa kanssa toimeen missään työyhteisössä. Kaksi pärjää, kolmas on jo liikaa.
Piruja on niin miehissä, kuin naisissakin.
Luonnekysymys, ei ole kiinni sukupuolesta.