autoilijan Epsanja

Muistan, kun lähdimme vaimoni kanssa myöhäiselle häämatkalle, 10 vuotta häiden jälkeen. Hän hinkusi Epsanjaan. Mukana hänen veljensä vaimoineen, hänen tyttärensä ekalta mieheltä ja 3 poikaamme. Hotellihuoneessa suunnittelimme autoilumatkaa. Piirsimme karttaan reitin ja menimme kysymään resepsuunista autovuokraamoa. Virkailija kysyi, minne menemme ja näytimme karttaa. Hän kertoi hotellin vuokraavan Land Rovereita halvalla. Otimme sellaisen. Se odotti takapihalla. Vihreä ja ihan ruosteinen. Taka ovi oli lukittu erillisellä munalukolla. Vainteisto tuntui olevan paskana jo, kun laitoin vapaalle. Mokoma ei startannut ja virkailija neuvoi koputtelemaan starttia. Pala ruostunutta konepeltiä irtosi käteen, kun avasin sen. Painin tehostamattoman ohjauksen kanssa lähimmälle bensa-asemsalle ja tankki täyteen löpöä. Tajusimme nopeasti, miksi meille tyrkytettiin Lantikkaa; ajoimme kinttupolkuja ja tiettömiä teitä. Maisemat olivat sentään katselunarvoisia. Mutta kyllä vaihdekepin kanssa sai painia, kun ei millään meinannut löytää pykäliä. Sitten se alkoi keittää "keskellä ei mitään". 100 metrin päässä oli onneksi puro, josta sai vettä jäähdyttimeen ja matka jatkui. Ajelimme pikku kylissä, herkuttelimme tavrnoissa ja vaimo shoppaili. Illaksi ajoimme hotellimme likellä olevaan härkätaisteluun. Sen jälkeen lähdimme ajamaan hotellille. Eikös auto hajonnut täysin. Kiukkuilevat lapset katselivat, kun ähräsin moottorin kanssa ihan hiessä, öljyssä ja löpössä. Onneksi ohi ajoi bussi hotellille ja pääsimme perille. Seuraavana aamuna kerroimme Lantikan löytyvän muutaman kilometrin päästä. Virkailija kertoi, että sen vaihdelaatikko piti vaihtaa jo pari viikkoa sitten, mutta eivät viitsineet, koska se pelasi niin hyvin.