parantuminen

Hei,

Uskoisin, että paniikkihäiriöstä ei voi parantua kokonaan, koska se on tavallaan osa sinun ominaisuutta ja luonnetta. Olen itse tällä hetkellä 23-vuotias, mutta sairastuin paniikkihäiriöön jo 16-vuotiaana. Alussa oli erittäin vaikeata ja söin lukuisia vuosia masennuslääkkeitä ja kävin terapiassa. Sairaus alkoi helpottaa vasta, kun hyväksyin sen, että panikoin helposti eikä ahdistusta kannata säikähtää. Paniikkihäiriöllä on tapana esiintyä jaksoittain; mulla on hyvin tyypillistä se, että puoli vuotta menee hyvin, sitten esim. 3-4 kk olen erittäin herkkä paniikille ja ahdistukselle. Nyt kuitenkin taistelen kovasti sitä vastaan, ettei pahat jaksot ota valtaa. Muista liikunta, säännölliset elämän tavat (uni!!!), puhu avoimesti ongelmastasi, vitaniimit (e-epa, sinkki, magnesium yms) ja hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. :)

Alttius kohtauksiin säily koko elämän ajan, toki ph voi olla remissiossa vuosia, vuosikymmeniä. Itselläni on ph ollut diagnosoituna vuodesta-87 ja edelleen saan kohtauksia.

Samaa mieltä olen, että ei välttämättä parane, vaan sellanen tietty herkkyys on luontaista. Osa ihmisistä reagoi luonnostaan herkästi, osa ei. Oireet melko varmasti kuitenkin pystyy työntämään lähes kokonaan tai kokonaan pinnan alle, löytämällä oikeat keinot. Kuten kyseisen ongelman järjellinen pohdiskelu (syy-seuraus-ratkaisut), mielen harjoittaminen, erittäin terveellinen ruokavalio, liikunta, rentoutusharjoitukset, tarpeeksi laadukasta unta.

Itse olen aina ollut herkkä, ja sitten paniikkioireet puskivat esiin, kun en pitänyt tarpeeksi huolta elintavoistani. Romahdin fyysisesti, että henkisesti. Oireita kesti parisen vuotta, söin Sepramia siihen ja Opamoxia rauhoittavaksi. Sepramista en huomannut hyötyä, mutta Opamox rauhoittu kyllä puolessa tunnissa hienosti.

Sittemmin kyllästyin mielialalääkkeisiin ja rauhoittavaan, en halunnut roikkua lääketokkurassa lopun ikääni. Tutkin asioita ja vähitellen kokeilemalla muutin elintapojani. Lopetin lääkitykset. Ainoastaan Opamoxia en uskaltanut jättää kotiin pitkään aikaan. Se oli eräänlainen tuki ja turvani. Otin sen niin lenkille, kuin kauppaankin.

Vähitellen huomasin, että paniikit vähenivät. Vaikeita hetkiä oli välillä etenkin kuntoillessa, sykkeen kohotessa, mutta yritin välttää viimeiseen asti Opamoxinkin käyttämistä, vaikka se oli mukananikin. Lopulta uskalsin epäröiden jättää sen viimein myös kotiin. Varmaan vuoden verran kannoin mukanani.

Enää en ole kokenut paniikkikohtauksia pariin vuoteen, vaikka edelleen olen herkkä kaikenlaisissa asioissa. Välillä tavallaan panikoin, mutta niitä ei voi sanoa paniikkikohtauksiksi, taitavat olla enemmänkin normaalia reagointia yllättäviin tms tilanteisiin.

paniikkihäiriö usein jää henkilön riesaksi koko elämän ajaksi, mutta sen kanssa voi oppia elämään. minulla alkoi paniikkihäiriö 8-vuotiaana, ja se kulkee myös suvussa. itse olen alkanut jo oppimaan elämään asian kanssa, vaikka useimmat asiat tuottaa hankaluuksia, koska en saanut oikeaa hoitoa kun ph alkoi. luin joskus nuorempana että etenkin jos hoidon aloittaminen ei ala heti kun se on alkanut, paranemista ei ole tulossa. on tietenkin niitä hetkiä jolloin paniikkikohtauksia ei tule, minulla ne tulee kausittain. joskus on hyvä olla, joskus ei. usein myös lääkkeet vähentää kohtaukset pelkästään ahdistukseksi tai vie kokonaan pois serotoniinin avulla, joka myös adrenaliinipurkauksien (kohtauksien syyn) kokopääsyä kehoon. jolloinka kun lääkityksen lopettaa, tunne on erilainen.

Paniikkihäiriötä käsiteltiin kerran YLEn kaskusteluohjelmassa. Ohjelmassa oli panikkih. sairastavia 2 ja yks asiantutija roolissa ns. hoitopuolelta. Hän sanoi, että heille tulee hoitoon paniikkih. sairastavia saaattajan kanssa ja he lähtevät pois yksin ja lentokoneella eli kuulema niin olo paranee hoidossa. Muutoin hän sanoi, että osalla tulee vain muutama kohtaus eikä yhtään enempää enää koskaan ja osa sairastaa koko elämän. On hyviä aikoja ja elämäntilanteiden muututtua se taas voi mahdollisesti tullla esiin. En itse ole koskaan syönyt lääkkeitä vaan siedän tämän ja taistelen omin päin.

No mä oon parantunut kokonaan pahasta paniikkihäiriöstä. En kuitenkaan usko, että kaikki siihen pystyy. Yksilöllistä tietenkin tääkin. Lääkkeitten syöntiä ei kuitenkaan mun mielestä pidä lopettaa ennen kuin on omasta mielestä parantunut kokonaan.

Kyllä minun mielestäni ja kokemukseni perusteella voi parantua kokonaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö enää koskaan tuntisi ikäviä paniikin tunteita, koska kaikenlaiset tunteet ja tuntemukset kuuluvat luonnollisen osana ihmiselämään. Eri asia tietenkin on, millaisen reaktion ne saavat aikaan, mutta tätä taas voi opetella.

Sillä tavalla voi parantua kokonaan, että pääsee eroon kohtauksista tai pystyy alkaa hallitsemaan niitä, eivätkä kohtaukset enää rajoita normaalia elämää eivätkä hallitse minua itseä.

Minä pääsin paniikkihäiriöstä eroon tällaisella reseptillä: lopetin lääkkeet, menin pitkään kognitiiviseen psykoterapiaan ja terapian ohella aloin harrastaa hatha-joogaa ja meditaatiota. Luin kaiken mahdollisen ja mahdottoman paniikkihäiriöstä ja aloin ymmärtämään sekä itseäni että paniikkihäiriötä. Terapia auttoi minua ymmärtämään, missä tilanteissa koen paniikkia, miksi koen sitä, mistä se johtuu ja miten voin alkaa hallita sitä. Jooga auttoi minua kehon vapauttamisesssa ja hallitsemisessa. Meditaatioilla (turvapaikkameditaatiot) sain luotua itselleni turvallisuuden ja rauhallisuuden oloa, joita pystyin käyttämään aina tarvittaessa. Sekä meditaatiot että jooga auttoivat minua keskittymään ja keskittyminen taas auttoi paniikkitilanteiden haltuunottamisessa.

Monta vuotta siihen meni, mutta tänään voin olla tyytyväinen, että tein kaiken työn, koska nyt saan nauttia siitä, että voin elää normaalia elämää.

Minä uskon, että jokainen voi pystyä samaan, minä en ole mikään yli-ihminen. Lääkkeistä minulla on sellainen kokemus, että ne tavallaan estivät omaa toipumistani, koska lääkkeiden vaikutuksen alaisena ei pystynyt tuntemaan paniikkia (eikä muita tunteitakaan) ihan sellaisenaan eikä sen takia voinut alkaa opetella siitä pois. Töitä tämä tietysti kaikki vaati, mutta ajattelin asian niin, että jos en ala kohdata tätä asiaa, paniikki tulee häiritsemään koko loppuelämääni - ja sitä en halunnut.

Kaikki alkaa varmaan siitä, että myöntää itselleen, että kyllä, minulla on paniikkihäiriö, mutta voin alkaa ymmärtää sitä, alkaa pikku hiljaa käydä asiaa läpi ja opetella siitä pois ja ihan omassa tahdissani edetä pieni askel kerrallaan. Tähtäimiä ei välttämättä tarvitse asettaa, koska jonain päivänä sitten vain tietää, että nyt on ihan hyvä, tulen toimeen, enkä enää ole hallitsemattomien tunnereaktioiden vallassa.