Yksin ilman sukulaisia

Itse olen elänyt vuodesta 1974 ilman sukulaisia.

Helposti. Joulukortit lähetän. Ei se sen vaikeampaa ole.

Mun sukulaiset ei lähetä edes joulukortteja eikä mitään. Serkku kerran kyseli facebookissa 15 vuoden jälkeen et mitä kuuluu. Muita yhteyden ottoja ei oo tullut

Minä en tunne edes itseäni, olen kävelevä valhe muille, pelkkää epätietoisuuttaa itselleni.. En tunne juuriani, en itseäni, en perhettänikään suvuista puhumattakaan..

Sukulaisia ei voi valita, onneksi kaverit voi! Ilman sukulaisia pärjää hemmetin hienosti, kun ei vastaa jos ne joskus yrittää soittaa!

"Kaikista paras opetus lapsille olisi se että sinulle lähimmät ihmiset eivät aina, tai harvoin tai ikinä, riippuen ihmisestä, halua sinun parastasi! Mutta kuka tämmöistä opettaisi, sehän on sosiaalinen itsemurha opettaa pienelle ihmiselle tuollaista skeptisyyttä ja ajattelukykyä."

Aivan totta. Itse olin "hyvin kasvatettu" ylikiltti pitkälle aikuisikään asti Sitten tajusin, että suurin osa miehistä on asperger- oireyhtymän omaavia empatiakyvyttömiä pahiksia. Olen pitkään jalostanut empatia ja muita tunne- elämäntaitojani, mutta vastaisuudessa aion olla myös se vittumainen paska, mitä kaikki muutkin ovat. D- vitamiinin puute on se mikä aiheuttaa suomalaisten pahan olon. Kannattaa ulkoilla paljon auringossa. Suurin osa ihmisistä liittoutuu keskenään ja ovat pelkureita.

Saat mun mutsin ukkon ja siskon ja sen miehen...
Pidä koko paska.

Mut sit ei oo palautus oikeutta,
oon viimeks ollut puheissa 2010 joulukuussa.

Krusader ei edes tiedä mikä Asperger on.
Kyseinen vaiva tekee ihmisistä sosiaalisesti tumpeloita, hyvinkin empaattisia, mutta kyvyttömiä näyttämään tämän empatiakykynsä. He vaikuttavat lähes narsistisen itsekeskeisiltä kuitenkaan sitä olematta.

"Kyseinen vaiva tekee ihmisistä sosiaalisesti tumpeloita, hyvinkin empaattisia, mutta kyvyttömiä näyttämään tämän empatiakykynsä"

Kyvyttömiä näyttämään empatiakykynsä? Niin, eli jos he ovat kyvyttömiä näyttämään sitä, niin se ei näy = he eivät näyttäydy empaattisilta. Hauki= kala. Sitä mä just tarkoitin.

Itse olet joku kaveriton paska, joka ei kelpaa edes Facebook kaveriksi. Minulla on miljoonia kavereita, Facebook- profiili ja kaksi todella hyvää ystävää. Teillä on paska itsetunto, 0 kaveria ja olette niin ikään empatiakyvytön ja impulsiivinen häirikköpaska. Kesällä urheilen, matkustelen ja tapaan kavereitani ja ystäviäni. Jätän teidän paskanaamat riutumaan omaan paskaanne.

on orpo. Minulla on käynyt huono tuuri, että rakkaimmat ja tärkeimmät ovat kuolleet. Isään ei ole kontakteja, koska ei häntä kiinnostanut minun elämä ikinä. Muut sukulaiset on ympäri maailmaa.
Suurin osa ihmisistä on ilkeitä ja itsekkäitä, narsisteja. En kaipaa sellaisten seuraa. Onneksi on pari hyvää kaveria ja hyviä tuttuja. Kumppania kaipaisin, mutta ei taida löytyä. Kieltämättä olo on turha. En elä tehdäkseni töitä ja saadakseni rahaa turhuuksiin. Niin, olen täysin turha. Lapsia en aio hankkia. Lemmikki olisi mukava mutta toisaalta niidenkin luonto kuuluu toistensa seuraan. Ei ihmisen.

Voisin heittää muutaman oman ajatuksen sukulaisista.
-Eli vanhempiin ja siskoon ihan ok välit, yhteyksiä pidellään yms.

-Mutta sitten muut sukulaiset serkut, tädit yms. Pelkkää tyhjyyttä, olisihan se ollut kiva jos suvusta olisi löytynyt ihan ystävän tasoinen henkilö, mutta ei niin ei. Ainut sukulaisista kuka välitti oli pappa. Hänkin on ollut kuolleena jo 6-7 vuotta.

Voisin sanoa, että helposti selviää ilman sukulaisia (siis isä,äiti,sisarukset poislukien). Mutta se on varmasti vaikea asia jos ei todellakaan ole yhtään sukulaista/perheenjäsentä. En toivo kenellekkään sellaista kohtaloa.

Oikein helposti selviää ilman sukulaisia. Kun perustat oman perheen niin pidä heistä huolta ja heidän henkisestä hyvinvoinnistaan. Älä siirrä taakkaasi enää seuraaville sukupolville. Aina ei voi kaikkien kanssa olla väleissä, mutta onneksi maailma on täynnä ihmisiä ja sieltä varmasti löytyy sinulle mukavia ihmisiä ettei tarvitse olla yksin. Suku ei aina ole sitä parasta seuraa.

Kompaten ylimpää,suku ei todellakaan ole aina parasta seuraa..:/ Valitettavasti.
Itse välit katkaisseena vanhempiin ja sisariin ja isänpuolen sukuun heidän kohtelunsa vuoksi. :S

Onko ystävät elämässäsi läsnä? Itsellä ainakin joten kuten ns.helpompaa ollut heidän avullaan.

Muutamia ystäviä on.On tästä huolimatta kuitenkin aika ajoin vaikeaa.
Koska en ole konkreettisesti orpo niin en yleensä saa ihmisiltä muuta kuin kysymys merkillä varustettuja katseita =(

Olen niin useasti miettinyt mikä minussa on vikana,kun ei tosiaan ne sukulaiset halua pitää yhteyttä olla väleissä.Äitini ei lähde hakemaan apua päihde ongelmaansa ennenkuin on tosiaan pohjalla ja se pohja menee vaan kauemmaksi mitä enemmän aikaa kuluu.............sääli

Olen miettinyt,että onko olemassa mitään tukiryhmiä ihmisille jotka siis ovat yksin...En toivo tätä kenellekkään..

Hei! Haluaisitko vaihtaa ajatuksia kenties?.. Laita ihmeessä sähkäriä mikäli tuntuu: [email protected]

Tässä on toinen "suvuton". Olen keski-ikäinen, vanhemmat ovat kuolleet ajat sitten, ei ole lapsia, mies lähjti noin 10 vuotta sitten ja en ole löytänyt uuttä ihmistä siinä milelessä. Minulla kaksi siskoa, mutta yhteydet heihin ovat kunnossa mutta etäiset. Olemme niin erilaisessa elämäntilnteessa ja asumme kaukana. Pienellä paikkakunnalla olen kaukainen sukulainen melkein koko väestön kanssa ä toinen serkku löytyy joka taholta. On muutama iäkäs tätä ja yksi eno elossa.

Minun ihmisuhteeni muodostuvat työ- ja seurakuntakavereista. Oikeastaan minulla on melko laaja ystävä- ja tuttavapiiri. En koe olevani mitenkään yskinäinen ilman sukulaisia ja omaisia.

Mulla on vastaava tilanne. Olen yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi. Äitini oli invalidi ja hoiti omaa työkyvyttömyyttään päihteillä. No hän kuoli ja minä olen yksin. Äitini sukulaisia en tunne. Isälläni on suuri suku, mutta tunnen olevani ulkopuolinen, sillä minulla ei ole ollut ikinä perhettä kasvaessa ja isäni rooli on ollut todella etäinen.
Silloin kun hyvät ystäväni, jotka tietämättään ovat perheeni :) suunnitelevat perhejuttuja, yllätysjuhlia, vapaa-ajan matkoja, yms. tunnen tarkoituksetonta katkeruutta ja syvää yksinäisyyttä. Itsesääli-itkujakin tulee silloin tällöin.
Minulla on avomies ja ystäviä, mutta perhe olisi jotain josta haaveilen. (Siis minua vanhempia ja viisaampia ihmisiä joilta voisi saada henkistä tukea ja joita voisi vaikka autella parhaan mukaan.) Joskus tuntuu, että aiemmat seurustelusuhteeni ja tapani olla minulle tärkeiden ihmisten kanssa ovat pilaantuneet juuri perheettömyyteni takia. Laitan liikaa painoarvoa pelkille kavereille, jotka eivät ymmärrä minua. Työpaikan kahvipöydän kysymykset: "mitä sinun vanhempasi tekevät", "oletko perheen tykönä jouluna" jne. tuntuvat kamalilta!

Mua ärsyttää se että nyt kun serkut on alkanu saaman lapsia niin yhtäkkiä haluaisivat hirveesti leikkiä jotain sukulaisuusleikkejä kun se jotenkin sattuis tällä hetkellä heidän elämäntilanteeseen sopivan tai kuuluvan mutta vuosikausiin ei kiinnostanut olla missään yhteydessä aiemmin. Ootteko havainnu samaa? En kyllä kaipaa sukulaisia että sinäänsä tää yhteydenottamattomuus on ollut molemminpuoleista ja sopinut hyvin minullekkin mut jotenki outoa et yhtäkkiä sitten kiinnostaiski.

VERTAISTUKIRYHMÄT jossa ymmäretään; Samassa tilanteessa olevia

http://www.mtkl.fi/tietopankki/kuntoutuminen/vertaistuki/

Minä katkoin välejä sukuun,kun äidin kuoltua sain kuulla,että ovat olleet kaksinaamaisia. Olisivat voineet edes rehellisesti kertoa naaman edessä mitä mieltä olivat minusta. Mutta ei. Nyt sitten kauhea syyttely,kun äiti vielä ruumishuoneella. Hautajaisiin en mene, koska tulee olemaan riitaisat. Mutta elämä on. Joskus on vaan helpompaa ilman ihmisiä🙏🙏🇫🇮on minulla muutama ystävä että kyllä se tästä 💎💎💎olen kova timantti.

Äiti kuoli,isä dementoitui,veljiin meni välit. Sisko on ainut yhteys sukuun. Ja omat lapset ja lasten lapset.

Olen lähes koko ikäni ollut ilman sukulaisia. On hienoa kun voi itse valita kenen kanssa on.

Syö juo paskoo kusee käy töissä maksaa elämisensä. Se on se juttu. Kuolee sitten kun kuolee.

Mulla ei ole kuin sisko ja omat lapset suvusta joiden kanssa väleissä. Äiti kuoli,isä on dementoituneena hoivakodissa. Ihan hyvin tässä pärjää.

Miksi ette mene vaikka nyt heti netti slaa punaisen ristin sivuja,he järkäävät ystävän yksinäiselle,Heidän ilmainen mainoskortti Moikataan jutellaan Nauretaan Katsellan Kuunellaa Hymyilään Huoataan Nähdään: Punainen risti. Kukaan ei tetä kotine hae ,Kukaan ei tetä tällä yksinäisyydestä paranna,terv,yksinöinen joaka lähti esim.Diakoni laitoksen aktiviseen ilmaiseen toimintaan mukaan.( diakonsa laitoksen toimi pisteet jokaisesa kaupungissa kuten kirkko ja kirkon diakoni: Joka järjesätää ystävän yksinäiselle,Molemat kursitavat myös ilmasiksi itse ryhdytte kursejen kautta ystäväksi yksinäiselle,Mikä estää=

Jo lapsena ja teininä en kokenut mitään kiintymystä äidin puolen sukulaisiin. Vierastin aina tätiäni ja enojani, ja äidin isän eli ukkini tapasin vasta vähän ennen hänen kuolemaansa. Äitini oli kummallisen passiivinen isäänsä nähden eli aivan pikkulapsena en tavannut ukkiani. Kun hänet näin, hän oli jo sairas 7-kymppinen eikä hänkään mitenkään erityisesti minua jututtanut tai ollut kiinnostunut. Äidin äiti oli kuollut jo aikoja sitten ennen syntymääni. Äidin puolelta en ole pitänyt mitään yhteyttä serkkuihinikaan, en edes yhteen heistä joka asui aikoinaan sattumalta silloisella asuinpaikkakunnallani saman kadun toisella puolella.

Isän puolen sukulaisia en ole livenä nähnyt koskaan. Isällä oli avioliitto toisaalla ja samaan aikaan rinnalla suhde äitini ja minun kanssa, kaksi perhettä! Isän vanhemmat eli toiset isovanhempani eivät koskaan ottaneet minuun yhteyttä, eivät jutelleet vaikka näin heidät kerran kaupan parkkipaikalla isäni autossa takapenkillä istuessani; isä jutteli ulkona heidän kanssaan ja äitini sanoi että siinä ovat ukkini ja mummini. Minulla on sisaruspuolet elossa enkä ole nähnyt, enkä edes soittanut.

Vanhempani ovat jo iäkkäitä ja sairaita, ja koska asun kauempana en heistä voi huolehtia, ja sisaruspuoleni hoitavat heidän asioitaan. Tilanne on jopa absurdi ja ahdistava, en saa millään itse soitettua heille enkä tavattua, eivätkä hekään halua. Olen kuullut että he olisivat olleet aikoinaan katkeria isäni kaksoissuhteesta ja minusta. Kynnys ottaa yhteyttä kasvaa joka vuosi.

Minusta on siis outojen sukulaissuhteiden ja vanhempieni näyttämän esimerkkimallin mukaisesti tullut passiivinen sukulaisten osalta, enkä usko elinaikanani enää siitä aktivoituvan.

Ihan sama ongelma minullakin, ei sukulaisia, aikuinen poika ei pidä yhteyttä jne.
Mietin kauan tätä enää jaksaa, saan voimaa kun tiedän että on kohtalotovereitakin