välittää minusta, siis. Ehkä minua on syytä vain inhota.
Kenelläkään ei ole mitään syytä välittää?
-minna-
401135
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 40
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta. Minulla on läheisiä, jotka välittävät, mutta toivon etteivät välittäisi. En ansaitse sitä. Sitä paitsi heillä on tarpeeksi omia ongelmia.
Mutta en usko, että sinua pitäisi inhota! Ja vaikka siltä ei tuntuisi, joku varmaankin välittää sinustakin. Et vain huomaa sitä.
Kyllä mulla valitusvirttä riittää.
En mä kuvittele että kaikki ihmiset inhoavat mua. En vaan usko että jos yrittäisin olla avoimempi ja sosiaalisempi niin "lopputulos" olis yhtään sen kummempi kuin murjottamallakaan. Välillä on ahdistavaa että ihmiset tuomitsevat niin kevyesti. Tuomitseminen saattanee vähentyä jos avautuu jotenkin tms., mutta miksi hitossa mä avautuisin ihmisille jotka ovat niin valmiita tuomitsemaan...
Oletko sä sitten tehnyt aikanasi jotain niin kamalaa, että olisi syytäkin tuomita?
No onhan se nyt sentään tuomittavaa olla sellainen kuin minäkin olen. Saati sitten jos erehtyy kuvittelemaan että olis oikeutettu olemaan sellainen kuin on! Se on jo sellainen synti että pitäis roviolla polttaa tällaiset akat.
Ja miksi mä sitten olen sellainen kuin olen? Koska mä en yhtään luota ihmisiin.
- Se että on masentunut, "antaa luvan" olla sellainen kuin on?
Ajattelen että ihmiset haluavat suhteilta enimmäkseen joko mahdollisuutta geeniensä levittelyyn, tai viihdykettä. Jopa altruismi ja toisista huolehtiminen on itsekästä koska ihminen kokee sen palkitsevaksi (voi pitää itseään hyvänä ihmisenä).
Mitä sä sitten suhteelta haluat ja elämältä yleensäkin?
Musta ei oo kukaan koskaan välittänyt. Vanhemmatkin hylkäsi pienenä eikä ole sen jälkeen perään soitellut vaikka toinen asunut samassa kaupungissa koko ajan
Minna, kerropa itsestäsi jotain, niin katsotaan, alkavatko palstalaiset inhota sinua vai löytyykö sympatiaa.
kepa: mä haluan ihan samoja asioita kuin muutkin, tuntuu vaan että monille nuo asiat ovat itsestäänselvyyksiä, mulle eivät niinkään.
Ja sitten tämä "kerro itsestäsi jotain": tämähän se on, että pitäis kertoa suunnilleen heti tavatessa olevansa kroonisesti masentunut ettei tulisi tuomituksi siitä että on sellainen kuin on, mikä muuten saattaa oikeasti johtua siitä että mun aivoni on pilattu jo lapsuudessa.
Minä en ainakaan inhoa sinua. On sulla sama nimikin kuin itselläni.
No tässäpä vielä jotain minusta: olen kasvanut äärimmäisen "elämänkielteisessä" ympäristössä, jossa ajatellaan että mikään muu kuin iloton raataminen ja makaaminen ei kuulu meille (mulle). Enkä osaa lähteä kotoani yhtään mihinkään, "viettää vapaa-aikaa". Teini-iässä olen elänyt monta vuotta niin etten pystynyt ollenkaan kattomaan peiliin, kun inhosin itseäni ja ulkonäköäni niin paljon.
Ihmiset kuvittelevat asioidensa olevan jotenkin "tärkeitä" ja niillä on jonkinlainen luottamus siihen että oma oleminen on hyväksyttävää. Mulla ei ole luottamusta vaan minusta tuntuu että jos ihmiset saavat valita niin ne välttävät mun seuraani. Esim. opiskelun puitteissahan on kaikenlaista aktiviteettia mitä järjestetään välillä, enkä mä ole koskaan osallistunut mihinään sellaisiin koska jotenkin ajattelen että sellainen ei kuulu mulle eikä mua sellaisiin kaivata.
Annanko liian paljon merkitystä sille mitä toiset ajattelevat? En tiedä, joskus olen ajatellut että mulle on ihan sama mitä ihmiset ajattelevat, ongelma on se etten osaa luottaa siihen että ne käyttäytyisivät ja kohtelisivat mua asiallisesti. Kai mä oletan tulevani syrjityksi enkä siksi viitti yrittääkään ottaa mitään kontaktia ihmisiin.
Millainen on reaktiosi nykyään kun sinne peiliin "uskallat" katsoa? Inhoatko edelleen itseäsi ja ulkonäköäsi samalla tavalla, vai onko yhtään alkanut helpottamaan?
No en inhoa, on helpottanut. Tuo on kyllä sellainen asia että sen kertominen näin jälkeenpäin "pelottaa", välillä... Että on ollut niin "kadoksissa" jossain vaiheessa, vaikka ei kait se omaa syytä ole. (Valokuvissa mä kyllä näytän ainakin omasta mielestäni erittäin kummalliselta.)
"saattaa oikeasti johtua siitä että mun aivoni on pilattu jo lapsuudessa"
- Ihmisen aivothan kehittyvät niin että ne hermoyhteydet vahvistuvat joita käytetään paljon ja päinvastoin, ne heikentyvät joita käytetään vähän.... Onkohan mulle kehittynyt masentunut persoonallisuus? En mä tosin ihan koko aikaa ihan niin masentunut ole. Masennus voi myös johtua siitä että on oppinut uskomaan johonkin median luomaan kuvaan siitä millaista elämän pitäis olla, tai yksinkertaisesti siitä että on saanut ilottomuuden ja valittelun tartuntatautina kotoa.
Tavallaan sä siis näytät olevan edes vähän jo voiton puolella. Tietyt asiat on alkaneet helpottamaan, etkä tunne enää samanlaista itseinhoa kuin silloin joskus. Se ns. masennuskaan ei tunnu enää niin vahvasti.
Kaikki mikä helpottaisi elämää tai tekeisi siitä mukavampaa, on syntiä: tarpeetonta, turhaa.
Joskus mä olen ihan piruuttani puhumatta ihmisille kun tuntuu että ne ajattelevat olevansa ite jotenkin oikeutetumpia olemaan hiljaa kuin minä. Ehkä siihen on jotain perusteita, en vaan ymmärrä niitä. Välillä on todella ahdistavaa seurata sivusta muiden kevyttä juttelua ja todeta miten ihmiset "jäykistyvät" mun seurassani.
Olenhan mä kieltämättä hyvinkin itsekäs, epävarmuus ei kuitenkaan johdu itsekkyydestä vaan itsekkyys epävarmuudesta, joka taas lisääntyy kun saa negatiivista palautetta (muodossa tai toisessa). Kun saa paljon negatiivista palautetta suhteessa positiiviseen, ei halua ottaa enää minkäänlaista vastaan, eikä olla tekemisissä ihmisten kanssa.
Eipä juuri ketään kiinnosta edes vastata mitään.
Miksi pitää tuntea itsensä niin totaalisen hyödyttömäksi ja kelvottomaksi ihmiseksi?
Älähän nyt. Sä et todellakaan ole "hyödytön"/"kelvoton" vaikka susta itsestäsi ehkä siltä tuntuukin. Sä tuskin olet enää sen yltiö negatiivisen perheesi kanssa tekemisissä? Eikös se ole jo helpotus, että olet päässyt omillesi ja ne pahimmat masennuksen "tuottajat" olet nyt työntänyt syrjään? Kai sun elämässä on nyt vaikka edes jokin harrastus, josta saat energiaa ja henkistä mielihyvää?
Tottakai mä olen perheeni kanssa tekemisissä ja kesäksikin pitäis mennä sinne. Toisaalta siellä on ihan mukavaakin, mikä on omalla tavallaan pirullista: tunnen oloni kotoisaksi ja viihdyn paikassa jossa oleminen on (ainakin ollut, ehkä on vieläkin) mulle psykososiaalisesti erittäin epäterveellistä.
No ovatko sun vanhemmat sitten muuttuneet yhtään parempaan suuntaan, niistä pahimmista ajoista? Et kumminkaan näytä ihan koko sydämestäsi vihaavan heitä?
Katositko minna?
Ei, laiskottaa vaan. En mä vihaa perhettäni, ehkä tuo äärimmäisyys siinä elämänkieltesyydessä oli vähän liioittelua, kielteisyyttä on, mutta on muutakin. Ei ole niin läpeensä surkeaa kuitenkaan tämä elo täällä.
Noniin, tulihan se sieltä kun vähän kaiveltiin :)
No joo, onpa tänään saanut muistutuksia siitä että mitä enemmän tekee ja mitä raskaampaa työtä, sitä arvokkaampi ihminen on. Ei ole oikein mitään muita arvoja kait. Ja vanha emäntä suunnittelee kuolemista.
Minua lähestulkoon säälittävät ihmiset joiden on aina tavallaan nojattava johonkuhun toiseen. Ihmisten tarve nojata toisiinsa ja paheksua aiheuttaa kaikenlaiset vainot. Paheksunhan minäkin: paheksun paheksumista.
Joskus tuntuu vain hyvin vapaalta olla itsekseen. Ehkä voisin elää itsekseni jossain metsämökissä, hoidella siellä muutamaa lehmää. Useimmat eläimetkin elävät itsekseen. Harmi että on niin kiinni "ihmisten maailmassa", jossa kaikki on kovin hallittua ja samalla jotenkin hallitsematonta.
Tarkenna vähän tuota toisiin "nojaamista". Mitä se sun mielestä pitää sisällään? Kai sinäkin nyt jotain muutakin paheksut kuin paheksumista? Maailmahan on kakkaa täynnä.
Ihmiset tarvitsevat yhteisen vihollisen voidakseen liittyä yhteen. Monilla ei ole kovin vahvaa kykyä ajatella asioita omalla päällään, joukossa tyhmyys tiivistyy jne. Ollaan hyvin riippuvaisia ryhmistä, siitä että on joku jonka kanssa liittoutua.
Se että opettaa ihmiset häpeämään itseään on keino hallita niitä hyväksynnän ja rakkauden kaipuun, ja hyljeksynnän pelon kautta.
Olen kyllä älynnyt että saattaisin ärsyttää itseänikin jos en olisi minä.
Kuulostaa siltä että ap sinua on kovasti moitittu ja mitätöity kotona. Siitä seuraa syvään juurtunuty häpeä, joka oireilee juuri tuollaisina arvottomuudentunteina. Lue Tommy Hellstenin kirja Virtahepo olohuoneessa ja katso, tunnistatko itsesi häpeään sidotuksi persoonaksi.
Ei kotona niinkään, tai ainakaan en nyt kipuile niin näiden kotiasioiden kanssa. Joku päivä luin jonkin artikkelin netissä tuosta häpeä-aiheesta: www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00079
Halu pyrkiä hallitsemaan toisia siirtämällä näihin häpeää ja epävarmuutta, joka tapauksessa osoittaa jonkinlaista problematiikkaa - täydellinen mielentasapaino tosin lienee utopiaa ja jokainen on jossain määrin häiriintynyt. Ehkä olis kuitenkin suotavaa opetella purkamaan ongelmiaan tavalla josta ei koidu haittaa ulkopuolisille - asia josta minua itse asiassa syytetään. Minä koin kohtuuttomaksi sen että käydään kimppuun (henkisesti, loukataan tarkoituksellisesti), vaikka on yrittänyt tehdä parhaansa väistääkseen. Tätä en selittele, ymmärtää joka ymmärtää, muut saavat olla ymmärtämättä.
Näitä geenien levittelyyn tähtääviä ihmissuhteitakin olen miettinyt välillä. Miksi ihmiset haluavat elää parisuhteessa? Miksi minäkin kuvittelen haluavani sitä? Pettämisiä ja pettymisiä, miten jotkut pettyvät kun saavat jotain muuta kuin ovat odottaneet, toiset elävät peläten koko ajan pahimman pelkonsa toteutuvan. Miten odotukset ihmissuhteille määräytyvät? Olisko mahdollista odottaa suhteilta jotain muuta kuin on totuttua, olla takertumatta niin kovasti?
Millä tavalla sua sitten loukattiin ja onko niin tapahtunut useammin kuin kerran? Pystytkö sä nousemaan sen yläpuolelle? Parantaako aika?
Jos kukaan ei levittelisi niitä geenejään, niin kohta ei olisi meitä ihmisiäkään. Me hävittäis täältä alta aikayksikön. Miksi sinä haluaisit elää parisuhteessa ja miksi et? Miksi ajattelet niin yltiönegatiivisesti "se loppuu IHAN varmana pettämiseen tai pettymykseen"?
Miten ihmisiä yleensä loukataan, väheksymällä, kohtelemalla tavalla tai toisella huonommin kuin toisia. Ajattelen että sen että yhteistyö ei onnistu, ei välttämättä tarvitse olla ongelma ellei siitä tehdä ongelmaa esimerkiksi ryhtymällä värväämään jotakin osapuolta syntipukiksi. Noin yleisesti tiedän kyllä että on myös mukavia, rehellisiä ja luonteeltaan suoria ihmisiä, enkä kuvittele etten itse tekisi virheitä (liittyen tuohon yhteistyö-asiaan).
Enkä minä ajattele parisuhteen päättyvän pettämiseen, päinvastoin ajttelen että ihmiset voisivat olla sallivampia toisilleen, parisuhteissa ja muutenkin.
Noniin. Esimerkiksi tämä yksinäisyys palsta on täynnä meitä mukavia, rehellisiä ja luonteeltamme suoria ihmisiä. Sinäkin olet jo päässyt niiden pahimpien aikojen yli. Nyt on hyvä aloittaa lähes puhtaalta pöydältä. Heitä se liiallinen epävarmuus ja negatiivisuus sinne romukoppaan.
En tarkoita että ihmisten pitäis naiskennella ympäriinsä, mutta pettymys tulee siitä että toinen toimii toisin kuin on itse odottanut ja sitten sanotaan toisen pettäneen (omat odotukset). Kuka käskee odottaa liikoja? Minusta tämän ei kuitenkaan tarvitse olla kyynistä.
Loukkaantumisetkin olis kätevää torjua opettelemalla pitämään itseään jo lähtökohtaisesti niin arvottomana että minkäänlaisesta kohtelusta ei tarvitsis hämmentyä tai loukkaantua. Varjopuolena vain on se että jos pitää itseään tarpeeksi arvottomana, masentuu lähes toimintakyvyttömäksi ja passiiviseen olemiseen kyllästyy jossain vaiheessa...
Näitä mun kirjoittelujanikin on muuten hyvä paheksua, nehän ei ole mitään muuta kuin myötätunnon kerjuuta ja oman kruunun kiillotusta. Miten sitä onnistuukin olemaan näin paheksuttava?
En ole samaa mieltä. Jos pitää itseään arvottomana, on se automaattisesti vähintään yhtä huono tilanne kuin loukkaantuminen toisilta saamasta kohtelusta.
ap kirjoittaa/kiteyttää kiitettävän lohdullisesti meikäläisellekin arkoja/vaikeita asioita/ajatuksia/tunteita.
surkuhupaisaa jos näin ajattelevia/kokevia masentuneita/yksinäisiä on satoja tuhansia. Voin kertoo että allekirjotan kaiken kirjoittamasi ja YMMÄRRÄN.
Ei ihmiset varmaan odota parisuhteilta liikoja, en kuitenkaan usko pettämisen loukkaavuuden tulevan (sivu)suhteesta sinänsä vaan siitä että suhde on salattu. On ymmärrettävästi aika vaikeaa olla tekemisissä ihmisen/ihmisten kanssa jos ei yhtään tiedä mitä pitäisi odottaa. Sehän minuakin riivaa.
En tiedä mitä ihmiset yleensä odottavat toisiltaan, mulle on joka tapauksessa joskus todettu että sinä nyt olet sellainen ihminen ettei sun kannata odottaa että sua pidettäisiin ja kohdeltaisiin samanarvoisena kuin toiset, että koitas nyt vaan kiltisti sopeutua siihen rooliin joka sulle annetaan. Erittäin miellyttävä kokemus, suosittelen lämpimästi. Jos ei ole ihmisten kanssa tekemisissä ei tavitte ottaa vastaan niiden syytämää paskaakaan, ei tarvitte olla ihmisten mielivallan armoilla. Strategiani on yksinkertainen ja toimiva...
"Ihminen oikeuttaa oman olemisensa ja elämisensä tavan paheksumalla niitä jotka toimivat toisin" - tästä ei taida olla kenelläkään irtipääsyä. Jotkut väittävät negatiivisuuden leviävän ja tarttuvan positiivisuutta tehokkaammin, tarttuuhan tuo tietysti minuunkin: syytös -> vastasyytös jne. Kuka negatiivisuuden milloinkin aloittaa ja miksi?
Tämä saa nyt olla tämän erän (ketjun) loppu, luulen.
Eipähän osaa lopettaa.
Syrjimisestä tms. valittaminenhan todistaa poikkeuksetta vain valittajan kummallisuudesta, joka on (senhän juuri valittaminen hyvin selvästi osoittaa) jo sitä luokkaa että ei ole kohtuullista edes odottaa tulevansa kohdelluksi samanarvoisena kuin muut. Näin on näppärästi torjuttu kaikki vastuu omasta toiminnasta.
Hyvää juhannusta!
"mikään muu kuin iloton raataminen ja makaaminen ei kuulu meille (mulle). Enkä osaa lähteä kotoani yhtään mihinkään, "viettää vapaa-aikaa"."
" Mulla ei ole luottamusta vaan minusta tuntuu että jos ihmiset saavat valita niin ne välttävät mun seuraani. Esim. opiskelun puitteissahan on kaikenlaista aktiviteettia mitä järjestetään välillä, enkä mä ole koskaan osallistunut mihinään sellaisiin koska jotenkin ajattelen että sellainen ei kuulu mulle eikä mua sellaisiin kaivata. "
"Annanko liian paljon merkitystä sille mitä toiset ajattelevat? En tiedä..."
Nuo natsaavat sopivasti myös minuun. Minua on syrjitty pitkään ja olen ollut arka koko elämäni. Ympäristö vain "kovettaa" minua olemaan hiljaa.
Kun yritän puhua jollekkin, niin sitä jotakin ei sitten vois vähempää kiinnostaa mitä minä puhun. Kyllähä tällasta ihmistä on mukava ottaa seuraan, kun ei muutakaan saa ja heti sen jälkeen oltais ko ei oltaiskaan...
Olen täysi-ikäinen ja silti tuntuu ettei ihmiset muutu ympäristössäni, vaikka kuinka ikää tulisi lisää. Oli kyse sitten miehistä tai naisista puhuminen tökkii. Olipa kuinka oma ittensä tai sitten muuten mukavaa ihmistä...
Vai johtuuko se siitä, ettei ole taysin luonnollisen naisen tyylistä vartalomuotoa? Saako se[kin] sitten jo väärän käsityksen, ettei tuo kuulu tänne meidän joukkoon tai ei ole ihan normaali...
Kyllä minulla muutamia ystäviäkin löytyy, mutta muualta en ole vielä kertaakaan saanut ystäviä olinpas sitten yrittänyt puhua tai sitten en.
Elämä ei ole kuin disneyn saduissa....
Toivotan hyvää juhannusta yksinäisille[kin] ihmisille.
Silloin kun odottaa elämältä jotakin, mitään ei tapahdu.
Kun ei odota mitään... Yllätyksiä voi tapahtua.
Kannattaa elää elämänsä loppuun asti. Ei sitä koskaan voi tietää, jos vaikka joskus elämänsä aikana sattuisikin törmäämään siihen erittäin mukavaan tyyppiin joka todella välittää sinusta sitten tulevaisuudessa.
Ehkä se ei ole tänään, Ehkä se ei ole huomenna.... Ehkä vuoden tai parin päästä tai jossain myöhemmässä tulevaisuudessa...
Voimia teille yksinäisille ihmisille.