En saa naispuoleista työkaveria mielestäni, vaikka kuinka yritän. Tätä on nyt jatkunut jo muutaman kuukauden. Aivan järkyttävää. Minuun on todella vaikeaa tehdä vaikutus, mutta hän on jotenkin onnistunut siinä. Nytkään ei olla nähty moneen päivään ja silti ajattelen häntä jatkuvasti...
Pieniä epäilyksiä tosin on että tunne voisi olla molemminpuoleinen, mutta tiedä häntä. Aikamoista pulssin kiihtymistä hän aiheuttaa, enkä tiedä miten päin olisin kun kohtaamme. Olen välillä toivonut että tämä menisi ohi mutta kun ei. Hän on jonkinlainen pakkomielle minulle.
Hauskinta tässä on se että hän on parisuhteessa ja minä en. Voi luoja, miten olen yleensä tähän ajautunut... Olen jopa suoraan vihjaillut hänelle asiasta, mutta ottanut varmaan huumorilla, kun vitsailen muutenkin jatkuvasti :(. Pitää varmaan kohta vaihtaa työvuoroja niin että emme kohtaa, koska stressaan tämän asian kanssa jo nytkin ihan liikaa. Kamalaa tämä on. Muita samassa tilanteessa olevia?? Miten olette jaksaneet?
Pieniä epäilyksiä tosin on että tunne voisi olla molemminpuoleinen, mutta tiedä häntä. Aikamoista pulssin kiihtymistä hän aiheuttaa, enkä tiedä miten päin olisin kun kohtaamme. Olen välillä toivonut että tämä menisi ohi mutta kun ei. Hän on jonkinlainen pakkomielle minulle.
Hauskinta tässä on se että hän on parisuhteessa ja minä en. Voi luoja, miten olen yleensä tähän ajautunut... Olen jopa suoraan vihjaillut hänelle asiasta, mutta ottanut varmaan huumorilla, kun vitsailen muutenkin jatkuvasti :(. Pitää varmaan kohta vaihtaa työvuoroja niin että emme kohtaa, koska stressaan tämän asian kanssa jo nytkin ihan liikaa. Kamalaa tämä on. Muita samassa tilanteessa olevia?? Miten olette jaksaneet?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tutulta kuulostaa... Tsemppiä sulle! (ja mulle :)) Ihanaa, kamalaa.
kerro sille ajatuksistasi...oletko varma että hän on parisuhteessa?
Ei tää nyt ihan niin simppeliä ole. Oikeastaan hän oli se joka käytöksellään herätti minut pohtimaan onko hänellä kiinnostusta minua kohtaan... Yhtäkkiä huomasin olevani aivan tohkeissani tapaamisistamme työn merkeissä. Kyllä hän on parisuhteessa miehen kanssa, se on varmaa.
Emme varsinaisesti työskentele samoissa vuoroissa ja se on toisaalta pelastus ja toisaalta kamalaa... En tiedä, parempi varmaan olisi vältellä kohtaamisia. Miten voi mennä pää näin sekaisin yhdestä ihmisestä?? Varmaan murkkuiässä ollut tällaisia tuntemuksia viimeksi.
Kaikki sympatiani sulle.
Mulla on tämä jatkunut jo yli kaksi vuotta. Ollaan nykyään oikein hyviä ystäviä. On hyviä aikoja ja huonoja aikoja. Olen jo nyt varma ettei hänellä ole minua kohtaan samanlaisia kuumia tunteita kun minulla... mutta varmaan hän aavistaa tunteeni jotenkin ja on niistä jollakin tasolla varmaan vähän otettu. Uskon myös, että kyllästytän häntä toisinaan. Toisinaan taas olen niin raivona itse tälle koiramaiselle palvonnalleni että päätän inhota koko akkaa. Toisinaan taas olen tosi tyytyväinen että ollaan näin hyviä ystäviä ja että elämämme kuitenkin jollain tasolla kietoutuvat toisiinsa. Minulle tuli jossain vaiheessa aika voimakas etiäinen että hän on minulle kohtalokas nainen -hän muuttaa jollain tavalla elämäni suuntaa.
Kaiken kaikkiaan: helppoa toi tunne ei ole ja se saattaa muodostua pitkäaikaiseksi. Meillä minä olen se joka on parisuhteessa miehen kanssa. Tämä tilanne ja perusheteronormikäyttäytyminen tekee sen, että esim. koskettamiseen on niin iso aita että sen ylittäminen on melkein mahdotonta. Mietin joskus onko meidän aita niin korkea siksi, että hänkin tuntee jotain värinää (tarkoitan että joskus suorastaan varotaan toisen koskemista). En pidä sitä mitenkään mahdottomana. Jotain sähinää meillä on, mutta hän ei koe sitä niinkuin minä. Hän ei kaipaa minua niinkuin minä häntä. Riipivää on joo. Mutta mitä tässä valittamaan kun on kuitenkin mies ja parisuhde jne. Päässä pyörii vaan se, miltä tuntuisi suudella tätä naista, kietoa sormet toisiinsa, unohtaa kaikki muu hetkeksi, tuntea toisen lämpö ja tuoksut... Surullistahan ja täysin peetähän tämä haavemaailmassa eläminen on mutta mun kohdalla niin totta.
kaihdinta vasten näin varjojen liittyvän yhteen,
Kaihdinkaisa... kerroit kuin omasta tilanteestani, joka sanaa myöten. Paitsi olemme molemmat parisuhteessa miehen kanssa... Olisin onnellinen tilanteeseen muuten, mutta se harmittaa, kun hän ei minua tunnu samalla tavalla kaipaavan kuin minä häntä. Niitäkin aikoja oli, kun hän soitteli usein ja oli aktiivisempi, mutta nyt on hiljaisempaa :( Jotain värinää/sähinää meidänkin välillä on, mutta tosiaan raastavaa kun itse haluaisin viettää joka hetken hänen kanssaan, mutta hän tuntuu pärjäilevän ilmankin. Mutta aina kun näemme, meillä on tosi kivaa, ainakin omasta mielestäni. Samoista asioista olen haaveillut kuin sinäkin, aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisenä...
Koskettaminen on myös vaikeaa, vaikka niin mieli tekisi. Unissa tapahtuu sitten sitäkin enemmän...huoh.
Ikävä pointti kirjoituksessasi oli se, että tunne voi näköjään kestää vuosia :( Tavallaan haluaisin, että pääsisin irti hänestä, tavallaan en. En vaan PYSTY lopettamaan haaveilua ja toiveajattelua, että jospa vielä joskus...
Hänen pitäisi tehdä minulle jotenkin tosi selväksi, että hän ei tunne samoin (on taatusti aistinut ihastumiseni), ja ettei halua että haaveilen ja yritän. Luulen myös, että hän nauttii tilanteesta ja on imarreltu?? Siksi ei tee asialle mitään???
Välillä mietin, lopettaisinko yhteydenpidon, antaisin hänen olla aktiivinen jos haluaa, mutta toisaalta pelkään menettäväni hänet sitten kokonaan. Meillä on asiota, jotka solmivat meitä yhteen, siksikin se on vaikeaa. Hän on kaikinpuolin ihmisena "se oikea" minulle.
Tai sitten, tekisinkö jotain repäisevää, kertoisin tunteistani ihan suoraan, tai koskettaisin???? Jospa hän sitten torjuisi, ja voisin häipyä hänen elämästään. Lopettaa haaveilun. Ystävyyttämme jäisin kaipaamaan loppuiäkseni, jos se ei enää olisi mahdollista. Ehkä se olisi, en tiedä. Tuskallista. Teki sitten niin tai näin. Itsekin yritän löytää syitä välillä "vihata koko akkaa".
Tsemppiä teille kohtalonsisarille!
Kiitos edellisille, samaa tarinaa puskee täältäkin. Se mitä "kaihdinkaisa" sanoi etiäisestä, koskee minuakin. Olen ennenkin ihmissuhteissani saanut voimakkaan aavistuksen siitä, että kyse on jostakin kohtalonomaisesta tai karmallisesta suhteesta eikä niistä olekaan päässyt eroon, ennen kuin karma on tullut kuitatuksi, mikä on tietysti selvinnyt vasta jälkikäteen.
Tällaisten suhteitten kohdalla on turha ajatella järkevästi. Olen joskus yrittänyt kovasti päästä irti eräästä vaikeasta suhteesta, mutta se ei onnistunut, vaikka yritin tosissani ja kaikki muut pitivät ihan hulluna. Jälkeenpäin sitten tosiaan selvisi, miksi näin oli ja olen tyytyväinen, että asiat meni kuten meni. Se oli voimakas sidos ja sisimmässäni tiesin, että se oli kohtalon sanelemaa. Kai sitä ihminen voi toisinkin toimia, mutta mun kohdalla se kohtalonvoima oli tahdonvoimaa vahvempi.
Ei kukaan pysty arvioimaan toisen tunteitten laatua tai antamaan neuvoja, pitäisikö jostakin ihmisestä tai toivosta jonkun suhteen luopua vai ei. En yritä sanoa, että turhassa toivossa pitäisi roikkua, vaan ennemminkin, että luottaa omaan intuitioon. Jos fiilis on, ettei vielä ole aika, niin sitten ei... kyllä totuus tulee eteen ajallaan, oli se mitä hyvänsä.
Siihen on omien kokemusten kautta pakko uskoa, että jotkut ihmiset on tarkoitettu kohdattavaksi. Mitä sitten tapahtuu, sitä en tiedä ja sille yritän nykyisessäkin tilanteessani kovasti löytää vastausta. Yksipuoliset tunteet on julminta ivaa, mitä kohtalo voi ihmisen osalle rakkausasioissa langettaa?
helkkarinhelkattia juu... yksi eniten mua estellyt voima on se, etten missään tapauksessa haluaisi pilata ystävyyttä. No, se on nyt ehkä sillä tavalla muuttumassa että jos ystävyys on jo pari vuotta vanha ja syvä, ei enää tunne sillä tavalla riskeeraavansa. Kun alkaa olla vanha tuttu, riski menettää toinen on paljon pienempi. Nyt olen alkanutkin heitellä pientä kyynisensekaista läppää josta kyllä lukee tunteeni. Jos haluaa. Mutta vastauksettomuus vihjailuihin kertoo selvään myös asioita. Elikkä vietellään nyt vähän apeaa vappua. Paitsi että jos katoaisin tai rakastuisin toiseen voi olla että se olisi pikkaisen apeana silti.
Mutta skool teille! Rakastuminen itsessään kertoo terveestä ja ihanasta sielusta mun mielestä! Kyky hurmaantua ja inspiroitua on erittäin jees. Virtuaalisuukot kaikille teille sen ansainneille!
Vastauksettomuus vihjailuihin ei kyllä aina todellakaan tarkoita pakkeja, jos on kyseessä ujo / hämmentynyt/puulla päähän lyöty ihminen, jolla kestää vähän pidempi aika tajuta edes itse, että on ihastunut :D
Kyllä se pulssi todellaki voi kiihtyä 200 asti... ja pyörryttää. Voi helvetin helvetti. Mikäköhän tähän auttais?
Kaikkea ei ehkä kannata ääneen sanoa...
Olet kuitenkin onnellisessa asemassa, sinulla on lapsi, joten elämän "suuret kysymykset" ovat ehkä jo hallussa.
Etene varovasti, mutta etene kuitenkin. Jossain vaiheessa saat joko vastakaikua tai sitten et. Onnea taipaleelle, ja muista, tunne voi olla ystävällesi yhtä uusi kuin sinulle!
No tätäpä täälläkin, totaalinen ihastuminen 20 vuotta vanhempaan jo 30 vuotta avioliitossa ollesseen ihanaan työkaveriin. Näemme toistaiseksi joka päivä mutta jatkossa ehkä vain joka viikko ;( Olemme lähentyneet ystävinä, hän on puhelias, iloinen ja kosketteleva (varmaan kaikille :/), olemme olleet avoimia ja tutustuneet, mutta itse olen se aktiivisempi. Hän kyllä kutsuu mua ihanaksi yms, ajoittain, ja olen kutsunut takasin. Haluaisin kovin hänen lähelleen, uskallan kyllä halata ja koskettaakin hän on niin välitön, mutta haluan saada hänet ihastumaan muhun, oikeasti ja kovasti. Oon niin sekaisin. En tiedä mitä tehdä, vielä kun näkemisemme harvenevat.
hei haloo!!! Tee ihan oikeesti aloite. Oon jo tuolla aiemminkin sanonut muille, jos oot sattunut lukemaan, että meidän vanhempien (itse vähän yli 50) on todella vaikea tehdä aloite, koska ollaan eletty suurimmaksi osaksi aikaaa, jolloin toiseen naiseen ihastuminen oli pidettävä visusti salassa. Vaikka oltais kuinka ihastuneita, niin se on vain kertakaikkiaan vaikea esittää nuoremmalle varsinkaan. Te nuoremmat ootte eläneet avoimemmassa ja hyväksyvämmässä maailmassa ja oppineet hyväksymään erilaisuuden.
Minä itse vanhempana, myös 20 v ja hieman yli, olisin todella otettu jos ihastukseni näin tekisi, mutta taitaa jäädä toiveuneksi.
%!!!
Mutta en itse uskalla. Toinen on naimisissa ja pitää varmasti minusta ihan ihmisenä vaan. Olen hassu lapsellinen ja välittävä. Enhän voi tehdä mitään :( menetän varmasti kokonaan!!
Miten sinä näytät ihastuksesi? Kai annat jotain merkkejä? En tiedä miten 50+ näyttäisi ihastuksensa kun voi muutenkin olla äidillinen, lämmin, välittävä...
En uskalla tehdä mitään, no olen sanonu et tykkään ja et on ihana. Enempään en pysty. No halaankin, ja kiusottelen. Nyt on hänen vuoronsa.
jos vielä tän poistais, viimestä en löytäny.